Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka varhainen kristinusko oli liike, jossa jokainen ihminen oli Kristuksen seuraaja, kirkko 1.0.
Myöhemmin, kristinuskon tultua Rooman valtion uskonnoksi, tämä ruohonjuuritason liike muuttui pappien johtamaksi kirkko-organisaatioksi, kirkko 2.0., jossa tavalliset ihmiset olivat lähinnä yleisönä. Sittemmin, lähes koko kirkon historian ajan, tämä pastorikeskeinen käyttöjärjestelmä onkin ollut pääasiallisesti käytössä useimmissa kirkoissa. Siksi usein kirkko on keskittynyt itseensä eikä ihmisten voimaannuttamiseen. Vasta viime vuosikymmeninä on noussut liikehdintää, kun yhä useammat ihmiset ovat alkaneet kysellä sitä, mitä merkitsee olla kristitty nykyajassa. Tätä voisi kuvata kirkko 3.0. etsimiseksi.
Tässä etsimisessä on silti Suomessakin vähintäänkin kaksi erilaista pääuomaa, joita nyt pohdiskelen. Voimme vaikka kutsua näitä isommaksi ja pienemmäksi herätykseksi.
”Isompi herätys” vaikuttaa myös kirkon uudistusliikkeenä, ja sitä pidetään rakkauden herätyksenä. Sen edustajat haluavat, että kristinusko olisi sellainen, että jokainen ihminen sellaisena kuin hän on, voisi kokea olevansa hyväksytty ja tervetullut kirkkoon. Sen tavoitteena on paljolti luoda “minun omien arvojeni mukainen” kirkko, sekä edistää yhteiskuntaa, jossa on suvaitsevaisuutta ja avoimuutta.
Tämän liikkeen taustalla on positiivinen ihmiskuva ja käsitys ihmisiä rakastavasta Jumalasta. Siinä ajatellaan, että kaikissa uskonnoissa on jotain oikeaa, ja Jumala on myös niiden kaikkien takana. Koska kaikki ihmiset nähdään pohjimmiltaan hyvinä, niin perinteinen opetus synnistä, pelastuksesta ja oikeasta elämästä on tarpeetonta. Jokainen ihminen on jo luomisen perusteella Jumalan rakkauden arvoinen ja hyväksytty.
Tässä ajattelutavassa, jonka monet edustajat ovat saaneet vaikutteita progressiivisesta kristillisyydestä, nähdään, että Raamatun kirjoittajat, vaikka olivatkin vilpittömiä, olivat kuitenkin oman aikansa ajattelun vankeja. Siksi sivistyneet ihmiset voivat jättää pois Raamatusta ne kohdat, jotka tuntuvat vanhentuneilta ja vastenmielisiltä, ja poimia hyvät kohdat. Oletus on, että tavallisella ihmisellä on viisautta itse päättää, mitä kannattaa poimia Raamatusta. Raamatulla itsessään ei ole auktoriteettia. Ihminen sydämessään tietää mitä Jumala haluaa ja voi toimia sen mukaan.
Sitten on toinen, ”pienempi herätys”. Monet sen edustajista ovat ravistelemassa yltään entisen kirkkokuntansa pölyjä, ja samalla kyselemässä, mitä pohjimmiltaan merkitsee Kristuksen seuraaminen, elämä Jumalan valtakunnassa. Heille Raamattu on yhä enemmän tienviitta, ja he haluavat oppia seuraamaan Kristusta ja toteuttaa Jumalan valtakunnan arvoja omassa elämässään. Ja sen jälkeen etsiä oikeutta ja vanhurskautta yhteiskunnassa. Olemaan enemmän kuuliaisia Kristukselle kuin ihmisille. Monen “pienemmän herätyksen” edustajan kokemus on ollut, että kirkkokunta on kyllä usein opettanut hyvin uskon alkeista kuten pelastuksesta, mutta se ei ole kertonut mitä on itsensä kieltäminen ja Kristuksen seuraaminen. Monet ”pienemmän herätyksen” edustajat tajuavat eläneensä kirkossa liian pitkään itsekeskeistä uskonnollista elämää.
