En ollut koskaan seurakuntanuori. Nuoruudessani pelattiin jalkapalloa, kuunneltiin Pink Floydia, kokeiltiin tupakkaa, maisteltiin Vinettoa ja pussailtiinkin. Tutustuin erilaisiin nuoriin armeija-aikana Haminassa. Jouduin terapoimaan entisiä seurakuntanuoria, jotka olivat ahdistuneita nautinnoista.
Arkkipiispa John Vikström tiivisti puheenvuoronsa 30 vuotta sitten ekumeenisen neuvoston syyskokouksessa lausumalla simul iustus et peccator. Ortodoksinen arkkipiispa Johannes kommentoi lauseen osoittavan, miten kaukana ortodoksinen ja luterilainen ihmiskuva todella ovat toisistaan. Simul iustus et peccator on varmasti perusteellisesti analysoitu aksiooma. Se on kuitenkin vuoren kokoinen ero kristillisten identiteettien välillä. Antropologia ja demonologia ovat vaihtaneet perinteissämme paikkoja.
Pietismin lahja ”kaikkisyntisyys” on ekumeeninen ilmaus. Igumeni Pjotr Meštšerinov on analysoinut oivasti sitä, miten kaikkisyntisyys (всегреховности) tekee kristityistä voimattomia fatalisteja.
Kaikkisyntisyys on tuonut myös ortodoksiseen perinteeseen heresian kristitystä sairaana ja kirkosta sairaalana. Ikään kuin me kaikki olisimme jonkinlaisen henkisen tai hengellisen terapian tarpeessa. Tällaiseksi mainostettavassa yhteisössä kilpaillaan siitä, kuka on huonoin hyveissä. Terveetkin muuttuvat sairaiksi ja kaikki ovat täydellisiä syntisiä.
Kirkko ei ole sairaala. Se on tila, jossa tapaamme pyhiä, asemoimme uudelleen hybriksemme ja suitsemme arroganssiamme. Yhteisöllä on terapeuttinen merkitys vain rajojen sisällä. Hatarana vertauksena voisi käyttää näitä Kotimaan blogeja: vapautta sisällön suhteen voi toteuttaa, mutta vain blogien alimman ja korkeimman merkkimäärän rajoissa.
Tällä semanttisella akrobatialla ei olisi mitään merkitystä, ellei siihen liittyisi mielenterveydellinen ulottuvuus. Kaikkisyntisyydellä on yhteys suomalaiseen alakuloisuuteen. Onko kristinusko pessimistisen vai optimistisen elämäntavan edistäjä? Suomalaisten saarnojen ydinsanoma tuntuu ainakin olevan omien voimien väheksyminen.
Perisuomalaista asennetta juhlimiseen kuvaa hyvin Erika Vikmanin ”Syntisten pöytä”. Amerikkalainen juhlii ilman tunnontuskia: ”Girls Just Want To Have Fun”. Sanalla ”morkkis” ei ole vastinetta muissa kielissä. Onko nykyinen tekopirteä kirkonmeno tuotettu humalahakuisen juhlimisen vastapooliksi?
Kuka muistaa, että ”armo” on etymologisesti iloa, nautintoa ja viehätysvoimaa. Ihminen siis ansaitsee armon ja sen myös saa!
Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa on ihmeellisin ja käsittämättömin asia maan päällä. Siksi se on Jumalan suuri salaisuus joka on ilmoitettu meille Raamatussa. Kukaan ei kuitenkaan kykene sitä mieleensä painamaan sellaisella tavalla että se siellä jatkuvasti pysyisi. Ei edes Paavali tai Pietari. Ei Luther, eikä kukaan muukaan. Aina uudelleen jokaisen on se alusta alkaen opeteltava uudelleen. Muutehan olisimme jo ilman syntiä, ylpeyttä ja itsekkyyttä. Pyhyys olisi meissä, emme tarvitsisi armoa ollenkaan, tai ehkä vain satunnaisiin erheisiimme. Jatkuvasti erehdymme luulemaan että kykenemme johonkin ilman Jumalan armoa. On näköjään ihan mahdoton tajuta sitä, että olemme ihan kaikessa pelkästään Jumalan suuren armon varassa.
