En ollut koskaan seurakuntanuori. Nuoruudessani pelattiin jalkapalloa, kuunneltiin Pink Floydia, kokeiltiin tupakkaa, maisteltiin Vinettoa ja pussailtiinkin. Tutustuin erilaisiin nuoriin armeija-aikana Haminassa. Jouduin terapoimaan entisiä seurakuntanuoria, jotka olivat ahdistuneita nautinnoista.
Arkkipiispa John Vikström tiivisti puheenvuoronsa 30 vuotta sitten ekumeenisen neuvoston syyskokouksessa lausumalla simul iustus et peccator. Ortodoksinen arkkipiispa Johannes kommentoi lauseen osoittavan, miten kaukana ortodoksinen ja luterilainen ihmiskuva todella ovat toisistaan. Simul iustus et peccator on varmasti perusteellisesti analysoitu aksiooma. Se on kuitenkin vuoren kokoinen ero kristillisten identiteettien välillä. Antropologia ja demonologia ovat vaihtaneet perinteissämme paikkoja.
Pietismin lahja ”kaikkisyntisyys” on ekumeeninen ilmaus. Igumeni Pjotr Meštšerinov on analysoinut oivasti sitä, miten kaikkisyntisyys (всегреховности) tekee kristityistä voimattomia fatalisteja.
Kaikkisyntisyys on tuonut myös ortodoksiseen perinteeseen heresian kristitystä sairaana ja kirkosta sairaalana. Ikään kuin me kaikki olisimme jonkinlaisen henkisen tai hengellisen terapian tarpeessa. Tällaiseksi mainostettavassa yhteisössä kilpaillaan siitä, kuka on huonoin hyveissä. Terveetkin muuttuvat sairaiksi ja kaikki ovat täydellisiä syntisiä.
Kirkko ei ole sairaala. Se on tila, jossa tapaamme pyhiä, asemoimme uudelleen hybriksemme ja suitsemme arroganssiamme. Yhteisöllä on terapeuttinen merkitys vain rajojen sisällä. Hatarana vertauksena voisi käyttää näitä Kotimaan blogeja: vapautta sisällön suhteen voi toteuttaa, mutta vain blogien alimman ja korkeimman merkkimäärän rajoissa.
Tällä semanttisella akrobatialla ei olisi mitään merkitystä, ellei siihen liittyisi mielenterveydellinen ulottuvuus. Kaikkisyntisyydellä on yhteys suomalaiseen alakuloisuuteen. Onko kristinusko pessimistisen vai optimistisen elämäntavan edistäjä? Suomalaisten saarnojen ydinsanoma tuntuu ainakin olevan omien voimien väheksyminen.
Perisuomalaista asennetta juhlimiseen kuvaa hyvin Erika Vikmanin ”Syntisten pöytä”. Amerikkalainen juhlii ilman tunnontuskia: ”Girls Just Want To Have Fun”. Sanalla ”morkkis” ei ole vastinetta muissa kielissä. Onko nykyinen tekopirteä kirkonmeno tuotettu humalahakuisen juhlimisen vastapooliksi?
Kuka muistaa, että ”armo” on etymologisesti iloa, nautintoa ja viehätysvoimaa. Ihminen siis ansaitsee armon ja sen myös saa!
Varhaiskirkko oli konsensusta vallanpitäjän kanssa yhteisissä eduissa Ihmisten sieluista kuuliaisuudessa joten virikkeet tämän hoitamiseksi olivat poikaa.
On hyvä kysymys miten meitä palvelee opetus missä luovumme kaikesta saamistamme lahjoista ja rukoilemme niiitä sitten pala palalta takaisin.
Sitten on usein kysymättä ja huomaamatta jäävä asia Ihmisen järjen rippeiden loukkaamisesta opetuksella mikä tekee meidät heikoiksi ja kyvyttömiksi Hengen jättiläisiksi katsomaan vain omaa etuamme kilpailussa sielumme pelastuksesta tässä ajassa. Onnistunut Ihmisen älyn loukkaus tekee sen mahdolliseksi useammankin kerran.
Jyrki: ”Onko kristinusko pessimistisen vai optimistisen elämäntavan edistäjä?”
Hyvä kysymys, josta on ollut tarkoitus kirjoittaa blogitekstikin. Ehkäpä tässä joku päivä.
”Perisuomalaista asennetta juhlimiseen kuvaa hyvin Erika Vikmanin ”Syntisten pöytä”. Amerikkalainen juhlii ilman tunnontuskia: ”Girls Just Want To Have Fun”.”