Molemmat herätykset puhuvat Kristuksen seuraamisesta, ja ne puhuttelevat kirkkokeskeisyyteen väsyneitä ihmisiä. ”Isompaan herätykseen” kuuluu monia, jotka haluavat toimia paremman maailman puolesta, kun taas pienemmässä herätyksessä mukana oleville keskeisintä on ymmärrys Kristuksesta ainoana totuutena ja Kuninkaana. Pienemmän herätyksen kannattajat ajatteleva, että muutos alkaa ensin minusta. Isossa herätyksessä rakastava Jumala taas on tehty ihmisen kokoiseksi; hän ei vaadi ihmiseltä mitään, mitä ihminen ei halua.
Nyt tapahtunut luterilaisten piispojen yhtenäinen esiintulo avioliittokysymyksessä, kaksilla raiteilla ajaen, hätkähdytti laajasti konservatiiveja, koska piispat näyttivät liputtavan ”isomman herätyksen” kannattaman moniarvoisuuden puolesta.
Miten nämä herätykset vaikuttavat seurakuntien elämässä? Uskon, että suurempi herätys leviää vääjäämättä hitaasti useimpiin seurakuntiin, koska sen ajattelumalli vetoaa siihen jäsenten maallistuneeseen enemmistöön ”jotka eivät usko kuin kirkko opettaa”. Myös monet nuoret papit kokevat sen omakseen, koska se rohkaisee jokaista itse päättämään mitä on oikein. ”Suurempi herätys” on myös ovi, jonka kautta uushenkiset ajatukset tulevat seurakuntaan, ja saavuttavat vähitellen kirkollisen hyväksymisen. Siinä ajatellaan, että teot ovat tärkeämpiä kuin opin yksityiskohdat.
Molemmat herätykset haastavat pysähtynyttä kirkkoa ja pysähtyneitä ihmisiä liikkeelle elämään uskoaan todeksi, kuitenkin eri suuntiin.
Pienempi herätys on ruohonjuuritason liike, jossa ihmiset ovat löytäneet Kristuksen ja parannuksen armon. He opettelevat Kristuksen seuraamista arjessa, ja haluavat kasvaa lähimmäisen palvelemisessa. He haluavat myös viedä eteenpäin oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa, mutta aloittavat itsestään. He eivät välttämättä tarvitse virallista seurakuntaa, mutta he voivat kotiutua sinne, silloin, kun seurakunta on Kristuskeskeinen ja hyväksyy Raamatun arvot.
Suuremman herätyksen käyttövoimana sensijaan on usein yksilöiden halu korjata jotain yhteiskunnassa olevaa ongelmaa,
Miten tulkita tilannetta? Koen, että kaksi herätystä voi olla osa jopa Jumalan sallimaa ravistelua. Ehkä on tarvittu ensin ”suuremman” herätyksen kaltainen liike, jonka monet kannattajat käytännössä kieltävät Kristuksen herruuden, jotta passiiviset, mutta Raamattuun sitoutuneet kristityt heräisivät ja lähtisivät liikkeelle. Ilman ravistelua monet vilpittömät kristityt ovat sokeita sille, että nykyiset kirkon rakenteet ovat passivoinet heitä kuluttajakristillisyyteen.
Pieni herätys kutsuu ihmisiä matkalle, tietämisestä syvemmälle, Kristuksen kuuliaisuuteen. Se kutsuu matkalle ihmisiä monista eri suunnista. Ihmisiä, jotka tajuavat olleensa seurakunnassa säilytyksessä kuin hengellisessä lastentarhassa. Nyt nähdessään omien johtajiensa kieltävän uskon perusasioita, he alkavat olla valmiita itse ottamaan vastuuta hengellisestä elämästään. Siksi he vastaavat myöntävästi Kristuksen kutsuun seuraamisesta.
