Radion soittorasiakanavat tarjoavat harvoin rakentavaa ajateltavaa. Musiikki ja juontajien jutut ovat usein masentava havaintoesitys turhuuteen elämänsä tuhlaavasta kulttuuristamme. Joku aika sitten satuin kuitenkin kuulemaan bussissa musiikkikappaleen, jonka sanojen synkän kaipaava tunnelma jäi suorastaan vaivaamaan. Googlettamalla sain selville, että kyseessä oli minulle siihen asti tuntemattoman Jesse Kaikurannan ”Täällä vielä”. Sanat voi lukea kokonaisuudessaan täältä. Lainaan otteen alusta:
”Mä vielä täällä käyn / Sä tunnet aina sen / Kun outo lämpö olkapäätä koskettaa / Mä tuun sun uneesi / Sua katson hymyillen / Voi pieni lintunen / Et surra saa
Kai muistat kuinka kysyit / Minne kuolemassa joudutaan / Enkä mitään pystynyt mä kertomaan / Mä vielä täällä käyn / Sua vielä suojelen / Sen enempää mä en / Voi paljastaa
Kertosäe: Mutta ei ole mitään / Pelättävää / Vielä täällä vierelläs mä oon / Sua hylkää en / Mun pieni lintu / Vierelläs mä oon / Joko tiedät sen / Kun täältä lähdetään / Henget jäävät elämään / Vielä täällä vierelläs mä oon
Mä lieden sammutan / Ja oven lukitsen / Oot vielä yhtä holtiton kuin ennenkin / Sun pankkikorttisi / Ja pyörän avaimen / Taas kerran nostelen Sun taskuihin”
Kappale kertoo mielestäni postmodernin ihmisen tuskasta kaiken suhteellisuuden ja siten perimmäisen merkityksettömyyden edessä. Kieltäessään Jumalan ihminen kieltää myös itsensä, oman elämänsä arvon. Hänestä tulee mitätöntäkin mitättömämpi bakteeri kylmän, välinpitämättömän Kaikkeuden yhdellä pölyhiukkasplaneetalla. Elämän on, kuten Bertrand Russel totesi, rakennettava siis ”järkkymättömän epätoivon lujalle perustalle”. Sen ainoa tarkoitus on yrittää viihdyttää itseään vähän aikaa ja sitten hävitä hyytävään tyhjyyteen.
Intuitiomme pohjalta emme voi kuitenkaan hyväksyä tätä. Koemme vahvasti, että me ja meidän rakkaamme olemme jotain enemmän. Toivo ikuisesta elämästä tarkoittaa juuri tätä: Toivoa siitä, että meidän elämällämme on todellinen, absoluuttinen arvo, että olemme todella rakastamisen arvoisia, että totuus, rakkaus ja hyvyys ovat todella olemassa.
Tämän kipeän, valtavan kysymyksen Kaikurannan kappaleen sanat ilmaisevat riipaisevan osuvasti. Siihen tarjottu vastaus riipaisee myös, mutta enemmänkin ohuudellaan ja riittämättömyydellään: Kuolleen läheisen henki, jonka läsnäolon joskus aistii outona lämpönä ja joka huolehtii lieden sammuttamisesta, pankkikortista ja pyörän avaimista. On surullisuudessaan koomista, jos länsimainen kulttuuripiiri vaihtaa kristinuskon tarjoamat vastaukset tällaiseen.
Parempaa olisi nimittäin tarjolla: Hyvin perusteltu toivo siitä, että aika, paikka ja aine eivät ole nyhjäisseet itseään tyhjästä vaan että niiden takana on niistä riippumaton Alkusyy eli Jumala. Tällä kaikella on siis Syy ja Merkitys, on jotain Pysyvää ja Varmaa, joka takaa myös meidän elämällemme pysyvän arvon.
