29 §
Kansanedustajan riippumattomuus
Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.
Lainaus !
Muut määräykset eivät sido, mutta antaa keppiä kintuille, jos ei tottele sanelua? Tapaus Hoskonen! Tili pieneni, kun hän toimitti edustajantointaan perustuslain hänelle määräämällä tavalla! Joku tässä nyt ei täsmää!
Näin Tuomiojan ensimmäisen (ja ehkä viimeisen) kerran, kun hän oli järjestelemässä yloppilaiden soihtukulkuetta yhdessä Ilkka-Christian Björklundin (liekö jo edesmennyt) kanssa Helsingissä. Minäkin vastavalmistunut ylioppilas siinä kulkueessa soihtua kannattelin. Marssimme jostain johonkin. Mutta Tuomioja ja Björklund kulkivat keulilla. Että silleen. Sitten heistä tuli ”radikaaleja” ja meidän muidenkin olisi kuulunut seurata. Minä en seurannut, vaan suoritin opintoni loppuun. Nyt Tuomioja on iso Herra, minä vaivainen apupappi.
Tapahtui vuonna 1965.
Hauska pieni anekdootti. Ja kyllähän Tuomiojakin opiskeli, suoritti kaksikin tutkintoa. Mutta radikaali hän on nykyään enää hyvin valikoivasti. Lähinnä vain silloin, kun se näyttää hyvältä. Vallankumouksesta ei hiisku enää vahingossakaan, herra kun on.
Näinhän se on Kari. Ei minusta tullut silloin radikaalia ei 1968 eikä myöhemminkään, joten ei tarvi perua mitään. Mutta jonkinlainen ”kirkkoradikaali” taidan nyt vanhoilla päivilläni olla, koska epäilen joidenkin ”iäisyysasioiden”, kuten lähetysjärjestöjen monopolin, oikeellisuutta.
Miksikähän Ministeri Tuomioja ei ole huolestunut opetettavan yhteiskuntaopin sisällöstä. Poliitikot juhlapuheissa toivovat nuorten suurempaa aktiivisuutta vaaleissa. Mistä se kiinnostus tulee, siitäkö, että toivotaan.
Pankit ja suuret pääomat ja ylikansalliset yhtiöt ovat kauan sitten äänettömästi ilmottaneet, että on aivan sama millaisia hallituksia synnytetään, koska Me kuitenkin päätämme, mitä nämä hallitukset tekevät. Ranskan vallankumouksesta asti kaikki suuret yhteiskunnalliset muutokset ovat syntyneet tavalla taikka toisella rahan kautta. Asian voi huomata katsomalla rahalaitosten kehittymistä Euroopassa ja Englannissa, jopa Venäjällä. Sama asia Amerikassa aina Vapaussotaan asti. Toinen Maailmansota 14-18 muutti Euroopasta 4.ä keisarikuntaa toisenlaiseksi. Napoleonhan oli kukistunut jo 1871. 1900-luvun alussa Keisarin arvonimeä kantoi enää Englannin kuningas. Katsomalla Euroopan pankkien historiaa voi ymmärtää mistä on kysymys. Tämän päivän politiikkaa Euroopassa ohjaa raha riippumatta siitä ketkä EU.maissa kansallisesta politiikasta päättävät. Missä on Ministeri Tuomiojan huoli yhteiskuntaopetuksen tilasta. Eikö nuorten kuulu tietää minkälaisessa maailmassa eletään, vaan pitääkö tämäkin tieto jättää myöhempiin opintoihin. Nuoren into tulevaisuuteen voi olla läsnä tässä päivässä, mutta missä on Tuomiojan puoluepohjasta nouseva usko puolueensa harjoittamaan politiikkaan. Ei sitä Hänen kannanotoistaan ainakaan löydy.
Uskontoa sivutakseni on hyvä muistaa myös Vatikaanilla olevan oman pankin. Asian historia on sekin uskon varassa.
En nyt lainkaan puutu politiikkaan enkä suoraan talouteenkaan. Todellinen huolen tai ainakin mielipiteen aihe on, että uskonnon ulottuvuus katoaa, kun ihmisen minuutta hienosyisemmissäkin muodoissa alkaa määrittää markkinapuhe, talouspuhunnan malli.
Herää kysymys, miksi juuri uskonnonopetusta tulisi vähentää jos/kun vaikkapa histrian opetusta lisätään? Uskonto liittyy hyvin oleellisesti historian kulkuun.
Jumalahan ilmaisee itsensä paitsi Raamatussa, Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ja luonnossa, myös hyvin oleellisesti kansojen historiassa.
Löytyisikö lukiossa jokin muu aine, jonka osuutta voitaisiin vähentää? Miksi sen tulisi olla juuri uskonnonopetus? Kaivataan perusteluja poistolle.
Edustaja Hoskonen toimi kuten Hänen omatuntonsa sanoo ja Eduskunnassa toimimisessa Hän katsoo äänestäjiään.
Keskustan menettely on omansa. Ei ihme ettei puolueen nimiharkinnassa Suomen Keskusta sitten mennyt läpi kun yksi huomasi siittä saatavan vähemmän sopivan lyhenteen ottamalla Suomen sanasta alku ja Keskusta sanasta loppu.
Eduskunnassa puolueet toimivat eduskuntaryhminä ja niissä on omat ”lainalaisuutensa”. Eduskuntaryhmät ohjaavat edustajien toimintaa. Nimeävät jäseniään eduskunnan erilaisiin luottamustehtäviin (valiokuntapaikkoihin, hallintoneuvostopaikkoihin ym.) Ehkä vastapalvelukseksi ne vaativat edustajilta yhtenäistä toimintaa tärkeissä päätöksissä, jotka eivät ole ns. omantunnonkysymyksiä.