Olen miettinyt sitä, miksi niin harva kirkkokunta kehottaa jäseniään kieltämään itsensä ja seuraamaan Kristusta. Eräs vastaus voisi olla tämä. Kristuksen seuraamisen opettaminen voi tapahtua vain mallittamalla, ja palkattu seurakunnan työntekijä pystyy vain poikkeustilanteessa mallittamaan uskottavasti riviseurakuntalaiselle itsensä kieltämistä ja opetuslapsen elämää. Siksi he myös vaikenevat.
Siksi myös ”suurempi herätys” on se, joka leviää työntekijöiden parissa. ” Pienempi herätys” parrasvalojen ulkopuolella.
Reformaation perilliset voivat vedota Lutherin sanoihin siitä, että papeilla ja piispoilla on auktoriteettia vain evankeliumin mukaisesti – tuoda esiin Raamatun totuus. Kun usko Raamatun totuuteen murenee , piispat alkavat ajatella että heillä on piispojen auktoriteetti – sanasta irrallaan. Konservatiivit eivät tätä ymmärrä, liberaaleille se on luonnollista.
Varsin oikeaan osunut huomio.
Tavallaan hyvä, että Kirkon johto paljasti korttinsa lähes yksimielisesti, joka oli myös luonnollinen jatkumo piispojen vuosien takaisesta ulostulosta, jossa evoluutio- oppi virallistettiin Kirkosssa 2019. (Tieteen lahja Kirkolle) https://www.arkkipiispa.fi/kirjoitukset/tieteiden-lahja/
Kaikkinensa Kirkosta on ilmeisesti tulossa etiikan ja moraalin opettaja, sekä sosiaalilaitoksen jatke, jota kulloinenkin hallitus voi ohjata. Tulevaisuuden Kirkko on lastensuojelun ja vanhusten huollon, hautaamisen ammattilainen, se hoitaa muut sensitiiviset toimet, joita sosiaalihuoltajat eivät osaa, tai tahdo tehdä. Miesten osuus nykyisessä Kirkossa vähenee entisestään.
Vähän surullisena seuraan tätä vuosikymmeniä jatkunutta suuntausta… Lopulta lienee kuitenkin Jumalan tahto, kun Hän näin seuloo ja halkoo omaa Kirkkoaan, mikä lie tarkoitus Jumalalla on, se jää nähtäväksi.
Hannu,
Kyllä tässä tuli esille, että uskoon täytyy tulla, kuuluu kirkkoon tai ei kuulu, vaikkei tämä ihmiskunnalle ilmoitettu Jumalan pääsanoma olekaan tässä blogissa keskeisenä. Esitetään kyllä varteenotettavana vaihtoehtona.
Kirkko jää laitokseksi, johon ei kuulu eikä siellä käy muslimeja eikä hinduja, eli niitä, jotka avoimesti tunnustautuvat elävän Jumalan Pojan uskon ja muotojumalisuuden vastustajiksi. Ateisteille uskoisin paikan löytyvän paavillisessa hengessä, mikä tulee vuosittain esille paavin tiedemaailmalle pitämässä puheessa, missä hän kannustaa tiedettä esimerkiksi alkuräjähdyksen nimissä etsimään ”totuutta”.
Mainitsin paavin ja ”äitikirkon”, jonka oppia sanotaan Lutherin puhdistaneen.
Hyvä Hannu V.,
”…jossa tavalliset ihmiset olivat lähinnä yleisönä.”
Tämä väite on yleistävä ja väärä. Kirkossa oli jo alkuseurakunnan aikaan hierarkia, ”vanhimmat”, ”diakonit”, jne..
Eivätkä uskovat ole koskaan ”yleisö”, he ovat ”kuinkaallinen papisto”, joka osallistuu pyhiin toimituksiin esim. rukouksin. Näin ainakin kristillisessä (=ortodoksisessa) kirkoissa, muihin (Kirkosta historian kuluessa eronneisiin yhteisöihin) en ota kantaa.
