Kaksi erilaista herätystä – kaksi suuntaa

Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka varhainen kristinusko oli liike, jossa jokainen ihminen oli Kristuksen seuraaja, kirkko  1.0. 

Myöhemmin, kristinuskon tultua Rooman valtion uskonnoksi, tämä ruohonjuuritason liike muuttui pappien johtamaksi kirkko-organisaatioksi,  kirkko 2.0., jossa tavalliset ihmiset olivat lähinnä yleisönä. Sittemmin, lähes koko kirkon historian ajan, tämä pastorikeskeinen käyttöjärjestelmä onkin ollut pääasiallisesti käytössä useimmissa kirkoissa. Siksi usein kirkko on keskittynyt itseensä eikä ihmisten voimaannuttamiseen. Vasta viime vuosikymmeninä  on noussut liikehdintää, kun yhä useammat ihmiset ovat alkaneet kysellä sitä, mitä merkitsee olla kristitty nykyajassa. Tätä voisi kuvata kirkko 3.0. etsimiseksi. 

Tässä etsimisessä on silti Suomessakin vähintäänkin kaksi erilaista pääuomaa, joita nyt pohdiskelen. Voimme vaikka kutsua näitä isommaksi ja pienemmäksi herätykseksi. 

”Isompi herätys” vaikuttaa myös kirkon uudistusliikkeenä,  ja sitä pidetään rakkauden herätyksenä.  Sen edustajat haluavat, että kristinusko olisi sellainen, että jokainen ihminen sellaisena kuin hän on, voisi kokea olevansa hyväksytty ja tervetullut kirkkoon. Sen tavoitteena on paljolti luoda “minun omien arvojeni mukainen” kirkko, sekä edistää yhteiskuntaa,  jossa on suvaitsevaisuutta ja avoimuutta.

Tämän liikkeen taustalla on positiivinen ihmiskuva ja käsitys ihmisiä rakastavasta Jumalasta. Siinä ajatellaan, että kaikissa uskonnoissa on jotain oikeaa, ja Jumala on myös niiden kaikkien takana. Koska kaikki ihmiset nähdään pohjimmiltaan hyvinä, niin perinteinen opetus  synnistä, pelastuksesta ja oikeasta elämästä on tarpeetonta. Jokainen ihminen on jo luomisen perusteella Jumalan rakkauden arvoinen ja hyväksytty.

Tässä ajattelutavassa, jonka monet edustajat ovat saaneet vaikutteita progressiivisesta kristillisyydestä, nähdään, että Raamatun kirjoittajat, vaikka olivatkin vilpittömiä, olivat kuitenkin oman aikansa ajattelun vankeja. Siksi  sivistyneet ihmiset  voivat jättää pois Raamatusta ne kohdat, jotka tuntuvat vanhentuneilta ja vastenmielisiltä, ja poimia hyvät kohdat. Oletus on, että tavallisella ihmisellä on viisautta itse päättää, mitä kannattaa poimia Raamatusta. Raamatulla itsessään ei ole auktoriteettia. Ihminen sydämessään tietää mitä Jumala haluaa ja voi toimia sen mukaan. 

Sitten on toinen, ”pienempi herätys”. Monet sen edustajista ovat ravistelemassa  yltään entisen kirkkokuntansa pölyjä, ja samalla kyselemässä, mitä pohjimmiltaan merkitsee Kristuksen seuraaminen, elämä Jumalan valtakunnassa.  Heille Raamattu on yhä enemmän tienviitta, ja he haluavat oppia seuraamaan Kristusta ja toteuttaa Jumalan valtakunnan arvoja omassa elämässään. Ja sen jälkeen etsiä oikeutta ja vanhurskautta yhteiskunnassa. Olemaan enemmän kuuliaisia Kristukselle kuin ihmisille. Monen “pienemmän herätyksen” edustajan kokemus on ollut, että kirkkokunta on kyllä usein opettanut hyvin uskon alkeista kuten pelastuksesta, mutta se ei ole kertonut mitä on itsensä kieltäminen ja Kristuksen seuraaminen. Monet ”pienemmän herätyksen” edustajat tajuavat eläneensä kirkossa liian pitkään itsekeskeistä uskonnollista elämää.

