Viittaan otsikolla TV2:n puolella alkaneeseen rikossarjaan, jonka keskuksena on pohjoissuomalainen kuvitteellinen lestadiolaiskunta. Itse katsoin Areenalta yhdeltä istumalta koko kuusiosaisen sarjan, jonka oikeudet on myyty yli 30 maahan. Sen käsikirjoitus on jo voittanut pohjoismaisen palkinnon Göteborgin elokuvajuhlilla. Käsikirjoituksen ovat laatineet Marja Aakko ja Mika Ronkainen. Tuottaja on Ilkka Matila. Sarjasta on kuvattu jo toinen kausi.
Miksi tartun asiaan, lisäksi kriittisesti? En itse ole lestadiolainen. Olen taiteen tutkija, esteetikko. Koin sarjan yksioikoisena sekä juoneltaan että kaavamaisen klisheisenä tematiikaltaan ja teeseiltään. Lestadiolaisista on viime vuosina kirjoitettu paljonkin kaunokirjallisuutta, myös autofiktiota. Tuntuu kuin rikossarja olisi lukaissut läpi kaikki suuntauksen negatiiviset ja sensaatiomaiset puolet ja koonnut ne askel askeleelta paljastuvaksi lestadiolaisuuden murskakritiikiksi. Juonen kulkua voisi luonnehtia varsin suoraviivaiseksi epäkohtien paljastusketjuksi, vaikka niiden taustalla ja pontimena onkin rikosjuoni. Se jää kuitenkin melkein itse paljastusten varjoon. Paljastukset ikäänkuin vievät pohjaa pois rikoksen aidolta rikollisuudelta.
Paljastusten painoarvoa kerronnassa lisää, että miespäähenkilönä oleva rikospoliisi on traumatisoitunut henkilökohtaisesti lestadiolaisuudesta synnyinkodissaan ja on entisessä kotikunnassaan paitsi ratkaisemassa rikosta myös prosessoimassa omia ongelmiaan homoseksuaalisuutensa ja parisuhteensa kanssa. Rinnalla toimii naispuolinen kollega Helsingissä, joka on elämäntavaltaan kaikkea muuta kuin lestadiolainen: juo, meikkaa, harrastaa aviotonta seksiä ja on epäonnistunut äiti. Kuin ihmeestä hänestä tulee tuki lestadiolaisuuden kaltoinkohtelemalle nuorelle tytölle. Hän opettaa, ettei kaikkea tarvitse antaa anteeksi. Vain aidon henkilökohtaisen anteeksipyynnön voi. Hän itse saa kokea sen tyttärensä kanssa.
Myös miespoliisi selkiytyy kriisiensä kanssa käytyään tunnepatoutumansa läpi: ei anna anteeksi lestadiolaiselle isälleen, mutta nöyrtyy pyytämään aanteeksi kumppaniltaan. Auvoinen lopputulema pyyhkii ylitse rikosdraaman merkityksen sellaisenaan. Siinä puolestaan lopputulemaksi jää armottomuus, kosto. Kapina lestadiolaista nöyryyttävää synnin tunnustusta (pakotettu, epätosi) ja synninpäästöä (seurakunnan vanhimmat) vastaan. Kristilliseltä kannalta armon, armottommuden, synnin, syyllisyyden, vallankäytön ja kapinan teemat ovat kiinnostavia, mutta sarjassa vahvasti mustavalkoisesti kuvattuja.
Toki rikollisuutta löytyy sarjassa lestadiolaisen yhteisön ulkopuoleltakin mm. kunnan keplottelevasta kauppiaasta, tämän nuorisorikollisuuteen ja huumeisiin päätyneestä tyttärestä ja anarkistista, joka luo tarkoituksellista vihakulttuuria seudun maallisten nuorten piirissä. Pientä rikollisuutta on myös maahanmuttajalinjalla. Nämä jäävät kuitenkin melko pinnallisiksi ja klisheisiksi kuviksi, jotka poliisi saa kevyehkösti selvitetyksi – toisin kuin verisissä (ulkoisesti ja sisäisesti) lestadiolaisrikoksissa.
