Kaikki rakaat syntini. Voi, miten teitä rakastan.

Kirkkoherramme oli tänään liturgina. Synninpäästön osuuden aluksi hän sanoi jotain, jonka koin hienona oivalluksena ja koko messun parhaana antina.

Meitä kirkon ihmisiä, välillä pilkataan siitä, että meillä on oikein mukava uskonto. Voi tehdä aivan vapaasti syntiä ja sunnuntaina saa kaikki uudelleen ja uudelleen anteeksi. Tottahan se olisi mikäli haluaisimme pitää synnistä kiinni. Emmekä mistään hinnasta haluaisi siitä luopua. Silloin olisi oikein kätevää saada synnit aina anteeksi ja jatkaa synnin tekemistä. Synnin tunnustaminen olisi silloin helppoa ja vaivatonta. Mikäli olisi kyse automaatista, että nappia painamalla saisi aina nollattua saldon.

Tuo käsitys synninpäästöstä on yllättävän yleinen. Samoin kuin se, että synnit saa anteeksi siksi, että ne tunnustamme, tai pappi ne anteeksi julistaa. Siitähän oikeasti ei ole kysymys. Saamme synnit anteeksi vain ja ainoastaan siksi, että Vapahtajamme on ne sovittanut ristillä ja osoittanut sen todeksi ylösnousemisellaan. Tässä on uskomme perustus. Siksi tunnustamme syntimme. Niin kuin kirkkoherra sanoi messussa: ” tunnustamme syntimme koska uskomme anteeksiantamukseen”.

Tuo oivallus on todella upea juttu. Uskallan nähdä raadollisen syntisyyteni ja turmeltuneen luontoni pohjaan saakka, koska uskon Vapahtajani sovitustyöhön. En tarvitse papin sanoja sovittamaan syntejäni, vaan ainoastaan vahvistamaan uskoani, että se pätee minunkin kohdallani.

Siitäkin huolimatta se pätee, vaikka syntini ovat minulle äärimmäisen rakkaat. Tuo rakkauteni syntiin on samalla suurin murheeni kristittynä elämisessä. Eikä siihen ole mitään muuta lääkettä, kuin palata syntisenä aina uudelleen ja uudelleen Vapahtajamme armon istuimen eteen.

Tietysti toivoisin joskus voivani vapautua tuosta raskaasta kuomasta kokonaan. Ettei tarvitsisi uudelleen ja uudelleen olla armoa kerjäämässä. Pärjäisinpä joskus omillani. No sellaista tietä ei kristitylle ole luvassa. Joten annan tänäänkin Jeesuksen veren pyyhkiä pois syyllisyyteni. Siitäkin huolimatta, että syntisyyteni jää ainaiseksi kiusakseni. Ajamaan minua uudelleen ja uudelleen kuulemaan synninpäästön sanat.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Olet, Pekka, mielestäni aivan oikeassa; uskovan tunnistaa siitä, että hän kantaa murhetta omasta synnistään, eikä työnnä sitä pois. Ennen puhuttiin vastakohtana suruttomista, ainakin körttiläisten piirissä. Jumalan kanssa voi olla iloinen vain Jumalan teoista. Omista hyvstä töistäkin kunnia kuuluu ylhäälle. Kyllä syntiin on pakko katsoa ja se kohdata, muuten realismi katoaa. On ymmärrettävä synnin luonnollisuus maailman pahuuden selittäjänä ja myös oman levottomuuden aiheuttajana. Silloin tulee hätä etsiä rauhan ja rakkauden lähdettä. Toisaalta ilman ristinpuun antamaa armoa oman pahuuden kohtaaminen voi olla tuhoisaa tai mahdotonta.

  2. Kirjoitit: ”Meitä kirkon ihmisiä, välillä pilkataan siitä, että meillä on oikein mukava uskonto. Voi tehdä aivan vapaasti syntiä ja sunnuntaina saa kaikki uudelleen ja uudelleen anteeksi.”

    Ja vähän alempana kirjoitit:

    ”Tuo rakkauteni syntiin on samalla suurin murheeni kristittynä elämisessä. Eikä siihen ole mitään muuta lääkettä, kuin palata syntisenä aina uudelleen ja uudelleen Vapahtajamme armon istuimen eteen.”

    Mikä tekee heistä pilkkaajia? Tässähän sinä itse vahvistat todeksi sen mitä he ovat teistä sanoneet.

    Kirjoituksesi on ristiriidassa itsensä kanssa.

    Jumala ei ole vain Armollinen Jumala, vaan myös Oikeudenmukainen Pyhä Jumala, siinä mitä sinä kirjoitit jää kokonaan oikeus tapahtumatta, täten jumalankuvasi ei vastaa sitä Jumalaa, josta Kirjoitukset kertoo, mihin siis uskosi perustuu?

    Mitä jumalaa oikein palvelet?