Eikä siinä kaikki: Kaikkeuden Alkusyy on niin ääretön ja toisenlainen kuin me, että hän pystyy rakastamaan täydellisesti, puhtaasti ja äärettömästi myös meitä mitättömiä bakteereita. Oikeastaan hän on Rakkaus itse. Tästä kertovat kristinuskon julistamat Jumalan inkarnaatio, risti, ylösnousemus ja tulevan maailman elämä.
Mielestäni tämä kristinuskon ydinsanoma on kiteytetty kaikkein kirkkaimmin vanhoillislestadiolaisuuden tavassa ymmärtää evankeliumi ennen kaikkea anteeksiantamuksen julistukseksi. Jopa Miikka Ruokanen kirjassaan ”Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus” (1980) heltyy hiukan analysoidessaan vanhoillislestadiolaista evankeliumin julistusta, vaikka kirja muuten onkin SRK:n opetuksen ja käytänteiden hyvin kriittistä tarkastelua:
”Vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden julistuksessa evankeliumi on kiteytynyt selkeäksi, kirkkaaksi ja kaikille ymmärrettäväksi julistukseksi syntien anteeksiantamuksesta. Siinä ei evankeliumin ymmärtämiseen sekoiteta minkäänlaista ihmisen valmistautumista vastaanottamaan hyvä sanoma. Evankeliumiin ei myöskään tule minkäänlaista Jumalan ihmiselle antaman tehtävän asteittaisen edistymisen tai odottamisen aspektia silloin kun evankeliumi ymmärretään tässä ja nyt vastaanotettavaksi kaikkien syntien absoluutioksi. Synninpäästön sanassa evankeliumi on toimiva ja ihmisen todellisuuteen murtautuva voima.–
Evankeliumin armoluonnetta ilmentää juuri evankeliumin toimivuus: Kun Jumala kohtaa ihmisen absoluution sanassa, hän myös toteuttaa kaikkien syntien anteeksiantamuksen juuri sillä hetkellä. Ihmisen hyväksi luetaan Jeesuksen Kristuksen sovitusuhri juuri sillä hetkellä ja siinä paikassa, missä absoluution sana julistetaan. Evankeliumi ei ole ’esitelmää Jeesuksesta ja Jumalan armosta, vaan se antaa sen armon, tekee ihmisen osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta’. Lestadiolaisen saarnan voima on siinä, että jokaisen saarnan keskeinen skopus ja huipennus on syntien anteeksiantamuksen julistuksen nykyistyminen kuulijoiden eteen.
Evankeliumin armoluonnetta kuvastaa myös se perusajatus, että päästönsanaa julistetaan ihmisen ulkopuolelta, ’Jumalan valtakunnasta’. ’Jumalan valtakunnalla’ on Jumalan läsnäolon inkarnoitumana ja täysivaltaisena edustajana maan päällä valtuutus käyttää ’Pyhän Hengen virkaa’ ihmisten vapauttamiseksi syntien alta.” (s. 83-84)
Uskon, että jokaisella ihmisellä on sisimpänsä pohjassa ymmärrys siitä, että on olemassa absoluuttinen totuus. Uskon jokaisen myös pohjimmiltaan ymmärtävän, ettei hän täytä tämän totuuden mittaa ja näin kestä sen edessä. Jos näin, kuolemanpelonkin takana on pohjimmiltaan tämän (ansaitun) syyllisyyden tuoma pelko.
Tällöin Kristus ihmiseksi tulleena Jumalan Rakkautena on ymmärrettävä ennen kaikkea Anteeksiantajaksi, joka ”kärsii rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha”. Kristuksen tunteminen ja häneen uskominen on ennen muuta syntien anteeksi uskomista eli luottamusta tähän anteeksiantamukseen ja sen omistamista omalle kohdalleen. Evankeliumi on puolestaan kirkkaimmillaan sanomaa kaikkien syntien täydellisestä anteeksiantamuksesta, joka on tarjolla jokaiselle joka hetki. Vanhoillislestadiolaisessa evankeliumin julistuksessa armo pyritään laskemaan ”niin matalalle”, että jokainen kaipaava varmasti saa osansa.
