38 vuotta on umpeutunut. Nyt heittäydyn maaliin. Karistan harteiltani hallinnolliset kuormat, jätän virkatyöt ja siirryn eläkkeelle. Freelanceriksi.
Viimeinen kierros oli mieluisin. 14 vuotta Hailuodossa jätti pysyvän jäljen sydämeen. Loppiaisaaton musiikkijamit ja loppiaisen messu kirkossa olivat liikuttavia tapahtumia. Yleisön eteen tuli puhumaan ihmisiä, joiden en ole kuullut julkisesti juuri suutaan avaavan. Kyyneleitä, halauksia.
Kun aloitin Hailuodossa, ihmiset kysyivät muutaman vuoden ajan, kuinka olen viihtynyt. Sitten he lopettivat kysymisen. Se oli merkki siitä, että ihmiset olivat tottuneet uuteen kirkkoherraan. ”Tuon kanssa sitä on sitten pärjättävä…” Ja pärjätty kyllä on.
Hailuodossa kaikki tervehtivät toisiaan. Lapset huutavat jo kaukaa tervehdyksen, tutuille ja tuntemattomille. Autoilijat nostavat kaikille kättä. Olen huomannut että tapa tarttuu myös saareen vierailemaan tuleville. Kerran lähdin käymään mantereessa. Ajatuksissani jatkoin tervehtimistä vielä lautasta ulos ajettuani. Jossain Muhoksen tai Utajärven kohdilla havahduin siihen, että kaikki eivät tervehdi takaisin.
Muuan tuttava kysyi hiljakkoin minulta: ” Joko sinut on valittu vuoden papiksi?” Hän oli kai kuullut jostain pappisliiton vuoden papista ja tavasta valita joku siihen. Naurahdin yllättävälle kysymykselle ja hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen että minulle sopii paremmin neljätoista vuotta Hailuodon pappina kuin yksi vuosi liiton pappina.
Olen oppinut tuntemaan nämä ihmiset. Kun kuljen talojen ohi, tiedän useimpien kohdalla keitä siellä asuu, missä heidän lapsensa menee ja kenelle he vievät kukkia hautausmaalle. Se on papin työssä tärkeää. Toinen tärkeä juttu on se, että pappi elää mukana ihmisten arjessa. Ei vain juhlissa, ilon ja surun seremoniamestarina (mikä sekin on tärkeää), vaan touhuamassa kaikkea mahdollista, mitä ihmiset yhdessä tapaavat touhuta.
Nyt on nuorempien aika yrittää. Olen tehnyt voitavani Suomen kirkon hyväksi. Kiitos kaikesta ja näkemiin!