Ei nyt kuitenkaan unoheta Mikko Alatalon ”Tytöt tahtoo pitää hauskaa” -biisiäkään. 🙂
Ydin asiaa blogistilta!
Kristinusko on maailman positiivisin asia. Iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä.
Kristinuskon ytimessä on päästää vangitut vapauteen, siis ”lain” alla elävät Kristuksen tuomaan vapauteen. Jos tämä Vapautus ”synnistä” ei tee ihmistä iloiseksi ja kiitolliseksi, niin jotain on ymmärretty tai joku on opettanut väärin Kristillisestä uskosta.
Rakkaudessa ei ole pelkoa epäonnistumisesta, eikä ihmisen heikkoudesta tule taakkaa, jota taas lakihenkisyys ruokkii vaatimuksillaan.
Hengessä pompin ilosta kaiken aikaa, koska olen tavallinen Lutherilainen.
ismo malinen
Oletko sinä se laittomuuden lapsi, jonka Jeesus Kristus surmaa suunsa henkäyksellä ?
”Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, 4
tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.”
Miksi ei voisi ortodoksisessakin perinteessä ajatella, että ihminen on kokonaan syntinen ja kokonaan pyhä? Semminkin kun liturgia muodostuu paljolti herra armahda-lauselmien pohjalle ja eukaristisessa rukouksessa jumalanpalvelija ilmoittaa olevansa syntisistä ensimmäinen? Se on tietysti järkevä huomio, että ei kannata esiintyä sairaalana, jos potilaiden kokemus läpäisyperiaatteen näkökulmasta on se, että ei ole erityisempiä piikkejä ruumiissa
Antropologian perusvire on Lähi-idässä 700-luvulla kirjoitetuissa oktoehoksen runoissa. Niiden näky on valoisa: ”kuoleman valta kukistettu ja kiusaajan eksytys tyhjäksi tehty” (lauantai, 3. sävelmä); ”Sinä avasit meille tien taivaisiin” (lauantai, 4. sävelmä); ”Jumalana kunniakkaasti avasit paratiisin nautintoineen” (lauantai, 5. sävelmä); ”Lakatkaa valittamasta ja sanokaa apostoleille, että Herra on noussut ylös ja antanut maailmalle armon ja suuren laupeuden” (lauantai, 6. sävelmä); ”Tulkaa, riemuitkaamme Herrassa, joka on kuoleman vallan kukistanut ja ihmissuvun valistanut” (lauantai, 7. sävelmä).
Luterilaisuudessa syntikäsitys on totaalinen ja pelastus monergistinen, se ei kyllä mitenkään iske ortodoksiseen näkemykseen. Paljon yhtymä kohtia löytyy luterilaisesta näkemyksistä suhteessa ortodoksiseen näkemykseen, silti niin erilainen. Perusvire luterilaisuudessa on passiivinen, paha, saatana kuva. Regimenttiopin mukaan ihminen ei voi tehdä mitään, suhteessa Jumalaan.
Jos avaisin miten mielestäsi ortodoksiseen perinteeseen sopisi käsitys kokonaan syntinen ja kokonaan pyhä. Ja miten ne tulisi ymmärtää ja miten luterilaiset ne ymmärtävät.
Olin aktiivi seurakuntanuori. Pelasin jalkapalloa, kuuntelin Elvistä ja Doris Daytä, kokeilin tupakkaa ja viinaa, maistelin punkkua ja pussailinkin. Tutustuin erilaisiin nuoriin Näsin seurakuntasalissa, missä joka torstai kokoonnuimme tiirailemaan toisiamme, gimmat jannuja ja jannut gimmoja. Joku kävi siellä ehkä Jeesuksenkin tähden. Mutta pareja syntyi ja monet ovat naimisissa vieläkin. Torstai oli toivoa täynnä.
On muuten blogi, johon meikäkin voi kerrankin ja kernaasti yhtyä.
Näinkö tosiaan sisarkirkkomme näkee meidät luterilaiset? Mielenkiintoista ja uutta minulle. Täytyypä kysellä asiasta lisää.
Armolaulu, ”sillä armosta me olemme pelastetut, emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi”, on kuitenkin aina ollut minulle suuren ilon laulu eikä valitusvirsi. Tätä armon näkökulmaa en kyllä mihinkään muuhun vaihtaisi.
Maija, kyllä näin eikä tuo ole järkytys, vaan ihan ekumeenisessa liikkeessä tiedostettu asia.