Syntien anteeksi uskominen ei ole yhtä kuin ripittäytyminen ja synninpäästön kuuleminen. Uskon tätä kirjoittaessanikin Kristukseen, joka on persoonana itse syntien anteeksiantamus. Ripissä kuulen kuitenkin syntiin langettuani vakuutuksen ja todistuksen siitä, että Jumalan armo todella riittää myös minulle. Ilman sitä en pitemmän päälle jaksaisi uskoa.
Niille, jotka ihmettelevät, mikä vanhoillislestadiolaisuutta oikein pitää kasassa, vastaan siis näin: Jumalan sanan valtuutuksella ja Pyhän Hengen voimalla julistettu täydellinen anteeksiantamus, joka tuo omantunnon rauhan ja toivon jopa kuolemanpelkoon. Ei se tietenkään, ainakaan täysin, vapauta kuolemanpelosta, mutta tuo kuitenkin sen keskelle toivon. Vanhoillislestadiolaisuus on siis ytimeltään äärimmäisen armollinen kristillisyyden muoto, vaikkei sitä ehkä nykyisen julkisuuskuvan perusteella uskoisi. Ja nimenomaan tämä on se koko jutun ydin ja helmi, ainakin minulle.
No, aloitimme Jesse Kaikurannan laulusta ja päätämme lauluihin, koska yksi laulu kykenee usein kertomaan enemmän kuin 100 blogipostausta. Vastapainoksi Kaikurannalle siis Siionin lauluja. Mielestäni vanhoillislestadiolaisuuden anteeksiantamus-keskeistä spiritualiteettia valottavat parhaiten Siionin laulut 144 ja 189. Ja sitä, millaisen näkymän se avaa suhteessa kuoleman jälkeiseen, Siionin laulut 147 ja 329.
Joonan ” Evankeliumin armoluonnetta ilmentää juuri evankeliumin toimivuus: Kun Jumala kohtaa ihmisen absoluution sanassa, hän myös toteuttaa kaikkien syntien anteeksiantamuksen juuri sillä hetkellä. Ihmisen hyväksi luetaan Jeesuksen Kristuksen sovitusuhri juuri sillä hetkellä ja siinä paikassa, missä absoluution sana julistetaan.”
Luin Joonan blogia ja ei minulla ole aihetta väitä vastaan, vaikka samaa mieltä en ole. Miksi en väitä? Ei Jumalan kaikenkattava armo mitättömäksi mene, vaikka sitä vajavaisesti julistetaan. Itse ajattelen, että Jeesuksen Kristuksen sovintouhri on kaiken kattava. Siinä sovitettiin menneet ja tulevat synnit. Jumala tietää ne asiat, joista Hän katsoi tällaisen maksun tarvittavan jo silloin kun ne ovat oraalla ihmisen sitä tiedostamatta. Yhtä hyvin kuin Joona kokee luottamuksen ja turvallisuuden kun anteeksiantamus julistetaan, niin minä tunnen samaa kun ymmärrän Jumalan tietävän tekoni ja ajatukseni ennen kuin niitä itse edes vääriksi havaitsen. 🙂
”…on löydettävissä sovitus, efektiivinen ja forenssinen vanhurskauttaminen, armo ja anteeksianto.” Entä sitten, kun tämä erinomainen anteeksianto on saatu; talletetaanko se aarteena sydämen sopukkaan? Kääntääkö se kenties katseen lähimmäiseen, antaako halun iloita iloitsevien kanssa ja itkeä surevien kanssa? Saako se käärimään hihat ja tekemään työtä toisten hyväksi? Ryhtyykö vanhurskautettu tekemään vanhurskaita tekoja, toteuttamaan Jumalan rakkautta ympäristössään?