  3. Onneksi itse en ole ristiriidassa itseni kanssa. Siltä tietysti lukijasta voi vaikuttaa. Synnillä on suuri vetovoima. En ole siitä kristittynä vapaa. Se on kahle ja kipu, koska tahtoisin paljon mieluummin elää puhdasta ja synnitöntä elämää. Rakkauteni syntiin tekee sen mahdottomaksi. Siksi vihaan tuota rakkauttani ja tahtoisin vapautua siitä. Se ei vain ole kristitylle mahdollista.

    Mitä syvemmin opin tuntemaan omaa syntisyyttäni, niin sitä syvemmälle siinä joudun. Se mitä ennen ennen pitänyt syntinä, alkaa nyt näyttää todelliset kasvonsa syntinä, joka on laitettava pois.
    Jumalan armo on niin ihmeellinen. Eli mitä syvemmin opin tuntemaan evankeliumin salaisuutta ja Jumalan armoa, niin sitä syvemmin uskalla nähdä omaa syntisyyttäni. Samalla kertaa kuitenkin täysin puhtaana pulmusena, koska syntini on kuitenkin ristillä sovitettu. Olen samalla kertaa täysin syntinen, mutta Kristuksessa täysin puhdas kaikesta synnistä. Kyse on siis näkökulmasta.

    Omasta näkökulmastani katsoen minulla ei ole mitään mahdollisuutta pelastukseen, koska en voi voittaa minussa asuvaa syntiä. Jumalan näkökulmasta katsoen olen täysin viaton, Koska uskon Vapahtajani sovittaneen kaikki vikani ja syyni.

    Tällainen usko antaa sen sapatin levon, johon kaikkia kutsutaan. Meiltä ei vaadita minkään mitan täyttämistä, koska toinen on täyttänyt sen puolestamme. Tämä tietoisuus vapauttaa toimintatarmomme tekemään enemmän, kuin mihin mitenkään muuten kykenisimme. Ilo Herrassa on meidän väkevyytemme. Iloisella mielellä Hyvän paimenen seuraamisessa saa paljon enemmän aikaan, kuin masennuksella ja murehtimisella. Ilo syntyy siitä, että tiedän olevani synnin suhteen toivoton tapaus, mutta Vapahtajani ei näe minua samojen silmälasien läpi. Hänelle olen rakas lapsi. Siitäkin huolimatta että sydämessäni on rakkaus syntiin.

    Onhan se ristiriitaista ja käsittämätöntä. En yritä sitä edes käsittää. Uskon sen vain lapsen lailla.

  4. Kun meitä uskovia pilkataan, joudumme myöntämään; pilkkaajat ovat aivan oikeassa meidän suhteemme. Pilkkaajien käsitys Jumalasta vain menee usein pieleen. Jumalan oikeamielisyyttä kun ei voi ymmärtää ihmisen ymmärryksen mittapuilla ja oikeudenmukaisuus-periaatteilla. Kyllähän me tietysti sitä epätoivoisesti yritämme, siis sitä Jumalan viisauden ymmärtämistä. Myös me uskovat. Monille käy kuten Pekalle; lakkaa yrittämästä, uskoo vain. Siihen meitä toisaalta kutsutaankin. Sillä vasta silloin opimme tuntemaan Jumalan.

  5. Ristiriidat eivät ole Jumalasta, ristiriidat todistavat jumalkuvasi vääräksi.
    Totuus ei pala tulessakaan.

    Jumala on saman aikaisesti Armollinen ja Oikeudenmukainen, mutta tätä ihminen ei voi käsittää, ellei ihminen ole ensin kuollut itselleen.

    Jeesus sanoi, ”Joka minun perässäni tahtoo kulkea hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua”

    Jeesus vaelsi Isälle kuuliaisena loppuun asti Pyhän Hengen Voimasta ja puhdistettuuaan Hänen seuraajiensa sydämet synnistä, Hän jätti heille tuon samaisen Pyhän Hengen Voiman, jotta Hänen seuraajansa voisivat käydä tuon saman Tien ja täten periä Pyhän Jumalan valtakunnan, jonne Jeesus Kristus meni edeltä esikoisena veljien joukosta.

    Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.
    Filippiläiskirje 4:13

    • sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle.
      Roomalaiskirje 10:3

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Vaimon kanssa yhtä matkaa on saatu olla lähes 50v. ja tyttö ja poika. Molemmilla on 2 poikaa ja yksi tyttö. Joten meidän suurena ilona on 6 lastenlasta. Virastomestarina verotoimistossa olin pitkään ja kirkossa olin jonkin aikaa nuoriso-ja lähetystyöasioita hoitamassa. Lapsuudessani ei tunnistettu lukihäiriötä, joten mitään kielitaitoa ei ole, joka rajoittaa nyt paljon elämää. Kirjoittamien sujuu hyvin, kunhan kone muistaa näyttää virheet. Teologiseen pyrin kun sain erivapauden osallistua pääsykokeeseen ilman ylioppilastutkintoa. Eikä sekään siinä auttanut. Tärkeitä sanoja jäi pois vastauksistani. Nyt rukoustyöhön keskittymisestä on tullut pääasiallinen toimenkuvani.