Sarjan mustavalkoisuutta edustaa jaksojen alkukuvaus: lyyrisen herkkä, estetisoitu maalaismaisema rappiotilassa olevine esineineen. Kuvaus on kyllä taidokasta, mutta joskus liian viipyilevää ja osoittelevaakin: ristiinmenevät tiet toistuvasti, uima-altaan pohjakuviona risti jne.
Sarjaa on Katso-lehden mukaan (39/2020) kiitetty muun muassa lestadiolaisuuden käsittelystä. En tiedä, missä. On tietysti hyvä tuoda esiin epäkohtien kritiikkiä, mutta niiden yksipuolinen ja alleviivaava käsittely on kuitenkin kuin sensaationhakuinen karikatyyri.
Sarja ei vakuuta millään tasolla. Se on kliseinen kuva lestadiolaisista ja vielä kliseisempi poliiseista. Yleinen klisee on se, että poliisit ovat ongelmaisia, elämänhallinta on hukassa ja ryyppy maistuu.
Näitä rikossarjoja tulee niin paljon, että uutta näkökulmaa on vaikea keksiä. Usein keskityn huomaamaan noloja virheitä (ei poliisi kulje mustassa puvussa ”tutkimassa”), joita oikeat poliisit eivät tekisi. Ne vievät pohjan tarinalta ja aliarvioivat katsojaa.
Jos jaetaan 30 maahan. Aika moni varmaan ottaa ihan totena? 30 maan näkökulmasta tämä voi olla pienen vähemmistön syrjimistä ja kiusaamista.
Päivi, joku voisi nyt sanoa, että spoilasit juonen. Ei haittaa mua, sillä en katsoisi kumminkaan tuollaista.
Ihanko herätysliike on nimeltä mainittu? Miksi ei olisi voinut olla ihan fiktiivinen poppoo?
Areena sen paljasti, muttei rikosjuoni ole kerrottu loppratkaisuunsa blogissani. Ja kyllä lestadiolaisuus on nimeltä mainittu läpikotaisesti sarjan kerronnassa.
Hyvin kirjoitettu, kiitos.
Vl-liikkeen varjossa kasvaneena asetuin mielenkiinnolla katsomaan ohjelmaa. Olen blogistin kanssa samaa mieltä liikkeen käsittelystä. Kovin sarjakuvamainen ote. Toisaalta liikkeestä esiintuodut negatiiviset asiat pitivät kyllä kokemukseni mukaan paikkaansa aina puoluevalinnasta suhtautumiseen liikkeen jättäneisiin lapsiin. Toisaalta liikkeen positiiviset asiat lämmittävät liikettä vain sisältä, lämpöä ei tihku juurikaan ulos. Dome Karukosken elokuva Kielletty hedelmä käsitteli asioita hienosyisemmin aikanaan.
En oikeastaan koskaan ole nähnyt ”maallista” hengellisen elämän kuvausta oka olisi vakuuttanut minua mitenkään. Miksi uskon ja uskovien kuvaaminen uskottavasti on niin vaikeaa?
Tähän sarjaan oli ympätty aivan liikaa erilaisia juonen sivupolkuja joista osa oli täysin epäuskottavia. Toinen päähenkilöistä, naispuolinen etsivä, sanoi nuorelle lestadiolaistytölle harrastenaansa seksiä 5000 kertaa. Hänestä myös tuli uudenlainen roolimalli tyttöparalle, joka jo muutenkin olis aika sekaisin nimenomaan tällä alueella. Toinen päähenkilö taas oli traumatisoitunut homo joka onnistui tulemaan ulos kaapista lestadiolaisyhteisön keskellä. Myös lasten seksuaalinen hyväksikäyttö seurauksineen oli keskeinen teema tässä sarjassa. Siis oli kun kaikki maailman ongelmat olsi tahdottu ladattu muutamaan tuntiin. Tulos on täysin epäuskottava.
Sitten kokonaan toinen asia on, että olisi kiinnstavaa nähdä kuvaus tervehenkisestä lestadiolaisuudesta.
