Olin kutsumessussa kahtena peräkkäisenä sunnuntaina. Ensin mikkelinpäivänä perhekirkossa, jossa kutsuvieraina olivat 4-vuotiaat. Sitten ikäihmisten messussa, synttärisankareina 70- ja 75- vuotiaat. Koska en itse kuulunut kumpaankaan kutsuttujen joukkoon, saatoin rauhassa keskittyä tarkkailijan rooliin. Miten nuo kaksi messua vertautuivat toisiinsa, mitä erilaista, mitä yhteistä? Mikä itseäni erityisesti puhutteli?
Erilaista oli tietenkin kirkkokansan ikäjakautuma jo kutsujen perusteella. Perhekirkon täytti nuorten perheiden ja pikkulasten sekalainen seurakunta, toisessa messussa ikäihmiset olivat enemmistönä, muutama rollaattori ja kävelykeppi seurana. Virret ja muu musiikki, saarna – kaikki se kokonaisuus oli rakennettu erityisesti kutsuttuja ajatellen, perhekirkon saarnassa silmin nähtäviä havaintovälineitä, ikäihmisten messun saarna sanallisesti puhuttelevaa. Yhteistä oli että molemmissa messuissa väkeä oli normaalisunnuntaita enemmän, kutsuja oli noudatettu. Seurakuntasalin puolella oli vielä jatkot kummallekin ryhmälle.
Se mikä kosketti erityisesti minua, oli enkelien läsnäolo. Kyllä, luit oikein: enkelien läsnäolo. Mikkelinpäivä on enkelien ja lasten päivä ja perhekirkossa aistin vahvana enkelien siipien havinan ja pyhän huolettomuuden lasten äänien ja liikehdinnän lomassa. Ikäihmisten messussa taas vallitsi ajoittain korvin kuultava hiljaisuus, enkelit kuin asennossa seinänvieriä pitkin mutta läsnä ja katsekontaktissa. (Vaatii hiukan mielikuvitusta ja taustatietoa enkeleistä.) Siinä missä lapset kehittivät omaa koreografiaansa käytävillä ja alttarillakin, siinä ikäihmiset istuivat tiukasti paikallaan, vain pari irtiottoa virsien aikana pakollisille käväisyille eteistilojen puolella.
Sama todellistui ehtoollisen aikana. Millä innolla ja luontevuudella lapset kiirehtivätkään ehtoollispöytään siunattaviksi tai vanhempiensa kanssa nauttimaan sakramentin. Ikäihmisten askel oli maltillisempi jo oman tai kumppanin kropan rajoitusten vuoksi, jokunen jäi etupenkkiin odottamaan ehtoollisen jakajia.
Kun perhekirkossa lapset ja heidän enkelinsä vetivät koko ajan huomiotani puoleensa, ikäihmisten messussa havaitsin jossakin vaiheessa kiinnostuneeni ylimääräisestä taideteoksesta alttariseinää vasten. Ylimääräinen sikäli, ettei se ole siellä vakituisesti, vaan kuului Ilkka Sariolan taidenäyttelyyn, jonka muut osat levittyivät eteisaulan seinille. Näyttelyn keskeinen pääteos krusifiksi vahvoine väreineen ja viivoineen ja hahmoineen puhutteli. Miten hyvin teos sopiikaan punaista tiiliseinää vasten, ajattelin, niin luontevasti että toivoin sen jäävän siihen pysyvästi. Messun jälkeen tutkin taideteosta vielä lähempää, ristinnaulitun ympärillä enkeleitä sekä pyhimyksiltä ja taviksiltakin vaikuttavia hahmoja.
Kummassa messussa sitten itse viihdyin paremmin? Viihdyin… Muutetaan kysymystä. Kumpi messu puhutteli minua vahvemmin? (Pitkä hiljaisuus.) En pysty vertaamaan. Vahvasti puhutteli molemmissa niiden omalaatuisuus ja se että itsekin olin mukana. Vaikka henkilökohtaista kutsukorttia ei tällä kertaa ollutkaan, tiesin olevani mukana jatkuvan kutsun tilauksessa (vrt jatkuva lehtitilaus). Sitä en aio irtisanoa.
Yksi kirkon mahdollisuuksista onkin eri ja erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien huomioiminen myös messun puitteissa, sitä onkin mielestäni kiitettävästi ja lisääntyvässä määrin käytetty. Henkilökohtainen kutsu voi olla se nykäisy, joka saa liikkeelle hänetkin, jolle kirkossakäynti ei ole jokaviikkoista, ei ehkä jokavuotistakaan. Oletteko muuten kuulleet seurakunnan puhkeavan aplodeihin messun loppusoiton jälkeen? Minä olen. Juuri näissä edellä mainituissakin kutsumessuissa.
Hiljaisia aplodeja itsekunkin sydänkammiossa ei lasketa, niitä syntyy kun kokee olevansa kutsuttu.
(kuva:
Ilkka Sariolan ”Hiljaisen viikon krusifiksi”
näyttely Oulunkylän kirkossa 18.10.2015 asti)