Kristitty, joka elää armon varassa tajuaa sen että muuta perustusta ei kukaan voi uskolleen laittaa. Niinpä kakista kristityistä tulee samalla hyvin rakkaita. Me kun olemme saman isän rakkaita lapsia ja rakastamme Jumalaa sillä rakkaudella, jonka hän on meille suuressa armossaan lahjoittanut. Ei meistä itsestämme ole rakastamaan toisimme, mutta se Jumalan rakkaus vaikuttaa meissä ja siitä saamme yhdessä iloita.
Jos joku ei elä armon varassa, niin hän voi kokea hyvinkin olevansa muiden yläpuolella ja oikeutettu muita mitätöimään.
Hänessä ei ole sitä rakkautta, joka on oikean kristityn varma tuntomerkki.
Sidottu tahto: ”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen. Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mutä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen…..Room. 7:14->
Tässä tulee juuri selvästi esiin mikä in se, joka ihmiseltä puuttuu: Puuttuu voima. Ja juuri niinhän Luther perustelee 3. Uskonkappaleen selityksessä. ”Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani enkä tulla hänen tykönsä; vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut…”
Itse tuota tahdon sidonnaisuutta aloin ymmärtää vasta kun Jumala itse osoitti ja näytti minulle, että minussa itsessäni, siis turmeltuneessa luonnossani, ns. lihassa, ei asu mitään hyvää. Että minussa on tuo Hengen ja lihan taistelu koko ajan läsnä. Lihan ruumis saa edelleen tekemään tekoja, jotka eivät ole sopusoinnussa tahtoni kanssa ja riitelevät Elämän Hengen lakia vastaan (Room. 8:2) ja joita tekoja (syntiä) joudun päivittäin ja hetkittäin katumaan ja pyytämään anteeksi ja vetoamaan Jumalan armoon Kristuksessa Jeesuksessa. Omasta voimastani en pysty itseäni paremmaksi muuttamaan, vaan olen jatkuvasti riippuvainen Kristuksesta, hänen sovitustyöstään, minun hyväkseni luetusta Kristuksen vanhurskaudesta (forenssinen vanhurskauttaminen)Jumalan armosta.
Joh. 1:12 ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.” Joh. 1:12-13
Voima on Pyhä Henki, joka lahjoitetaan sille, joka turvautuu yksin Jeesuksen sovitustyöhön, ei siis itseensä, voimiinsa, kykyihinsä ja tekoihinsa. Yksin Jeesus tarkoittaa siis uskomista Jeesuksen nimeen eli siihen kuka Hän on. Hän on Herra. ”Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.” Ap.t. 4:12
Olen varma ja Raamattu sen todistaa, että jos Jeesuksen nimen rinnalle tuodaan teot ja kuuliaisuus, ihminen jää ylpeäksi ja omavanhurskaaksi. Tämä on meille vaikea läksy. Mutta Jumalalle on kaikki mahdollista. Hän on Kaikkivaltias.
Pahuuden alku on ihmisen vapaassa tahdossa. Paha on erottautumista Pyhästä kolminaisuudesta, joka on hyvyyden lähde. Kirkon opetuksen mukaan se, minkä Jumala loi alussa oli hyvää, sillä mikään paha ei ole lähtöisin hänestä.
Jumala antoi hyveen ihmisen luontoon, ihmisen luonto ei tee syntiä vaan hänen vapaa tahtonsa.
Lutherhan piti kuten tunnustuskirjatkin ihmisen tahtoa niin pahana, että se tekee välttämättömyyden pakosta syntiä. Paavalin tekstissä hänellä on kuitenkin tahto hyvään; ”Tahto minulla kyllä on”. Arkielässä kohtaamme paljon ihmisiä jotka tekevät hyvää, tahtonsa mukaan. Heidän tahto suuntautuu hyvään.
Liha Paavalin tekstissä kuvaa, ei meidän ruumistamme, vaan kuvainnollisesti pahan valtaa, joka vaikuttaa. Jumalan armosta kuitenkin Jumalan voimalla voimme vastustaa pahan toteutumista, ja asettua tahdollamme Jumalan käskyjen ohjattavaksi.