Olen aivan vakuuttunut että sellaistakin löytyy. Itse perusajatus synnin tunnustamisesta ja anteeksisaaamiestahan on hyvä.
Hämäläimen: ”Miksi uskon ja uskovien kuvaaminen uskottavasti on niin vaikeaa?”
Koska se on niin uskomatonta.
(Vanhoillis)lestadiolaisuus edustaa monille suomalaisille samanlaista eksoottista toiseutta kuin vaikkapa saaamelaisuus. On jotenkin surullista, että syvällistä kristillisyyttä edustava herätysliike nostetaan mediassa esiin patologisuuden perikuvana ja vielä niin, että juuri usko olisi syypää erilaisiin synnin ilmentymiin. Niitähän kun riittää myös muualla. Itse toivon, että tuollainen sarja saisi jonkun uskaltautumaan paikalliselle Rauhanyhdistykselle sanankuuloon tai edes ”armonvarkaisiin” seuraradion äärelle.
Olen yhtä mieltä siitä, että vl-liike edustaa ydinsanomaltaan mitä syvintä kristillisyyttä:”Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä kaikki synnit anteeksi.” Ongelmallista on muut kristityt poissulkeva pelastuskäsitys ja se, että liikkeeseen pääosin synnytään, ei liitytä vapaaehtoisesti. Mitä vaihtoehtoja on vl -nuorella, joka ei ole valmis allekirjoittamaan sen kaikkia periaatteita.
Ohhoh! Varsinaiset dekkarien ystävät taitavat olla katsomassa dekkareita, eivätkä ole vaivautuneet kommentoimaan blogistia. Dekkarien harrastajana sijoitan Kaikki Synnit
kotimaiseen laatuluokkaan. Tarina etenee sujuvasti, ohjaaja on saanut näyttelijäkaartista irti hyvinkin luontevat roolisuoritukset ja kuvaus, jossa on käytetty paljon droneja, ansaitsee erityismaininnan. Kysehän on tietyn tyyppisestä ohjelmagenrestä, joka parhaimmillaan ammentaa yhteiskunnallisista vastakkainasetteluista. Usein myös kärjistäen, jotta ns. ”koukku” toimisi. Oivallista viihdettä, sanoisin.
Suhtautuminen vähemmistöihin vaikuttaa monella menevän kauniisti oman korvasyyhyn mukaan. Olisiko samanlainen negatiivisia stereotypioita roppakaupalla viljelevä sarja mistään muusta etnisestä, uskonnollisesta tai sukupuolisesta vähemmistöstä (tms) ollut mahdollinen? Ei olisi.
Viihteenä tämä sarja on minusta samnalaista sössöä kuin oli ”Sorjonen”. Kyllä Suomessa pitäisi ymmärtää,ettei tällainen ole oikein meidän laji. Suomen dekkariksi minusta parhaiten sopii”Reinikainen”. Ruotsalaiset tekevät luontevasti amerikkalaistyylistä pinnallista viihdettä. Me suomalaiset olemme kertakaikkiaan erilaisia. Siis ”suutari pysyköön lestissään”.
”Kaikki synni” ei ollut hyvää viihdettä ilmeisen tendenssinsä vuoksi. Koko juoni tuntuu rakentuvan jonkun henkilökohtaisiin pettymyksiin ja katkeroitumiseen tms.Myös sekä homon että seksuaalimaanikon nostaminen esiin on aika populistista. Edes toinen olisi voinut olla ihan tavallinen.
Hämäläinen: ”“Kaikki synni” ei ollut hyvää viihdettä ilmeisen tendenssinsä vuoksi. ”
Olet kommentistasi päätellen ilmeisesti kuitenkin katsonut sen. Jos olet, niin miksi ihmeessä olet tuhlannut aikaasi moisen ”sössön” katselemiseen?
Wallentin. ” Jos olet, niin miksi ihmeessä olet tuhlannut aikaasi moisen “sössön” katselemiseen?”