Ehkä hiukan kärjistävä ilmaisuni pyrkii tuomaan esiin sitä asiaa, että alkuseurakunnassa kasvusuunta oli uskon kuuliaisuus Kristukselle. Pidemmälle edenneet nimettiin vanhimmiksi/ diakoniksi, missä tarvittiin palvelijoita. UT kuvaa, kuinka srk itse kasvatti vastuunkantajia, heidän elämänsä hedelmä ilmaisi sen, kuka oli kelvollinen. Pappeuden tultua, ”papit” koulutettiin papeiksi puhumaan ja hoitamaan messut, joihin srk osallistui . Painopiste siirtyi tietoon uskon kuuliaisuudesta, joka pappiskeskeisissä seurakunnissa ainakin Lut puolella on aika yleistä.
Hannu V,
Käsittääkseni kaikki Kirkon papit ovat hyvin voimakkaasti sitoutuneet usko kuuliaisuuteen. He toimivat piispansa ohjauksessa, miten muuten voisi ollakaan.
Ev.lut. yhteisön viranhaltijat ovat ehkä eri juttu, eikä heiltä taideta odotettaa muuta kuin teologista tutkintoa maan lakien noudattamista.
Jari H ja Hannu V. Jari, kyllä ev.lut.kirkon papit sitoutuvat pappislupauksessa kirkkonsa tunnustuksen ja järjestyksen seuraamiseen. Se on sitten eri asia, että Raamattua ja tunnustusta ei seurata eikä edes aina ymmärretä niin kuin se alun perin on käsitetty. Ja poikkeamat perustellaan milloin mitenkin.
Hannu V. Kysyisin yhtä asiaa: Mistä olet saanut käsityksen, että juuri ”uskon kuuliaisuudessa pidemmälle edenneet” olisi asetettu papeiksi ja diakoneiksi?
En nyt jaksa puuttua kirkkohistoriakäsityksesi virheellisyyksiin.
Mun pointtini on se, että Ut:ssä peruspainotus evankeliumeissa/Paavalin kirjeissä on siinä, että usko ja oikea elämä kuuluu yhteen. Tavoite oli kokonaisvaltainen Kristuksen seuraaminen. Ja Paavali kehotti, että seurakunnan psimeniksi valittiin ne, jotka hoiti hyvin perheensä, ja joilla oli hyvä maine srk:n ja uskovien parissa. Kun heidät valittiin , he opettivat muille kuinka elää. He nousivat srk:n sisältä, heidän elämänsä tunnettiin. Kirkkosysteemissä papeilla taas nykypäiviin asti painotus on tiedossa, ja tiedon välittämisessä. Nämä papit/ teologit on Suomessa kehittäneet ns.kahden korin systeemin, jossa usko ja moraali erotetaan toisistaan, joka oli Jeesuksen sikana mahdotonta…
Hannu V, kiitoksia vastauksesta. Olen samaa mieltä siitä, että usko ja oikea elämäntapa kuuluvat yhteen. Jaan myös arviosi siitä, että oman aikamme Suomen kirkossa usein erotetaan väärällä tavalla toisistaan usko ja moraali (oikea elämäntapa).
Ainakin Lutherin Vähä Katekismus pitää kyllä nämä kaksi, uskon ja elämän(tavan) erittäin tiukasti yhdessä samalla kun jokaisella kristityllä on kokonaisuudessa oma paikkansa, jossa uskoa ja elää sekä opastus siitä, kuinka korjata virheensä.
Ihmettelenkin sitä, kuinka sanoitat asiasi ja väität lisäksi papiston pitävän seurakuntalaisia jonkinlaisessa lastentarhan hoidokkien asemassa ja ylikorostavan tietoa. Juuri sehän on nykyisen kriisin yksi syy ainakin minun mielestäni, että seurakuntalaisia nimenomaan EI opeteta oikeasta uskosta EIKÄ kristillisestä elämäntavasta, kukin omassa kutsumuksessaan. (Sellaisiahan ei tietysti edes ole oikeasti olemassa, koska kaikki on vain uudelleentulkintojen ketjua ja paimenen tehtävä on kulkea rinnalla, kysellä ja pohtia, kuten kaikki yliopistokoulutetut teologit tietävät.)
