Virsikirjan lisävihkoehdotuksen kokoamisen yhteydessä on puhuttu kaanoneista. Miksi? Mitä kaanonilla tarkoitetaan?
Kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnan mietintö (3/2010) on ohjeistanut lisävihkon laatimista aivan työskentelyn alkumetreiltä saakka. Mietinnössä lisävihkoon toivotaan virsiä, jotka vahvistavat ”ihmisten välistä yhteyttä” sekä peräänkuulutetaan kansainvälisen laulumateriaalin läpikäymistä ja viitataan ”uudenlaiseen tyyliin”. Vuonna 2012 lisävihkotyötä varten kerätyssä palautteessa nämä tavoitteet konkretisoituivat muun muassa kaanonvirsiehdotuksina.
Kaanon on yhteisöllinen laulu. Jotta kaanon kuulostaa kaanonilta, tarvitaan sen laulamiseen vähintään kaksi laulajaa – mielellään useampia. Kaanonin sävelmä on yleensä vain muutaman tahdin mittainen. Laulajat toistavat samaa lyhyttä sävelmää, mutta aloittavat laulamisen, esimerkiksi pienissä ryhmissä, peräjälkeen säkeen eri kohdassa. Laulaessa ei tarvitse pelätä monimutkaista sävelmää tai vaikeita sanoja. Kun kaanonia toistetaan useita kertoja uudestaan ja uudestaan, huomaa hetken kuluttua osaavansa sen jo ulkoa. Yhteiseen ääneen on helppo yhtyä. Yksinkertaisesta yksiäänisestä melodiasta muodostuu vähitellen moniääninen kudelma. Ei siis ihme, että kaanonia kutsutaan myös ketjulauluksi.
Suomessa Hiljaisuuden liikkeen Taizé-laulut ovat tutustuttaneet kirkkokansan vaikkapa ”Gloria, gloria” ja ”Magnificat” -kaanoneihin. Moni rippikoululainen osaa Nuoren seurakunnan veisukirjasta esimerkiksi ”Jeesus, kuule rukoukseni”, ”Shalom chaverim” ja ”Dona nobis pacem”-laulut. Muissa maissa on hengellisiä kaanoneita totuttu jo laulamaan virsinä. Esimerkiksi Saksan evankelisen kirkon virsikirjassa (Evangelisches Gesangbuch, 1993–1996) kaanoneita on yli kolmekymmentä, Hollannin virsikirjassa (Liedboek, 2013) sekä saksankielisessä katolisen kirkon laulukirjassa (Gotteslob, 2013) lukuisia ja löytyypä suomenkielisestä Ruotsin kirkon virsikirjastakin (2003) muutama. Nähtäväksi jää, tuleeko seurakunta myös Suomen kirkoissa laulamaan lähitulevaisuudessa kanonisoituja kaanoneita.
Jenni Urponen
Lyhyenä kommenttina Inkeri Rissasen varmasti ansiokkaaseen väitöstutkimukseen lähtien liikkeelle realistisesta ajatuksesta, että uskonnon ja kirkkohistorian opetukset ovat erotettavissa käsitteellisesti toisistaan.
Varsinainen uskonnon opetus on jokaisen uskonsuuntauksen oma tehtävä.
Yhteiskunnan tehtävä on antaa nuorisollemme realistiset edellytykset elämän positiiviseen läpikäymiseen. Se merkitsee planeettamme pääuskonsunntausten tuntemista niin synnyn kuin nykyisenkin olemassaolon merkityksestä. Se antaa tietämyksen ihmisten erilaisuudesta tässä suhteesssa ja korostaa kaikkien tas-arvoisuutta elämässä kaikesta huolimatta Se on peruslähtökohta niin yksityisten ihmisten kuin valtioidenkin keskinäisessä kanssakäymisessä lähimmäisen rakkaus pohjanaan. Kutsun tätä kirkkohistorian opetukseksi.
Tämän opetuksen antajat, opettajat, ovat kaikki kulttuurin tulkkeja eivät ainoastaan islamin opettajat, mikä tulkinta tulee esiin ketjun aloituksesta.
Tasa-arvoisuus ja suvaitsevaisuus ovat tärkeitä, niin että meidän tulee kunnioittaa kaikkia ihmisiä, mutta kaikki aatteita tai elämänkatsomuksia ei pidä laittaa samalle viivalle. Sillä, uskontoja tutkiessa ei kuitenkaan tule unohtaa, että eri uskonnot opettavat eri asioita sekä niiden tarjoama kuva Jumalasta (tai jumalista), ihmisestä, synnistä, pelastuksesta ja rakkaudesta poikkeavat suuresti, myös kolmen monoteistisen uskonnon sisällä.
Esimerkiksi Allah ei luonut ihmistä Jumalan kuvaksi, kuten juutalais-kristillisessä uskonnossa ja näin ollen pohja absoluuttisilli ihmisarvoille kohdusta hautaan jää puuttumaan islamista. Toki ilman arvopohjaakin voi arvoja olla olemassa, mutta ne muuttuvat relativistisiksi.
Kristittyinä on tietenkin tietenkin tärkeää ilosanomaa Jeesuksesta kaikille ihmisille, sillä Jumala ei ole antanut toista nimeä taivaan alla, jossa olisi pelastus. On vain yksi tie ja sinun on jätettävä oma tiesi sekä käännyttävä seuraamaan Häntä.
”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.” – Jeesus Kristus (Joh. 14:6)