Hyvä kysymys olisi kysyä miksi on luterilainen kirkko joka on syntynyt 1500 luvulla. Tai miksi jatkuvasti protestanttinen kirkkoperhe jakaantuu jakaantumistaan. Miksi. Mikä on oikeastaan alkuperäistä? Vaikeita kysymyksiä.
Sami. Puhutaanko teillä armosta? Tarvitsetteko te sitä ollenkaan?
”Minun armossani on teille kylliksi, sillä voimani tulee täydeksi heikkoudessa.” Armo antaa rohkeutta lähteä liikkeelle sellaisena kuin on. Se on dynaamisuutta, ei passiivisuutta. Aina maan ääriin saakka.
Maija, kyllä ortodoksisuudessa puhutaan armosta, syntien anteeksi saamisesta, Jumalan rakkaudesta, Jeesuksesta ja jne…
Voiko se kuitenkaan olla niinkään, että ”kaikkisyntisyys” tekee kristityistä fatalisteja. Simul iustus et peccator sisältänee sen ajatuksen, ettemme me voi uskoa, ellei sitä anneta meille ylhäältä ihan Jeesuksen oman sanan mukaan. Uskon kautta syntynyt uusi ihminen ei ole näinollen fatalisti, vaan ilo kumpuaa Jumalan ansaitsemattomasta armosta meitä kohtaan. Uskonvanhurskaus ei kuitenkaan poista syntiä, ettei sitä olisi vaan niin, ettei sitä lueta.
Eikö kristityn vaellukseen kuulu täten synnin tähden ristinkantamisen ulottuvuus. Eikö ole myös niin, että ”me olemme kaikki ristinkantajia Jumalan tahdosta”, myös ort-kirkon mukaan? Paavalikin toteaa (2Kor6:10) ”… murheellisina, mutta aina iloisina.” Lieneekö tuo selitettävissä siten, että murheeseen kätkeytyy paradoksaalisesti ilon ulottuvuus?
Kosti, luterilaisuus on fatalistinen uskonto, tai uskon tulkinta. Uskon saaminen perustuu Jumalan määräämään kohtaloon, ihmisen tahdosta riippumatta. Tässä hyvä esitys luterilaisesta valinnasta:
https://www.youtube.com/watch?v=6EKWaJEv76c ( ehkä paras, rehellisin mitä löytyy)
Nyt kun puhut ilosta, puhut ilosta joka on leimattu fatalismilla, se on iloa vain ennalta valituille, vailla ihmisen omaa tahtoa. Tämän aparaatin ymmärtäminen romuttaa oikeastaan kaiken uskonpuhdistuksen ajatuksista, koska se leimaa sitä kauttaaltaan, monissa opin kohdissa.
Hyvä toisaalta, että tulee myös esille luterilaisuuden ero muihin, vaikkakin noiden silmälasien läpi. Siinä oli aika paksua juttua, mutta Raamatusta on perinteinen luterilaisuus ammentanut ja se on myös sitä kokemus kristillisyyttä. Kaikki ne kirkot ja liikkeet, jotka ei ymmärrä ihmisen perittyä täydellistä syntisyyttä, kuinka he voivat opettaa täydellisen ehdotonta armoa Kristuksessa, vieläpä omasta teosta riippumatta uskon kautta (kasteessa)? Tähän kompastuu kaikki ja jälki on sen mukaista. Miten ihminen pelastuu, ei ainakaan niillä neuvoilla, että meissä olisi jotakin armoa ansaitsevaa. Se on vaan Kristuksen tähden.
Ortodoksisuus, ei opeta, että ihminen ansaitsee armon teoillansa.
Alkaen perisynnistä kirkkomme haluaa Meidän ymmärtävän olevamme kyvyttömiä ja vajavaisia mihinkään hyvään tai oikeaan.
Kirkolla on asiaan vastalääke Evankeliumin sanassa rukoilla Oikeaa Uskoa osakseen mihin kuuluu joltinen Ehtoollisyhteys ja yleinen rippi.
Kun tätä ei harrasteta käännettiin katse Jumalan Armolupauksiin kasteessa ja viimekädessä turvautumisesta Jumalan Armoon.
Kun Lutherin rippikäsitys, mikä Lutherille oli sakramentti, katsoo Oikeasta Uskosta syntynyttä synnintuntoa katumuksen sisältönä voi huomata epäuskon hetkien vaikeudet toistaa jo kertaalleen päästettyä syntiä.
