Kun kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen väki palaa elokuussa takaisin sorvin ääreen, on edessä karmea todellisuus. Viidessä kuukaudessa on pidettävä yt-neuvottelut, kerrottava kehitysmaiden kumppaneille hankkeiden loppumisesta tai niiden merkittävästä pienentämisestä, ja monissa tapauksissa lopetettava vuosien työ maailman köyhien hyväksi.
”Kiitos” tästä kuuluu niille tahoille, jotka onnistuivat ajamaan arvostetun suomalaisen kehitysyhteistyön rahoituksen marginaaliin maailman köyhien kustannuksella. Hallitusohjelman esittämä katkaisu 43 % eli 300 miljoonan euron leikkaus näin lyhyessä ajassa on kohtuuton ja edesvastuuton. Kun pitkäjänteiset hankkeet ajetaan alas paniikissa niin siitä ei voi seurata mitään hyvää.
Ja onko kukaan päättäjistä miettinyt seurauksia? Tai edes välittänyt?
Isoimmat järjestöt tulevat selviämään, mutta hekään eivät ilman merkittäviä seurauksia toiminnalleen. Kehitysyhteistyön huippuammattilaisia tulee menettämään työpaikkansa, huipputyyppejä jotka ovat tehneet työtä vuosia motivoituneina. Heille on kertynyt vuosien kokemusta hankehallinnosta, kulttuureista ja kielitaitoa, ja he ovat varmistaneet varojen järkevän ohjaamiseen juuri oikeisiin kohteisiin.
Kauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka kirjoitti viestissään järjestöille että leikkaustenkin keskellä Suomen kehitysyhteistyön laadusta ja vaikuttavuudesta on pidettävä kiinni. Hän sanoi myös, ettei kyseessä ole arvovalinta vaan kysymys on pelkästään taloudesta.
Onko todella olemassa arvopohjatonta varojen käyttöä? Miten laadun ja vaikuttavuuden varmistaminen sitten onnistuu, jos sen toteuttamiseen resurssit ja tekijät häviävät?
Olen parin vuosikymmenen aikana tutustunut kymmeniin suomalaisiin järjestöihin. Järjestöt ovat täynnä työlleen antautuneita ihmisiä, joilla on vahvoja linkkejä kehitysmaihin ja aito halu vaikuttaa kehitysmaiden epätasa-arvoon. Virheitä on tehty, mutta aina on haluttu oppia niistä.
Kepan selvityksen mukaan suomalaisissa kehitysyhteistyöjärjestöissä tehdään vuosittain n. 90 000 tuntia vapaaehtoistöitä (50 henkilötyövuotta). Lisäksi järjestöt keräävät yksityisiltä henkilöiltä vuosittain n. 90 miljoonaa euroa lahjoituksia. Varainhankinta on merkittävää ja sitä tehdään järjestöjen toimintakyvyn äärirajoilla eikä nyt katkaistavia kehitysyhteistyövaroja pystytä millään paikkaamaan uusilla lahjoituksilla.
Samaisessa selvityksessä osoitetaan, että annettu valtion tuki lähes kaksinkertaistuu matkalla kehitysmaahan. Tuki oli 110 miljoonaa euroa, mutta järjestöt kanavoivat kehitysyhteistyöhön yli 200 miljoonaa euroa. Kaikilla järjestöillä ei ole varaa massiiviseen varainkeruuseen ja kilpailu lahjoittajista tulee olemaan jatkossa kovaa.
Kuka lopulta kantaa vastuun siitä, että järjestöjen pitkäjänteisen ja vaikuttavan työn tulokset voivat romahtaa samalla kun Suomi ajautuu marginaaliin kansainvälisessä vaikuttamisessa? Kuka enää jatkossa kuuntelee meitä kehitys- ja turvallisuuskysymyksissä, kun taloudellinen panoksemme maailman köyhien hyväksi ajetaan minimiin? Uskottavuutemme globaalina vaikuttajana on vaarassa hävitä saman tien.