Marko, kun puhun ” lastentarhasta” , tarkoitan sitä, että suurin osa papeista on saanut tietoa Jumalasta, mitä he opettavat. Mutta jotta voit vapauttaa ihmiset elämään Kristuksen seuraajina, sinulla tarvitsee itse olla ymmärrystä siitä mitä se on. Kirjat ei yksin riitä. Raamattu puhuu siitä, mitä on hengellinen maito, puhe Jumalan rakkaudesta, mutta kiinteä , vahva ruoka, on opetus siitä, kuinka toteuttaa Jumalan tahtoa. Kuinka seurata Kristusta. Tässä mielessä usein kirkko keskittyy vain armoon..
Hannu V. Kritiikkini kohdistuu kahteen asiaan. Ensiksikin siihen, kuinka näytät ymmärtävän ”lapset” ja ”aikuiset” sekä ”maidon” ja ”vahvan ruoan” kristittyjen parissa. Ymmärrät asian pohjimmiltaan amerikkalaisen pyhityskristillisyyden näkemysten mukaisesti. Minä lähden siitä, että kristitty kasvaa koko hengellisen elämänsä ajan. Pyhitys on syvenevää synnin ja armon tuntemista. Tietenkin paimenen (sananpalvelijan) tehtävä on julistaa sanaa ”kokonaisesti”. Armoa – sitä veristä ristin evankeliumia – ei koskaan saarnata liian vähän tai kyllin kirkkaasti! Sen sijaan pitäisi kyllä opastaa kristittyjä kristilliseen elämäntapaan kuten arkipäivän kristillisyyteen, vaatimattomuuteen, seksuaaliseen moraalisuuteen, ahkeruuteen ja elämän puolustamiseen. Tästä kaikesta olisi kyllä materiaalia Uuden testamentin kirjeissä ja Jeesuksen opetuksissa.
Toiseksi. Lain ja evankeliumin sekä uskon ja rakkauden julistaminen saa aikaan Kristuksen seuraamista. Näin siksi, että Jumala itse saa aikaan sekä tahtomisen että tekemisen, ei jonkinlaisen metodistisen systeemin seuraaminen. Koska itse olen tunnustuksellinen luterilainen pietistisillä ja herrnhutilaisilla mausteilla, olen toki sitä mieltä, että ilman pastorin omakohtaista uskoa ja kokemusta on vaikea opastaa ketään ”elävään uskoon” tai ”Kristuksen seuraamiseen”.
Lopuksi. Melkein kahden vuosikymmenen kokemuksella olen huomannut, että kristittyjä ei ole mielekästä patistaa tiettyyn, energisiä nuoria aikuisia puhuttelevaan muottiin. Esimerkiksi kuutta eri-ikäistä lasta kotona hoitavaa uskovaista äitiä ei todellakaan tarvitse ”opetuslapseuttaa” vaan hän tarvitsee yksinkertaista opastusta ja apua sekä armon evankeliumia voimanlähteeksi.
Valtavan hienoa, että täällä piskuisessa Suomessa on noin monta täydellistä kristittyä. Teitä kadehtisi itse Paavalikin, joka sentään arvioi olevansa ’syntisistä suurin’.
Meillä monilla riviseurakuntalaisilla on kyllä Paavalin tavoin toive tehdä sitä hyvää, mitä tahdomme, vaan ei sitä pahaa, mitä emme tahdo. Ja monilla tavoin sitten syntisiä olemmekin, se on myönnettävä.
Mutta tosiaan upeaa, että on näitä uskonveljiä, jotka omalla elämällään pystyvät näyttämään esimerkkiä meille syntisille ja jotka tosiaan uskon kuuliaisuudessa ovat aivan omaa luokkaansa.