Tässä on siis yhdenlainen kirkollinen automaatti mikä voipuneen uudelleen haluaa kutsua parannustaan katsomaan mikä ei onnistu ilman katumusta ja oman syyllisyyden ymmärtämistä missä sitten onkin tullut mokattua.
Yhteensä, kirkkomme haluaa opetuksessaan seurakuntalaisensa huomaavan kelvottomuutensä kaikessa synnin epätäydellisyydessä elämässään, samalla seurakuntalainen ymmärretään Jumalan työtoveriksi arjessa hoitaessaan kutsumustaan velvollisuuksissaan.
Kirkon opetuksessaan tulisi kasvattaa Ihmistä kokonaiseksi hengellisessä tiennäytössä, tarpeen tullen ohjata Häntä parantumisen tielle prosessiin suostumisessa, eikä statuksensa mandaateilla substanssiensa avulla keikuttaa Ihmistä elämänsä ajan toivon ja epätoivon rajamailla pelastustoivoa kuin uskoa hakemassa.
Vielä, kirkkopolitiikka käytänteissä on helvetin kovaa, ja siihen pienenkin sanan saaminen muutokseen on lähes mahdotonta. Edellinen on toki ymmärrettävää papin statuksesta katsoen kun kyseessä on elämänura kuten uskottavuus omasta työnantajasta. Edelliseen spesifinen kirkollinen vastaus on ”viimekädessä tehtävämme tulee Jumalalta seurata”.
Jollekin näitä pohtivalle voisi olla hyväksi lukea vaikka Johannes Cassianuksen XIV konferenssi.
Kun Olette korkeasti oppinut mitä sielunsairauden hyveitä tai paheita ymmärrätte kirkkomme opetuksessa vai ovatko viat aina kokijan puolella ymmärtämättömyydessä väärän ylpeyden seurauksissa.
Johannes Cassianus hyvin voidaan liittää Ignatiuksen ja Ireneauksen seuraan todistamaan syntymässä olevan Kirkkolaitoksen vaiheita hengellisissä askelmerkeissä katsoa Uskon Totuutta.
Ihmisen hyvä on säällinen ravinto, ei paljon mutta kuitenkin niin etteivät henkiset toimintomme lamaannu kilvoitukseen. Tästä todistavat jo koetelleet.
Askeesista kirkossamme ei puhuta vaikka paastojaksoja on kaksi toinen ennen Joulua ja toinen Pääsiäistä odotellessa. Ovatko nämäkin kieltäymyksissä jääneet hyvää tahtovan puheen tasolle.
Kun Ihminen ei koskaan tietoisesti kilvoittele minkään asian kanssa mitä kilvoittelu tarkoittaa.
Sielunsairauksien syyksi joskus katsottiin epäkelpo statistiikka mielen hallinnassa ylöspäin harjoittaa kieltäymyksiä.
Luostaritasoiseen pidätysratkaisuun lähtivät näin urheimmat koetellakseen itseään.
Tätä ei kannattaisi kirjoittaa mutta luostari oli näin turvallisempi paikka katsoa inkvision jälkiä kuin jäädä vielä tunnustamattomana maahan makaamaan.
Varhaisen luostarilaitoksen aritmetiikkaan saa kiinnittää huomiota eteenkinpäin käytänteissä.
Asia syntyi siittä ettei koskaan voitu olla varmoja väärin sisään otetun kokelaan kunnollisuudesta olla sitä mitä Hän todisti olevansa.
Jos vielä vähän, mikään ei todistanut enemmän kuin uusien rakennusten pystyttäminen nyt syntyneelle valtion ja kirkon hallinnoimalle Uskon sisällölle Ihmisissä jotka kaikesta luopuessaan säilyttivät oman elämänsä nn. epäuskovaisina halutessaan katsoa eteenpäin nyt elämää säilyttävässä positiossa.
Tämä meni täydestä valtaapitäviin niin kirkossa kuin valtaapitävissä maallisessa omistautumisessa Oikean Jumalan palvelemiseen.
Innovaatio on hieno, ja esimerkiksi meille nyt myöhemmin eläville.
Esittämäni todistaminen on haasteellista mutta joltinen ero blogistin kirjoitukseen löytyy.
Syntisten sairaala on paikka missä Ihmisen sisäsyntyiset avut elämän lahjoina löytävät paikkansa tulla täydeksi kokonaisuudessaan Ihmisessä minkä Jumala on elämään saattanut ja arvostaa prosessia niin kirkossa kuin yhteiskunnan töin.
Tähän Meidät on kutsuttu tässä ajassa.