Kari-Matti Laaksonen:
”Pyhällä Hengellä läpivalaistuneen sanomana ne vaikuttavat sen minkä lupaavat.”
Kiitos Kari-Matti, että toit taasen yhden vl – uskon vääristymän esiin. Tuossa lainaamassani kirjoituksessasi kerrot, että päästösanojen lausujalla tulee olla Pyhä Henki, ennen kuin synninpäästö on tehollinen – eikö uskotakin vl – uskossa nykyään näin?
Jokaisessa vl – seuroissa toistetaan Jeesuksen lähetyskäskyä: ”Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.”
Kun luemme tämän raamatusta, niin näemme, että näin taitaa asia olla, eli uskovilla on valta antaa ja ottaa. Mutta kun lähemmin tätä tutkimme, ei tämä olekaan näin. Mietitäänpä; miten voisimme antaa synnit anteeksi sellaiselle, joka ei usko. Miten voisimme jotakin ihmistä kieltää uskomasta.
Raamattu on niin kirjoitettu, että menemme harhaan, jos emme etsi Jumalan tahtoa, vaan takerrumme yksittäisiin raamatun kohtiin. Jumalalla on aivan varmasti tässä oma tarkoituksensa. On aivan varma asia, että Jumala ei tämmöistä valtaa anna ihmisten käsiin. Me ihmiset olemme niin menneet pilalle syntiinlankeemuksessa, että takulla pilaisimme tämänkin asian. Siksi Jumala ilmoittaa Jesajan kautta:
Jes. 42:8 ”Minä olen Herra, Jahve on minun nimeni. Kunniani kirkkautta minä en kenellekään luovuta, en minulle kuuluvaa ylistystä jumalankuville.”
Voi kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että evankeliumi on Jumalan valtakunnan ikioma, ei kenenkään ihmisen! Ei Pyhä Henki tartu toisesta uskovasta, vaan Pyhä Henki lasketaan taivaasta, näin todistaa raamattu:
Ap.t. 10: 44 Pietarin vielä puhuessa laskeutui Pyhä Henki kaikkiin, jotka olivat hänen sanojaan kuulemassa.
45 Kaikki Pietarin mukana tulleet juutalaiset uskonveljet ihmettelivät sitä, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin myös pakanoihin;”
Evankeliumin ilosanoma on Jumalan ilmoitus, joka on uskottu Jumalan valtakunnan uskoville. Jos tämä ilosanoma olisi ihmisjoukon hallussa, joutuisimme hukkaan! Miten me voisimme tutkia kenenkään puhujan sieluntilaa, onko hänessä Pyhä Henki?
Tämä olisi aivan mahdotonta, voisimme vain arvuutella, emme tietää ja tämän takia Jeesus käskee meitä etsimään Jumalan valtakuntaa – siis sinunkin joka uskot tulee etsiä! Miten pitää etsiä? Miten löytää? Siten, että etsitään ihmisjoukkoa joka pitää ”kynttilänjalassa” Jumalan sanaa, ei ihmisoppeja ja käskyjä.
Jumala on antanut uskoville, ei valtaa, vaan hän on uskonut meille saarnaviran ja tämän saarnaviran kautta ihmiset voivat kuulla Jumalan evankeliumin:
Matt. 24:14 ”Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.”
Tässä ikäänkuin implisiittisesti oletetaan, että ainoastaan inha vl-liike salakuljettaa opetuksessaan jopa evankeliumin sisällä ihmispolon autonomiaa ja hedonismia rajoittamaan vastenmielisiä moraali- ja elämäntapanormeja. Mutta – eroavatko ne loppujen lopuksi perinteisistä kristillisistä arvoista? Nähdäkseni eivät. Kristityn tulee myös kilvoitella. Myös lähimmäisen palvelemisessa.