Jos edustaja ei alistu eduskuntaryhmänsä saneluun, niin tapana on heitä siitä rangaista tai varoittaa. Minusta eduskuntaryhmien toiminta on ymmärrettävää, hyväksyttävää ja jopa laillista.
Jos ”Edustaja Hoskonen toimi kuten Hänen omatuntonsa sanoo ja Eduskunnassa toimimisessa Hän katsoo äänestäjiään”, niin näin hän sai tehdä, mutta kantaa nyt toimintansa seuraukset. En ymmärrä, että mikä em. toimintakulttuurissa ei täsmää.
Oletan, että Lauri Lahtinen tuntee em. asiat hyvin, mutta oliko blogin tarkoitus vain herättää keskustelua?
Tiedän toki, mutta minusta perustuslain pykälä ei tunne ryhmäkuria ja näin tulee rikotuksi. Minun oikeustajuni sanoo näin, mutta se voi olla kivikaudelta. Jotenkin tuntuu, että liian usein koetellaan rajoja ja sitten kilpaillaan kaikkien lakien tulkinnasta, kenen mielipide on pätevin. Aina kuullaan asiantuntijoita, mutta miksi asiantuntijat ovat niin erimielisiä monesti? Pitäisikö asiantuntijoita alkaa sanoa mielipidevaikuttajiksi?
No mikään perustuslaki ei tunne ns ”lehmänkauppojakaan”, mutta niillähän valtaosin maaseutukuntien paikalliset päätökset tehdään. Lehmänkaupat ja iltalypsyt.
Mitään lakia ei saada niin eksaktiksi, että ei jäisi tulkinnanvaraa. Lain käyttö tumioistuimissa on lain tulkintaa. Meillä alkaa olla hyvän koulutuksen ansiosta monia tulkitsijoita, mitä tulee juuri perustuslakiin. Ehkä perustuslakia täytyisi rukata ?
Poliittinen ryhmäkuri koskee kaikkia puolueita, se perustuu puolueiden yhdessä sopimiin asioihin tai puolueohjelmiin. On siis täysin ymmärrettävää. Jos esimerkiksi hallituspuolueiden edustajat äänestäisivät miten haluavat, hallitus ei kauan pysyisi pystyssä. Hallituspuolueiden edustajien tulee äänestää niin kuin hallitusohjelmassa on päätetty. Muussa tapauksessa hallitusohjelma menettäisi merkityksensä.
Venttas holl! Eikö olisi parempi niin, että hallitusohjelma kirjoitetaan niin hyvin, että kansanedustajat antaessaan kannatuksen ministerille kannattaisi myös ministeristön toimintaa. Vapaaehtoisuus olisi parempi kuin pakko. Pakottamalla ihmiset johonkin, joudutaan todellisesti harvainvallan alle. Pakotettu yksimielisyys ei ole todellista yksimielisyyttä ja siksi paineet purkautuvat joskus.
Sitoutuminen yhteisiin yleistavoitteisiin ja yhteiseen ohjelmaan lähtee jo mahdollisen tulevan kansanedustajan liittymisestä tietyn puolueen jäseneksi. Asettuessaan ehdokkaaksi mahdolliseen puolueen sisäiseen jäsenäänestykseen kansanedustajaehdokkaista ao. henkilö sitoutuu puolueen vaalitavoitteisiin. Tultuaan valituksi ehdokaaksi puolueen listoille sitoutumisen aste on vielä vahvempi. Kansanedustajan tehtävään valituksi tultuaan ao. henkilö on sitoutunut edistämään puolueen tavoitteita.
Tiedämme, ettei yksikään puolue saa eduskunnassa läpi tavoitteitaan sellaisenaan tai pysty sanelemaan hallitusohjelmaa. Päätökset syntyvät neuvottelujen ja kompromissien kautta. Tässä vaiheessa joillekuille kansanedustajille saattaa olla vaikeaa hyväksyä kompromissin tulos. Eduskuntaryhmät edellyttävät yleensä äänestämistä neuvottelutuloksen puolesta. Joissakin tapauksissa annetaan perustellusta syystä lupa poiketa ryhmän päätöksestä. Päätöksenteon vakaus ja ennustettavuus edellyttävät kansanedustajien toimimista ryhminä.
Kannattaa muistaa, että kukin liittyy puolueseen vapaaehtoisesti ja pyrkii edustajaksi kunnallisvaltuustoon tai eduskuntaan omasta tahdostaan ja tietää itselleen ottamansa velvoitteet.
Edellä olevan ei pitäisi olla epäselvää varsinkaan vähän pitempään tätä maailmaa eläneelle.
Charlotta Lindfors kiinnitti hyvin huomiota lakien tulkinnanvaraisuuteen ja siihen, että monet toimintatavat eduskunnassa perustuvat puolueiden yhdessä sopimiin käytäntöihin. Käytännöt perustuvat monesti kirjoittamattomiin sääntöihin, eikä niitä ole kirjoitettu lakipykäliin.
Ei ole vaikea myöntää, etteikö Eduskunnan toiminnassa ole paljon vajavuutta ja sitä tarkasti seuraava voi monesti ihmetellä, että missä mennään? Hyvä esimerkki oli viimeviikkoinen sekaannus EU:n elvytyspakettikeskustelussa. Siinähän oli puhemiehillä epäselvyyttä, että voiko saman lain käsittelyssä esittää asian pöydällepanoa uudestaan, vaikka yksi pöydällepanoesitys on kertaalleen jo hylätty.
Jos kaikki edustajat kaikissa puolueessa äänestäisivät miten milloinkin huvittaa, lainsäädäntötyö tulisi mahdottomaksi.