Luther poisti aikanaan rippipakon, vaan hänenpä seuraajansa alkoivatkin elää niin kuin uskonpuhdistaja olisi poistanut itse ripin. Kun Tuomiokapituli, Helsingin seurakuntayhtymä ja Kirkkohallitus v. 1999 poistivat Helsingin keskustassa neljän pienen seurakunnan rajat, niin syntyi Uusi, Uljas Tuomiokirkkoseurakunta. Kun aloitteleva suurseurakunta poisti Tuomiokirkon miesten vessan käytöstä ja muutti käymälän rippihuoneeksi, muuttuiko myös miesten inhimillinen hätä kuin ihmeen kaupalla luonteeltaan hengelliseksi?
Jo tuolloin 15 vuotta sitten pohdittiin enemmän tai vähemmän vakavasti, tulisiko Tuomiokirkkoon rakentaa rippituoli. Aika ei vielä tuolloin ollut hankkeelle otollinen. Vaan nytpä näyttää, että A.D. 2014 on kuin onkin kypsä luterilaiselle sovituskopille. Ainakin jos kirkkoherra ja mediapersoona Teemu Laajasalolta asiaa kysytään. Ja vaikka emme kysyisikään, niin hän kyllä mielellään vastaa kysymättäkin.
Herää siis kysymys, onko Laajasalo hengenheimolaisineen profeetallisesti aikaansa edellä, yrittääkö hän vastata joihinkin tämän ajan haasteisiin vai onko kyseessä vain julkisuustemppu? Tuleeko tuosta uudesta huonekalusta Teemun Waterloo ja joutuuko Primus motor itse maksamaan mittavan mööpelihankintansa?
Onko rippituolilla ihan oikeasti ollut ns. sosiaalista tilausta vai onko kyse jälleen kerran työntekijälähtöisestä projektista? Näinä aikoina ihmiset muodostavat sadan metrin jonoja, kun saavat jotakin ilmaiseksi, vaikkapa vain muoviämpäreitä. Armo on ilmaista. Mahtaako ilmetä pyrkimystä jononmuodostukseen? Armokauhoja jakoon?
En tunne tämän Kallion tapauksen taustoja, mutta Teemu entisenä Tuomiokirkkoseurakunnan pappina varmasti allekirjoittaa edellä mainitsemani yhdistymisahdistumispohdinnat.
Vaikka Suomessa tällä hetkellä kaikki mielensäpahoittamiseen viittaava on muodissa, niin ripin mukanaan tuoma mielensäkevennys on todella hyvä ja helpottava asia, kun sen on saanut omakohtaisesti kokea. Synninpäästön vapauttavat sanat tulee ottaa vastaan niin kuin Jumala suoraan taivaasta ne sinulle julistaisi.
Se, tarvitaanko kahden ihmisen kasvokkain ja Jumalan kasvojen edessä tapahtuvassa keskustelussa erottavia ristikoita ja väliverhoja, on sitten asia erikseen. Voinemme kyseisestä asiasta tässä hieman keskustellakin? Eli millainen miljöö olisi ihanteellinen ripittäytymiselle suomalaiselle, josta laulukin jo sanoo: Enkä mä muille ilmoita mun sydänsurujani, synkkä metsä, kirkas taivas tuntee mun huoliani?
Kuvateksti: Kohta RIPILLE PÄÄSY tarkoittaa Kalliossa tätä…!
Hannu Kiuru :”Kallio kukkii ja rokkaa! :-)”
Kyllä mie jo vanhemman ikäluokan edustajana kuuntelen paljon mieluummin Bunessania kuin rockia:
https://www.youtube.com/watch?v=JnuZGsSVg2c
Rippi on pyhä asia, kun ihminen tahtoo Jumalan edessä tehdä parannusta synneistään. Vanhan liiton esikuvissa temppelissä olivat kynttilöiden ”niistämiseen” tarkoitetut lamppusakset ja karstakuppi puhdasta kultaa (2Ms.25:38; 37:23). Kulta on esikuva Jumalan pyhyydestä. Siinä on sekä katuva ihminen että sielunhoitaja aralla tunnolla Jumalansa edessä kumpikin (Mt.18:18; Jk.5:16-20). Jumalan Sana toimii ja ihminen vapautuu onnellisena Jumalan lasten vapauteen.
” Kallio kukkii ja kirkko soi ”. Charlotte Davis Kaslista oppia.
Kirkossa Jumalanpalvelus voi olla eliktismiä , liki absurdi tunne , jossa rikkaat ja köyhät , rendikäs nuoriso , sairaat ja kodittomat kohtaavat . Kaikille yhteistä on kaipaus , palvonta ja ikävöinti . Sen voi muodostaa , liturgioiden vanhat rukoukset ja jatsahtavat virsisovitukset .
Ihmisten ajatteluun , tuntemukseen ja käyttäytymiseen vaikuttaa se , miten he kokevat todellisuudessa olevan olemassa jotakin sellaista , mitä he eivät voi täysin ymmärtää ja selittää tai hallita .
Säilyttäkäämme itsemme sillä vakautumisella , että Jumala on niiden kanssa , jotka hyvää puolustaa.
Lopuksi : ” Laulu ja soitto soi , laulu on ihmiskunnan toinen pyhempi kieli ”.