Kari-Matti, SRK -lestadiolaiset moraali- ja elämäntapanormit (lue: armoneuvot, autuuden ehdot) taitavat jossain määrin poiketa perinteisistä kristillisistä arvoista. Lueppa niitä vaikka täältä:
http://scratchpad.wikia.com/wiki/Synnit
Onpas heppoista tämä argumentointi.
Kävin tuolla sivustolla ja silmiini osui esim. tämä:
”Esim. Juhani Alarannan mukaan Jumala on tarkoittanut seksuaalisuuden avioliittoon. Nuorten seurustelussa hän ei sallisi halailua eikä hyväilyä, koska Jumala ei ole niin tarkoittanut.[8] Voidaan myös vakuutella, että ko. asian tekemisellä ihminen pahoittaa Jumalan mielen.”
Miten tämä poikkeaa yleisistä kristillisistä arvoista? Maailman arvoista se tietenkin poikkeaaa.
Jorma, onnittelut!
Kiva kun luit ja löysit yhden kohdan, joka ei poikkea yleisistä kristillisistä arvoista. Kari-Matti ei löytänyt yhtään. 😉
Tarkoitin siis, että Kari-Matti ei löytänyt yhtään kohtaa, joka Ei poikkeaisi yleisistä kristillisistä arvoista. 😉
Jussi,
Jossain määrin kai armoneuvot ja kilvoittelu sublimoivat puuttuvan lain kolmannen käytön.
Enpä usko että merkittäviltä osin ”vl-moraali- ja elämäntapanormit” poikkeavat kovin paljoa traditionaalisista kristillisistä arvoista. Se mikä perinteisistä kristillisistä arvoista eroaa suuresti on postmoderni yhteiskunta ja sen kutistuva kansankirkko, jossa kohta kaikki paitsi yksilön ehdoton autonomia on suhteellista.
”Jossain määrin kai armoneuvot ja kilvoittelu sublimoivat puuttuvan lain kolmannen käytön.” Nyt karkasi ajatus. Sublimointi on minun kielitaitoni mukaan ylevöittämistä. Onko sillä merkitystä, jos jokin puuttuva ylevöitetään?
En menisi Laaksostakaan moittimaan.
Olisko tässä kysymys kahden eri valtakunnan arvojen törmäämisestä?
Katsoin uudelleen sitä juttua. Jos keskustelisin noista syntikäsityksistä esim. jonkun ikäiseni hellarin tai baptistin kanssa, sanoisivat vain: noin näistä meilläkin oli tapana opettaa.
jorma ojala: ”Jos keskustelisin noista syntikäsityksistä esim. jonkun ikäiseni hellarin tai baptistin kanssa, sanoisivat vain: noin näistä meilläkin oli tapana opettaa.”
Oletko Jorma aivan varma tuosta? Suurin osa noista on ns. ”höpösyntejä”, joita et löydä Raamatusta. Minulle on todella yllätys, mikäli jossakin muissakin kristillisiksi uskonliikkeiksi tunnustautuvissa liikkeissä on näitä epäraamatullisia ”höpösyntejä”. Muissa lahkoissahan niitä on aina, enemmän tai vähemmän.
Jos aivan yleiset kristilliset arvot näyttävät olevan vain höpösyntejä, kertoo se syyn siihen, ettei asiallinen keskustelu oiken luista.
jorma ojala:
”Jos aivan yleiset kristilliset arvot näyttävät olevan vain höpösyntejä, kertoo se syyn siihen, ettei asiallinen keskustelu oiken luista.”