Usko ilman tekoja on siksi kuollut usko, usko ja teot liittyvät kristytyn elämässä yhteen.
Sami P, loppukommentti: Minusta on suoraan sanoen älytöntä kiistellä täällä henkeen ja vereen predestinaatiosta ja armovalinnasta sekä asettaa idän kirkko ja luterilainen reformaatio vastakkain. Puhumattakaan viidesläisistä ja muista käsityksistä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että reformaattoreilla oli epäselvät käsitykset idän teologiasta eivätkä myöhemmät luterilaiset teologit välttämättä ole tulkinnoissaan seuranneet Lutheria kaikessa ja/tai oikein. Mm. Chemnitz halusi muistaakseni välttää koko kysymystä, kun häneltä pyydettiin lausunto erään luterilaiseksi kääntyneen kalvinistin sovellettua predestinaatiokäsitystä kasteeseen. Idän kirkon käsitysten vertaaminen johtopäätöksiin, joita luterilaiset tekivät kalvinismin vastaisessa rajankäynnissä ja joita nykyhetkessä värittää vielä pohjimmiltaan arminiolaisen opin kaukovaikutus evankelioimisliikkeisiin on aikamoinen soppa eikä ainakaan minun osaamiseni riitä sen selvittelyyn.
Jos tavoitteenasi on vain saada meidät luterilaiset ymmärtämään, että olemme hereetikkoja, (=harhaoppisia, jotka eivät voi pelastua) koska emme ole ortodokseja, Sinun ei tarvitse jatkuvasti hyökätä Lutherin ja kumppanien sekä heidän opinkäsitystensä kimppuun. Toivoisin, että argumentoisit vähän rauhallisemmin. Ei Sinun tarvitse jatkuvasti turvautua poleemisen kontroverssiteologian tyyliin 1600-luvun hengessä. Ei siitä nouse kuin verenpaine ja kiukku. 🙂
Marko, kaikkisyntisyys. Tarkoitat varmaan, että turpa kiinni. Luulen, että monille nämä kysymykset ovat outoja ja hiukan hankalia. Normi luterilainen muistuttaa enemmän helluntailaista, tai miten sitä nyt kuvaisi, joka on varsin tyytyväinen. Tavallinen luterilainen kristitty tuntee oikeastaan huonosti luterilaisuutta, mitä se oikeastaan on ja miksi se on. Meillä on vain tietynlaiset toistuvat lausumat joita kertaamme ja tähän olemme tyytyväisiä. Jis joku nyt sattuu kylällä vähän kyselemään, meteli on valmis.
Sami, älä kuitenkaan pistä suuhuni sanoja joita en käytä. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että moni aikamme luterilainen on uskonkäsityksiltään yllättävän helluntailainen ja tuntee ”omaa” uskoaan huonosti. Se sävy, jolla kirjoitat, on minusta turhan terävä. Kaikkisyntisyyteen en nyt ota kantaa muuten kuin toteamalla, että synti on tahrannut meidät läpikotaisin. Turmellut Jumalan kuvan meissä ja kykymme, mutta ei toki tehnyt meistä perkeleen kuvaa kuten Arndt Totisen Kristillisyyden I kirjassa lataa. Olemme ehkä sittenkin valoisampia kuin haluat esittää.
Marko, vai turhan terävä. Se usko ja opetus mitä esitetään luterilaisuudessa, sehän on ihan perkeleellinen Raamatun tulkinta. Ja nyt sinun mielestä siihen pitäisi jotenkin pehmeämmin, kiltimmin ja ymmärtäväisesti suhtautua.
On olemassa joitakin sellaisia hengellisiä kirjoja joiden sävy on hyvin poleeminen ja perusnegatiivinen, itse en jaksa lukea sellaisia kirjoja. Luulen, että minun ajatukseni ei ole sellaisia, joten jatkan samalla linjalla.
Sinulle joka kamppailet muuttumisesi kanssa sanaa Juha Vähäsarjalta:
https://youtu.be/fy800XvS9aA
Milloin ja missä Sami olet kysynyt jotain? En muista sellaista nähneeni.
Pekka, lueppa tarkemmin.
