Lueskelin kursoorisesti Ville Hassisen blogikirjoitusta ja sitä seurannutta keskustelua avoimesta ja suljetusta ehtoollispöydästä. Muistelen keskusteluja, joita on käyty omien blogikirjoitusteni alla. Vilkaisen uutista, joka liittyy muslimeihin, ja sen alla käytyä keskustelua. Keskustelujen aiheet eivät mitenkään liity toisiinsa, mutta keskustelut ovat hyvin samanlaisia. Ja keskustelijat pitkälti samoja.
Toisella puolella ovet ovat auki. Homot saavat tulla kirkkoon ja vaikka vihille. Muslimit saavat rakentaa moskeijan ja rakennustöiden ajaksi voidaan lainata kerhohuonetta. Ehtoolliselle tulija saa ratkaista mahtuuko pöytään vai ei, mutta pöytä on avoin.
Toisella puolella oma käsitys kirkon opista määrää ratkaisut. Avioliitto on miehen ja naisen välinen; homot ovat toki tehvetulleita kirkkoon, kunhan uskovat kirkon opin mukaan eivätkä elä synnissä. Muslimit ovat tervetulleita Suomeen ja kirkkoon, kunhan hylkäävät harhansa ja kääntyvät kristityiksi. Ehtoollispöytään on tervetullut se, joka jakaa luterilaisen ehtoolliskäsityksen.
Näitä kahta puolta eivät erota yksittäiset opilliset käsitykset. Kysymys ei ole luomisen ja lankeemuksen teologiasta. Eikä kysymys ole siitä, pidetäänkö muslimeja harhaoppisina vai Abrahamin kanssaperillisinä yhdessä juutalaisten kanssa. Vielä vähemmän kysymys on Kristuksen läsnäolon luonteesta ehtoollisessa.
Kysymys ei myöskään ole teologian kokonaisrakenteesta. Keskustelijoita ei erota se, millainen ilmoituskäsitys kullakin on. Molemmilla puolilla on niitä, jotka painottavat Raamattua tai traditiota enemmän.
Jos näin on, niin miksi en huomaan kenenkään vaihtavan leiriä, kun keskustelun aihe vaihtuu? Havainto on sikäli merkittävä, että samat henkilöt, jotka puolustavat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, ovat tarjoamassa elintilaa muslimeille – ja naisen asema islamissa ja islamin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on kaikkien tiedossa. Asetelma ei ole femakot ja heidän siipeilijänsä vastaan sovinistisiat.
Kristillisyys on uskoa ja rakkautta, oppia ja elämää. Toisille meistä turvallisuus nousee opista, johon uskotaan; muuttuvassa maailmassa se on turva, jonka puitteissa toteutetaan lähimmäisenrakkautta. Toisilla meistä uskosta nousee avarampi näky lähimmäisenrakkaudesta; ihminen menee dogmatiikan edelle. Näiden kahden välillä kyse ei ole kiistasta, joka voitaisiin ratkaista teologisella keskustelulla. Kysymys ei nimittäin ole oikeassa olemisesta, vaan kunkin tavasta hahmottaa maailmaa.
Kimmo Wallentin: ”millä auktoriteetilla ja kenen antamalla oikeudella herra Haukka tuomitsee liberaalin vapauskäsitteen vihaan, ahneuteen, panetteluun, irstailuihin, varkauksiin, aviorikoksiin jne. kehottavaksi maailmankuvaksi?”
Ottamatta nyt kantaa mitä liberaali vapauskäsitys tarkoittaa niin tässä luettelossa lainvastaisia ovat vain panettelu (tietyn rajan jälkeen) ja varkaus. Vihakin saattaa olla jos se johtaa tekoihin mutta itse tunne ei ole. Ahneushan kuuluu jo systeemin perusteisiin.
”Toisille meistä turvallisuus nousee opista, johon uskotaan; muuttuvassa maailmassa se on turva, jonka puitteissa toteutetaan lähimmäisenrakkautta.” Jakaudummeko eri leireihin sen mukaan, miten suhtaudumme turvallisuuteen? Ainakin kaksi kysymystä tulee mieleni. Ensiksi: minkä koemme turvallisuutemme perustaksi? Uskallammeko heittäytyä pelkästään Jumalan hyvyyden varaan vai pelkäämmekö Hänen hylkäävän meidät, jos harhaudumme Hänen viitottamaltaan oikealta tieltä? Toiseksi: piittaammeko enemmän omasta turvallisuudestamme kuin lähimmäisten kärsimyksestä? Haluammeko ainakin itse pelastua, vaikka muille ympärillämme kävisi miten tahansa?