Jorma, kunpa kysymys olisikin vain yleisistä kristillisistä arvoista, asia ei olisi niin kovin vakava. Mutta kun SRK -lestadiolaisuudessa näistä ”arvoista” on tehty autuuden ehtoja, tilanne on hieman erilainen kuin yleensä kristillisyydessä. Ns, höpösyntien perusteella on liikkeessä sidottu synteihin satoja, ellei tuhansia ihmisiä viime vuosikymmeninä ja taivaspaikka on asetettu katkolle; joko pakkoparannus höpösynneistä tai matkalle helvettiin ja ulos yhteisöstä. Tietysti taivaspaikka ei oikeasti voi olla katkolla höpösyntien vuoksi, mutta osapuolet ovat uskoneet todella näin tapahtuvan. Monet ovat menettäneet mielenterveytensä näiden höpösyntien vuoksi ja moni on jopa menettänyt henkensä oman käden kautta. Tämän vuoksi tämä on vakava kysymys, eikä tätä kysymystä pitäisi ohittaa vain puhumalla yleisesti kristillisitä arvoista.
”Aivan yleiset kristilliset arvot” ovat usein jonkin kristillisen ryhmän omia sovinnaisuussääntöjä. Ne saattavat ohjata pukeutumista, kampauksia, tervehdyksiä ja muuta ulkoista käyttäytymistä ilman syvällisempää merkitystä. Toinen ryhmä noudattaa kenties aivan muita sääntöjä, vastakkaisiakin, olematta yhtään vähemmän kristillinen.
Jos kristillisiksi arvoiksi ymmärretään vain sellaiset, jotka löytyvät yksiselitteisesti Uudesta testamentista, jää jäljelle reilusti soveltamisen varaa. Näistä makuasioista ei sitten sovi kiistellä. EI niitä sovellutuksia saa toisaalta pitää ainoina oikeinakaan.
Mielestäni aviollinen uskollisuus, lapsenmurha, avioliiton ulkopuólinen seksi, rietastelu etc.
ovat ihan yleisiä kristillisiä arvoja, eivätkä niin muodoin hellareiden tai lestadiolaisten sovinnaisuussääntöjä.
Maailmasta vetäytyminen noin arvojen ja tapojen alueella, kohtuullisuus elämässä – sekin on sitä, ei kai muuten askeesikaan olisi jonkun veljeskunnan elämässä tai Franciscuksen elämässä nostettu gloriaan.
Hiukan vertailupohjaa
Minun lapsuudessa hellareilla oli usein hatun lierit alaspäin. Niin usein, että minä pienenä tyttönä tunnistin itselle tuntemattomat helluntailaiset siitä. Selvää oli, että helluntailainen ei meikannut eikä muuten vapaakirkollinenkaan. Monista perheistä televisiossa puuttui jopa omastani. Joskin se tuli vähäksi aikaa, mutta äiti huomasi siihen jäävänsä liikaa kiinni ja vaihtoi sen jääkaappiin.
Mistä tiedän helluntalaisten tavat, noh niitä asui naapurissa. Nuttura oli usein havaittu. Kun nuoremmat lakkasin kynsiään tai huomaamaton ripsiväri valui niin toki kuulin huolestumista. Ei minun äitinikään meikkaamista hyväksynyt, mutta eihän sitä uskottu. Ei siitä kummempaa seurannut, pakko sen oli joustaa. Nuttura oli yleinen ja permanentti ei ollut niin paha. Jotenkin sen kanssa osasi elää ja saipahan kapinoida rauhassa. Ainiin minun kotini taustani on vapaakirkollisesta kirkolliseen ja kaikki mahdollinen muu hengellinen sotku.
Kun nyt katselen taakse päin ymmärrän paljon paremmin. Kaikesta huolimatta olen saanut hyvät eväät elämään. Siitäkin huolimatta, että äitini piti syntinä monia näitä asioita joita täällä höpösynniksi sanotaan. Uskaltakaapa tulla häntä moittimaan minulle. Se ei ole tosiaan viisasta koska kukaan teistä ei ole tuntenut häntä. Jos joku moittii minun taustojani niin se olen vain minä itse. 🙂
Olin lapsena paljon helluntailaisten kokouksissa ja ystävien parissa. Muistan, että sielläkin oli omat sisäiset kulttuurieronsa, mutta ehdottoman selvä rajanveto ns. maailman ihmisiin.