Kari Kanalan elämäkerta on synnyttänyt tyrmistystä. Mies on järjestänyt spektaakkeleita, puhunut rumia ja pettänyt naisia. Tässä meillä syntisen kirkon koko kuva.
Tunsin Karin kerran. Olimme nuorukaisina samalla sotilaspastorikurssilla Santahaminassa. Kari oli järkevä ja asiallinen, joskin hauska huuliveikko, kuten muutkin alalla olevat.
Sen jälkeen emme liene tavanneet. Kiinnostuksemme on suuntautunut eri suuntiin. Itse olen vetäytyvämpi, Kari virkansa hoidossa ulospäin suuntautuvampi.
En ole pitänyt useistakaan Karin tempauksista.
Hannu Kuosmanen on kuitenkin kiinnittänyt huomiotani siihen, että Kanala on tuonut kirkkoa esille ja tehnyt sen omasta näkökulmastaan taiten. Kuka uskaltaisi mennä johonkin Big Brothersiin ja olla tasavertainen siihen osallistuvien seurassa? Kuka enää uskaltaisi osallistua median omaksumaan maailmaan, joka on henkinen kaatopaikka?
Elämäkerran julkaisun jälkeen on laadittu kirjoituksia, joissa on suurta paheksuntaa. Niissä mainitaan, miten Kanalan toiminta manifestoi kirkollisen mädännäisyyden kaikessa komeudessaan.
Asiaan on olemassa myös toinen näkökohta. On Jumalan hullujen perinne. Ken siihen tutustuu, saa kohdata yhä irvokkaampia kuvauksia myöhemmin pyhimyksiksi julistetuista ihmisistä, jotka mitä vastenmielisimmin tavoin ovat kyseenalaistaneet vallitsevan uskonnollisen menon ja yhteiskunnallisen totuuden. Yksi tausta on kyynikkojen perinteessä. Diogenes onanoi julkisesti.
Jumalan hullujen perinne on niin sanottua traditiota, pyhää ja kumoamatonta, ynnä esimerkillistä. Se kyseenalaistaa näkyvän hurskauden.
Se on taidokkaimmillaan sellaista, jota edusti Dmitri Shostakovits. Hän sai Stalinilta palkinnon siitä, että muka kuvasi Leningrad-sinfoniassaan Leningradin hätää vaikka kuvaus koskikin Stalinin vainoja. Ja yhdeksännessä sinfoniassaan, sävelletty Neuvostoliiton voiton kunniaksi, hän latasi sävelkielensä täyteen epävireistä katusoittoa.
Kun sketsi viedään äärimmilleen, se kumoaa sketsin. Siitä tulee ajan hirveyden kuvaus. Kun kaikki muuttuu viihteeksi, mitä pappi voi tehdä?. Virittää viihteen sellaisiin mittoihin, että tulee jo korvistakin oksennus?
Omalta kannaltani nämä Alttariohjelmat ovat ensisijaisesti ällöttäviä. Mutta en voi väittää, etten voisi tavoittaa Kari Kanalan ajatuksia juridivyi-perinteen näkökulmasta. Lehdistä lukemani perusteella hänen elämäkertansakin on kohtuullisen vauhdikas, mutta kukas tässä olisi ailahtelematon tai synnitön ollut? Yksi ihminen julkaisee häpeänsä, jota hän ilmaisee katuvansa. Onko tuossa nyt sitten niin erityisen paljon spektaakkeliksi ihmisten kesken. Kuka on toiminut paremmin?
En tiedä, onko tämä oikea linja. En kannata sitä kannaltani, henkilökohtaisista syistä. Mutta jollain tavoin käsitän, millaisia perusteita sen taustalla on. Siksi en pahemmin pahennu. On se kuitenkin yksi hätähuuto sellaisessa maailmassa, jossa tuulet kuuli, kun koira haukkui.
On ajateltu, että pappeja lähetetään pahaan maailmaan. On vankilapappeja ja sotilaspappeja, kaiken hurskauden ulkopuolisessa maailmassa. Jos on yksi pappi julkisuuden peräreiässä, kai siihenkin on tottuminen. Ei se kovin kaukana kirkollisista sektoritehtävistä sinänsä ole.
Jospa Kari Kanala on tälle ajalle sitä, mitä Paavo Ruotsalainen oli omalle ajalleen. ´Se Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa ja Pyhäsä Elämäsä`ja Olemisesa Alastoinna Jumala Edesä.
Yksinkertaisimmille: Tämä on vitsi!
Jospa kysymys oli hieman retorinen? Paavo Ruotsalainen tosin tunsi hyvin tuon kirjan: ”Se Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa ja Pyhäsä Elämäsä.” Myöskin sen, kuinka vaikeaa meille on seistä alastomana ja tyhjänä Jumalan edessä ja yritämme etsiä jumalattomuutemme peitoksi jotakin omaamme. Hyviä tekojamme tai hyvää tahtoamme jne. Yritämme piilotella puun takana kuin Aadam konsanaan, emmekä haluaisi myöntää synnin alastomuuttamme kaikessa sen karvaudessa. En ainakaan minä. Vaikea meidän lienee myös uskoa sitä, että ”ainoa anteeksantamus, ainoa synnin sovitusja ainoa tie armohon Jeesuksen risti yksin on.” (Virsi 299)
Olimme Kari Kanalan kanssa samassa Raamatun tietokilpailussa Huittisten Valtakunnallisilla Evankeliumijuhlilla vuonna 1986. Kari edusti paikallista seurakuntanuorten joukkuetta. Minä edustin Karkun Evankelisen Opiston joukkuetta. Seurakuntanuoret antoivat hyvän vastuksen, mutta meidän joukkue voitti kuitenkin. Palkintona taisi olla Bo Giertzin kirja Kalliopohja juokkueemme jäsenille.