Marko, lapset, nuorukaiset ja hengelliset vanhemmat ovat sekä Paavalin kirjeiden että Johanneksen kirjeiden sanastoa. Hengellinen lapsi keskittyy vain itseensä, hän tarvitsee muita ruokkimaan itseään. Osittain siksi kirkkokulttuurimme ylläpitää pappiskeskeisyydellä ajatusta papit ruokkivat; eikä korosteta sitä, että jossain vaiheessa hengellinen pikkulapsi itse opettelisi kulkemista. Ja sitten aikanaan kypsempi alkaisi palvella muita …
Miten siis Seija ajattelet? Onko niin, että on turha puhua Paavalin tavoin uskon kuuliaisuudesta, jos meidän kokemuksemme kertoo, että se toimi?
”Myöhemmin, kristinuskon tultua Rooman valtion uskonnoksi, tämä ruohonjuuritason liike muuttui pappien johtamaksi kirkko-organisaatioksi, kirkko 2.0., jossa tavalliset ihmiset olivat lähinnä yleisönä. ” ( Hannu Vuorinen).
Hannun esittämä huoli on aina ajankohtainen. Meidän pitää seurata Kristusta koko elämässämme. Monet myös seuraavat ja jos epäonnistuvat haluvat aloittaa uudestaan.
Kristinuskossa alusta lähtien on ollut pappeja ja kirkko on ollut hierarkinen organisaatio. Uskoon tulleet kristityt, kokoontuivat juutalaisessa tempelissä ja osallistuivat pappien johdolla juutalaisiin kultteihin. Pikku hiljaa kristitttyjen on mahdotonta toimia juutalaisten kanssa ja eriytyminen tapahtui.
Rooman valtion takaama rauha kristityille, nosti kirkon asemaa positiivisella tavalla. Kristinusko puhkesi kukkaan, eikä taantunut, päinvastoin. Kirkko on aina ollut kokonainen, vastakkain asettelu pappien ja maallikoiden välillä on tuntematon. Kristityt tarvitsevat pappeja ja ovat aina tarvinneet. Pappeus on itse Kristuksen asetus. Pappeudella viralla on erityinen Jumalan antama armo. Pappeus ei lamaannuta seurakuntaa, vaan voimauttaa sen. Myös pappi tarvitsee tukijoita ja esirukoilijoita vaativaan tehtävään, tässä seurakuntalaiset voivat palvella.
Kirkko ei ole vauhtipyörä jossa tekeminen on pääasia. Jossa opetuslapseuttaminen, pienryhmät, solut jne muodostavat ytimen jota tavoitellaan. Kristityt ovat alusta lähtien kokoontuneet uudenliiton Jumalan sanan, rukousten, pyhien mysteerien äärelle. Se on ollut heidän ydin, siitä kaikki lähtee. Turha hössötys kuolee tällä tavalla ja aukeaa Kristuksen seuraaminen.
Sami Paajanen.Tänä kirjoittamasi minua sangen suuresti miellyttää 🙂 Tosin termi ”hierarkia” voidaan kyllä ymmärtää väärällä tavalla, seurakunnan yläpuolella olevaksi päällysrakenteeksi.
Kahden suunnan ymmärtäminen lienee helpompaa, kun avataan miten synti ymmärretään.
On taho, joille synti on tekoja, joita ihminen pystyy välttämään hurskaalla elämällä. Ja sitten on taho, jolle Kristus on tullut, koska me ihmiset emme voi syntiä itse voittaa. Jos nämä kaksi suuntaa osaa erottaa, niin pääsee eteenpäin.
”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.
Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.
Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu.
Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Room.7:14-20
Synti siis asui Paavalissa, ja näin se, siis asuu myös kaikissa Kristityissä. Synnin tunnustaminen itsessäni on siis kaiken lähtökohta. Myös papit ovat esikuvallisia, kun he nostavat perisynnin ja kuoleman merkityksen ihmiskunnan suurimmaksi ongelmaksi.