Jo nämä kaksi Raamatun jaetta kumoavat armon ansaitsemisen: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (Ef. 2:8-9)
Evankeliumi on Jumalan voima. Room. 1:16. Olemme kaikki anteeksiantamuksen tarpeessa.
”Mutta Jumalan armosta minä olen se, mikä olen.” (1. Kor. 15:10)
Armo taivasta varten kasvattaa, armo uskomme uudistaa, armo lohtua tuopi.
SAMI. Voimavarat on kovin vähäiset yhä, joten en jaksa etsiä kysymyksiäsi. En myöskään lukea mitään pitkiä tekstejä. Kirjojen lukeminenkin on kovin työlästä. Ruokasen kirjan luin pieni pala kerrallaan.
Armoa ei kukaan voi ansaita. Ansaittu armo ei ole armo, vaan ansio. Armon voi saada vain se, joka ei kykene tekemään yhtään mitään armoa saadakseen. Vain jo tuomittu voidaan armahtaa. Edes presidentti ei voi armahtaa sellaista, jota ei ole tuomittu.
Siinä on meidän kaikkien kompastuskivi, että Jumala armahtaa syntisen. Ihmisen joka ei kykene millään ansiolla puolustamaan itseään Jumalan pyhien silmien edessä. Käsittämätön Jumalan armo ei pelkästään anna syntejämme anteeksi, vaan antaa meille kaiken muunkin. Jopa sen puhtauden ja pyhyyden, joka Jeesuksella on. Eikä vain teoriassa, vaan todellisuudessa. Silti emme sitä näe, mutta usko näkee sen todellisuuden joka ei näy.
Pekka, kun puhut, että armoa ei voi ansaita, niin voitko kertoa missä kristillisessä kirkossa armo ansaitaan. Tai missä kristillisessä yhdistyksessä näin ajatellaan?
SAMI: Kaikissa sitä yritetään. Sillä Jumalan armahtavan laupeuden syvyyttä laajuutta ja korkeutta ei kukaan vielä ole käsittänyt. Emme sitä kykene koskaan ajassa ymmärtämään, joten jokainen uskova alkaa rakentamaan omista hyvistä teoistaan, oikeasta opistaan, pyhyydestään yms. jotakin armon tilalle. Niistä rakennustelineistä uskovat tiputetaan yhä uudelleen alas.
Uskolla, jonka Jumalan Pyhä Henki meissä vaikuttaa voimme armon ottaa vastaan, mutta käsityksemme ei siihen koskaan riitä. Silti Jumalan armo Kristuksessa riittää kaikesta turhasta yrittämisestämme huolimatta.
Siinä tuo Jumalan armon käsittämättömyys tulee kauniisti esiin.
Pekka, vastaat kaikkien kristittyjen puolesta. Tuo on jonkinlainen ideaalinen pahan suopea ajatus, jolla niputat kaikki yhteen. Tuossa taitaa olla jokin erikoinen esiymmärrys takana, jostakin tuo ajatus tulee. Näin vastaat siis koskien yksilöä.
Kysyin sinulta, ”voitko kertoa missä kristillisessä kirkossa armo ansaitaan. Tai missä kristillisessä yhdistyksessä näin ajatellaan?” Tähän et vastannut.
SAMI. Varmasti tiedät mistä on kyse. Et ole niin tietämätön, kuin kysymyksestä voisi päätellä.
Joten miksi vastaisi kysymykseesi ?
Tiedät kokemuksesta ettei viidesläisyys, kirkko eikä muutkaan kristilliset seurakunnat opeta sitä, että armo pitää ansaita. Omasta kokemuksesta huomaan näin oudosti asia on silti. Omaan ansioon perustuvaa kristillisyyttä yritetään rakentaa kaikkialla. Oppi omasta vanhurskaudesta on pesiytynyt jokaiseen uskovaan ja sen kanssa saamme aina taistella. Vai oletko päässyt tästä ristiriidasta eroon siinä srk. yhteydessä jossa nyt olet?
Vastaan armo asiassa Paavalin ja Pietarinkin puolesta. Hekin tarvitsivat samaa armoa, kuin me ja kaikki muutkin uskovat.
Pekka olet siis sitä mieltä että mikään kirkko ei opeta, että armo täytyy ansaita. Hyvä ja kiitos.