Toivottavasti järjen ääni vielä voittaisi!
Muutama kysymys: Miksi kymmeniä järjestöjä, koska järjestötoiminta syö kuormasta aina jonkin verran?
Eikö järjestötoiminta ole valtion käsivarsi, jos se kerran toimii valtion varoin?
Onko Suomen oltava globaali toimija?
Pidän suomalaista laajaa järjestökenttää mittarina suomalaisesta demokratiasta ja kansalaisten vapaasta osallistumisesta. On totta, että se maksaa, mutta kuten Kepan selvitys osoittaa, se saa ihmiset osallistumaan ja lahjoittamaan. Olisi surullista, jos tämä kenttä ajettaisiin alas, sillä työ vaatii vetäjiä ja aktiiveja, mutta saa samalla mukaansa valtavan määrän vapaaehtoisia.
Suomi on hyvä esimerkki myös siitä, että vaikka kehitysyhteistyötä tehdään valtion rahalla niin samaan aikaan järjestöillä on aatteellinen vapaus toimia omasta arvopohjastaan käsin. Luonnollisesti varat tulee käyttää siihen tarkoitukseen kun se on tarkoitettu. Voidaan kysyä onko järjestöt valtion käsivarsi vai toisin päin? Hyvin vointi valtio ei mielestäni toimi kunnolla ilman vahvaa kansalaisyhteiskunnan osallistumista.
Voimmeko olla maailman ongelmien ulkopuolella ja jäädä vain sivusta seuraamaan, kun kriisit kasvavat? Meillä, jos kellä, on mahdollisuus vaikuttaa globaalisti ja se lienee moraalinen velvollisuutemme.
Ensimmäiseen kysymykseen rinnastus: miksi on parempi, että samalla paikkakunnalla on enemmän kuin vain yksi elintarvikekauppa. Tai enemmän kuin kahden suuren ketjun kauppa. Koska kilpailu luo tehokkuutta.
Pekka Kiviranta :”Koska kilpailu luo tehokkuutta.”
Tuokin asia riippuu käsitykseni mukaan arvomaailmasta, jonka arvoihin kilpailu perustuu. Onko tehokkuutta esim. julkisilla puoluepoliitikkojen hallitsemilla varoilla subventoitu kilpailu, joka saattaa ajaa konkurssiin ”toisinajattelijoiden” terveillä liiketaloudellisilla periaatteeilla toimivia yksityisiä yrityksiä tai urheiukilpailuissa esiin tullut doping ja korruptio? Onko oikein, että kaupankäyntiä vauhditetaan luomalla ”eksistentiaalisesta tyhjyydestä” kärsiville mainosmielikuvia, joita ostamalla he kuvittelevat olevansa onnellisempia? Mitä ajattelee pienen kaupan omistaja, kun hän kuulee uutisista toivomuksen, jossa asiakas toivoisi voivansa käydä kaupassa vaikka yöllä? Olisiko tehokasta, jos kauppias pitäisi kauppansa auki yöllä, että saisi yön aikana kenties sen yhden maitopurkin myydyksi?
En sanoisi nykyisiä kilpailuperiaatteita tehokkuudeksi. Sanoisin niitä paremminkin välinpitämättömyydeksi ja ahneudeksi.
”Onko kukaan päättäjistä miettinyt seurauksia? Tai edes välittänyt?” Näin kysyy blogisti.
Pelkään että ovat ajatelleet, ovat ajatelleet poliittista tulevaisuuttaan. Surullista, että tässä maassa voit varmistaa paikkasi vihreällä oksalla ottamalla kaikkein köyhimmiltä. Häpeä.
Lenita Toivakan teksti on hölynpölyä. Ei ole olemassa arvovapaata taloutta eikä arvovapaita poliittisia päätöksiä. Jos vaikka päätökset eivät tietoisesti perustuisi joihinkin arvoihin, mikä on jo sangen outoa, niissä näkyvät arvot. Tällä kertaa arvot ovat kovat, itsekkäät ja lyhytjänteiset.