Juuri nyt minulla on eri syistä paljon aikaa, ja voin katsella tällaisiakin sarjoja. Itse aihe kiinnosti mutta odotukset eivät olleet korkealla, joten en voi sanoa oikeasti pettyneeni.
Hämäläinen: ”Juuri nyt minulla on eri syistä paljon aikaa, ja voin katsella tällaisiakin sarjoja.”
Mitenkäs sitä virren sanoin sanotaankaan, että: ”…turhaan ei aikaansa tuhlata saa.”
Wallentin. ”Mitenkäs sitä virren sanoin sanotaankaan, että: “…turhaan ei aikaansa tuhlata saa.”
No korona-aikana on enemmän aikaa ja siis myös tällaiselle. Katsoin toisenkin Araana-ohjelman, Pride-viikon loppukonsertin. Täytyy sanoa, että se oli kyllä aika järkyttävä. Jokaisen esiintyjän sanoma oli kirkkoa, uskovia ja Jumlaa herjaava. Olisi ollut vaikea kuvitella vaikkapa Irja Askolaa sinne joukon jatkeeksi runoilemaan vaikka hän onkin lämmennyt itse asialle.
Minusta sarja tavoitti hyvin Oulun seudun lestadiolaislakeuksien tunnelmaa ja todellisuuttakin. Sarjassa on vaikutteita nordic noir-genrestä. Rikossarja on rikossarja ja viihdettä sellaisenaan. Lestadiolaisyhteisön vallankäyttökuviot sarja paljasti aika realistisesti. Noin raadollista se pahimmillaan on ollut ja yhä on. Muistutan, että vanhoillislestadiolaisuudesta on aika ajoin paljastunut aika hirveitä väkivaltaisen käytöksen muotoja!
On helppo kauhistella etäältä vanhoillislestadiolaisten toistuvaa tikun nokkaan nostamista. Unohdetaan, että hengellisellä välkivallalla on aina uhrinsa. Sitä liikkeessä kokenut ei unohda sitä koskaan. Se jättää jälkensä ihmisen mieleen, jopa kehoonkin. Tästä asiasta pitää puhua niin kauan, kuin näitä väkivallan uhreja tulee, niin kauan kuin epäterve vallankäyttö on liikkeessä todellisuutta!
https://freepathways.wordpress.com/2015/06/15/haastattelu-johanna-hurtig/
Sarja on ihan laadukas ja näyttelijät osaavat asiansa ja varsinkin ohjaaja on osannut tuoda näytteljöille luontevat hahmot.
Ongelmat syntyvät aiheen näkökulmasta, se alleviivaa hienotunteisesti, mutta kuitenkin selkeän asenteellisesti. ”Kaikki synnit” on yritys ymmärtää uskonnollista yhteisöä, mutta yritys on kuitenkin kääntynyt sitä vastaan, koska ihmisen yleisen vääryyden ja synnin näkökulmasta tarinaa ei ole kerrottu, vaan osoite synnille on uskonnollisuus, eikä ihmisyys, kuten sen pitäisi olla, ollakseen uskottava.
On tietenkin harmillista, että Jumalaan luottamista on vaikea kuvata, sen sijaan uskonnollista käytöstä on helppoa kuvata ja varsinkin kritisoida. Kristus tuli vapauttamaan ihmisen juuri uskonnollisuudesta, mutta sitä ei tarinan kertojat osanneet tuoda mitenkään esiin.
Ihmisen luottamus Jumalaan on sisäistä vakaumusta, joka ei kovinkaan helposti näy ulospäin, sillä toinen ihminen ei voi nähdä toisen ihmisen sydämeen. Sen sijaan uskonnollista käytöstä ja tekopyhää hurskastelua on mahdollista kuvata, koska se ei ole hiljaista ja nöyrää, vaan itseään esille tuovaa.
Jos usko ja uskonnollisuus sotketaan, kuten tuossa sarjassa on paljolti käynyt, niin jäljelle jää hiukan eriokoinen ja epätosi tunnelma. Joiltakin osin tämä on myös sarjan maukkainta antia.