Molemmat herätykset puhuvat Kristuksen seuraamisesta, ja ne puhuttelevat kirkkokeskeisyyteen väsyneitä ihmisiä. ”Isompaan herätykseen” kuuluu monia, jotka haluavat toimia paremman maailman puolesta, kun taas pienemmässä herätyksessä mukana oleville keskeisintä on ymmärrys Kristuksesta ainoana  totuutena ja Kuninkaana. Pienemmän herätyksen kannattajat ajatteleva, että muutos alkaa ensin minusta. Isossa herätyksessä rakastava Jumala taas on tehty ihmisen kokoiseksi; hän ei vaadi ihmiseltä mitään, mitä ihminen ei halua.

Nyt tapahtunut luterilaisten piispojen yhtenäinen esiintulo avioliittokysymyksessä, kaksilla raiteilla ajaen, hätkähdytti laajasti konservatiiveja, koska piispat näyttivät liputtavan ”isomman herätyksen” kannattaman moniarvoisuuden puolesta. 

Miten nämä herätykset vaikuttavat seurakuntien elämässä? Uskon, että suurempi herätys leviää vääjäämättä hitaasti useimpiin seurakuntiin, koska sen ajattelumalli vetoaa siihen jäsenten maallistuneeseen enemmistöön ”jotka eivät usko kuin kirkko opettaa”.  Myös monet nuoret papit kokevat sen omakseen, koska se rohkaisee jokaista itse päättämään mitä on oikein. ”Suurempi herätys” on myös ovi, jonka kautta  uushenkiset ajatukset tulevat seurakuntaan, ja saavuttavat vähitellen kirkollisen hyväksymisen. Siinä ajatellaan, että teot ovat tärkeämpiä kuin opin yksityiskohdat. 

Molemmat herätykset haastavat pysähtynyttä kirkkoa ja pysähtyneitä ihmisiä liikkeelle elämään uskoaan todeksi, kuitenkin eri suuntiin. 

Pienempi herätys on ruohonjuuritason liike, jossa ihmiset ovat löytäneet Kristuksen ja parannuksen armon. He opettelevat Kristuksen seuraamista arjessa, ja haluavat kasvaa lähimmäisen palvelemisessa. He haluavat myös viedä eteenpäin oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa, mutta aloittavat itsestään. He eivät välttämättä tarvitse virallista seurakuntaa, mutta he voivat kotiutua sinne, silloin, kun seurakunta on Kristuskeskeinen ja hyväksyy Raamatun arvot. 

Suuremman herätyksen käyttövoimana sensijaan on usein  yksilöiden halu korjata jotain yhteiskunnassa olevaa ongelmaa,

Miten tulkita tilannetta?  Koen, että kaksi herätystä voi olla osa jopa  Jumalan sallimaa ravistelua. Ehkä on tarvittu ensin ”suuremman” herätyksen kaltainen liike,  jonka monet kannattajat käytännössä kieltävät Kristuksen herruuden, jotta passiiviset, mutta Raamattuun sitoutuneet kristityt heräisivät ja lähtisivät liikkeelle. Ilman ravistelua monet vilpittömät kristityt ovat sokeita sille, että nykyiset kirkon rakenteet ovat passivoinet heitä kuluttajakristillisyyteen.

Pieni herätys kutsuu ihmisiä matkalle,  tietämisestä syvemmälle,  Kristuksen kuuliaisuuteen. Se kutsuu matkalle ihmisiä monista eri suunnista. Ihmisiä, jotka tajuavat olleensa seurakunnassa säilytyksessä  kuin hengellisessä lastentarhassa. Nyt nähdessään omien johtajiensa kieltävän uskon perusasioita,  he alkavat olla valmiita itse ottamaan vastuuta hengellisestä elämästään. Siksi he vastaavat myöntävästi Kristuksen kutsuun seuraamisesta. 

Olen miettinyt sitä, miksi niin harva kirkkokunta kehottaa jäseniään kieltämään itsensä ja seuraamaan Kristusta. Eräs vastaus voisi olla tämä. Kristuksen seuraamisen opettaminen voi tapahtua vain mallittamalla, ja palkattu seurakunnan työntekijä pystyy vain poikkeustilanteessa mallittamaan uskottavasti riviseurakuntalaiselle  itsensä kieltämistä ja opetuslapsen elämää. Siksi he myös vaikenevat.

Siksi myös ”suurempi herätys” on se, joka leviää työntekijöiden parissa. ” Pienempi herätys” parrasvalojen ulkopuolella.