En ole taikauskoinen, mutta joskus käen kukkuessa lasken vaistomaisesti, kuinka paljon elinvuosia tuolla äänekkäällä linnulla on minulle varattuna. Väittäähän vanha uskomus, että voimme tiedustella käeltä jäljellä olevien vuosiemme määrää, ja joskus se meille vastaakin.
Pari päivää sitten bussipysäkille astellessani käki kohteli minua tavallista tuhlailevammin. Päästiin jo lukuun kuusikymmentäyksi, kun bussi onneksi saapui ja moottorin jyrinä peitti hetkeksi alleen luonnon äänet. Riittää, käki, huokasin helpottuneena. Kaikella on rajansa.
Toisinkin olisi voinut käydä. Kun lapset tulivat kertomaan Koskelan Jussille, että käki oli kukkunut peräti muutaman kerran, Jussi kävi vaativaksi: Mitenkäs se nyt niin nuuka oli? Olisi lasketellut saman tien lisää…
Minun ei tarvinnut käkeä kitsaudesta moittia, povattiinhan minulle pitkää elämää. Se on nykypäivän ihanteiden mukaista. Tärkeää on elää pitkä elämä, sivuasia on, mitä me sillä teemme.
Keskustelin elämän pituudesta vaimoni kanssa. Molemmat olemme jo yli kuudenkymmenen. Innoituksen keskustelullemme antoi nuoruutemme yhteinen kulttikirja, Huyzingan Keskiajan syksy.
Olisitko katkera, jos eläisimme jotain mennyttä vuosisataa ja kuolisit kaksikymmentäviisivuotiaana umpilisäkkeen tulehdukseen tai johonkin muuhun sellaiseen tautiin, joka nykyään olisi helposti hoidettavissa? Tein tämän kysymyksen vaimolleni , ja hetken mietittyään hän vastasi: En. Minuahan ympäröisivät kaiken aikaa pyhien rukoukset ja voisin luottaa siihen, että minua odottaisi taivas. – Entä sinä?
Minun täytyy myöntää, että epäröin hetken. Moderni lääketiede on tuonut tullessaan paljon hyvää. Yksi ilon aihe on tehokas kivunlievitys. Luin joskus kuvauksen Ranskan presidentin Leon Gambettan ( 1838-1882) viimeisistä päivistä. Gambetta kuoli hoitamattomaan umpilisäkkeen tulehdukseen ja kärsi päiväkausia kammottavia tuskia, kunnes kuolema hänet niistä vapautti. Sellaista kohtaloa ei soisi kenellekään.
Tiede on tehnyt olemassaolomme helpommaksi ja poistanut suunnattoman määrän kärsimystä. Silti ei voi välttyä ajatukselta, että elämästä on tehty meille paketti, joka on päällystetty kirjavalla paperilla, mutta sisältä löytyy luvattoman paljon tyhjää tilaa. Elämä sysätään käteemme ja sanotaan: tee sillä mitä itse haluat. Ole omatoiminen aina siihen rajaan asti, että elämän tarkoituskin on yksinomaan sinun käsissäsi.
Ihanne on elää niin pitkä elämä kuin suinkin, ja tiede ponnistelee kaiken aikaa tehdäkseen meistä kuolemattomia. Samaan aikaan kuuluu huolestunut kuiskuttelu, miten me nuo monet ikääntyvät ihmiset hoidamme. Niiden määrä kun kasvaa kaiken aikaa. Ymmärrä siis kuolla ajoissa pois, niin et ole rasituksena lähimmäisillesi.
Se siitä elämän pituudesta.
Ja elämän tarkoitusta rakentava ihminen saa matkaevääkseen kokoelman kuolemattomia latteuksia, joilla hän voi polkunsa reunustaa. ”Elämän tarkoitus on elämä itse…” Minusta tuo kuulostaa samalta kuin insinööri valmistaisi mestarillisen koneen, ja sitten häneltä tiedusteltaisiin: Mitä tarkoitusta varten sen teit? – Ja insinööri vastaisi naurussa suin: En mihinkään tarkoitukseen. Koneen tarkoitus on kone itse…
Samana päivänä, kun käki kohteli minua ylitsevuotavan anteliaasti, palasin illan tullen väsyneenä työstä. Käki oli hetkeksi vaiennut, ja sen tilalle oli astunut satakieli. Oli se hetki illasta, jota Goethe kuvaa sanoilla Über allen Gipfeln ist Ruh…vapaasti kääntäen: koko maailman yllä on rauha.
Kukat tuoksuivat, puut humisivat hiljaa. Satakieli riemuitsi, se valmistautui laulamaan koko yön.
Richard Dawkinsin mukaan sekin hetki oli vailla syvempää tarkoitusta, ja juuri siksi minun pitäisi iloita sitäkin enemmän tästä yhdestä, ainoasta elämästä.
Omituisempaa ajatusta saa hakea.
