[Simo Alastalo:] Sisäministeri Päivi Räsäsen puheesta syntyneen metelin jälkimainingeissa on tullut puhetta myös kansankirkosta. Kirjoitan aiheesta hieman itsekin. Etenen wikipedia-henkisestä määritelmästä kohti sitä mikä asiassa hiertää. Koska kyseessä on blogi, seassa saattaa olla tavanomaista raskaampia asiavirheitä. Otan kiitollisuudella vastaan korjauksia ja kommentteja.
Kirkkokuntaa, johon kuuluu kansan enemmistö tai jolla on lakiin perustuva erityisasema, tavataan kutsua kansankirkoksi. Meillä niitä on kaksi, luterilainen ja ortodoksinen, tosin termi kansankirkko mieltyy enemmistöstatuksen vuoksi lähinnä luterilaiseen kirkkoon.
Kirkko on Suomessa vanhempi ilmiö kuin yhtenäiskulttuuri. Itseasiassa kirkko on ollut luomassa yhtenäiskulttuuria, kansaa jota yhdistävät ainakin juhlapuheissa samat arvot ja päämäärät. Toinen maailmansota ja 60-luvun maaltapako, se kun pellot pantiin pakettiin ja muutettiin kaupunkien ympärille kohonneisiin lähiöihin, aloittivat yhtenäiskulttuurin auringonlaskua. Yhteisen tilalle on monilla elämänalueella tullut yhä enemmän yksityistä ja omaa. Tai ainakin yhteinen myydään meille yksilöllisinä valintoina.
Kirkko on ollut ajamassa myös yksilöllisyyden asiaa. Tästä huolimatta yksilöllisyyden vallankumous osana kuluttavan keskiluokan nousua on ollut kirkolle kriisi. Uskon Jumalaan mutta en niin kuin kirkko opettaa. Tällainen vaihtoehto on varmasti ollut totta ennenkin, mutta asian ääneen sanomista ei ole pidetty aiemmin samalla tavalla merkittävänä.
Suomalaisen kansankirkon erityispiirteinä ovat herätysliikkeet, jotka kirkko on kyennyt sulauttamaan itseensä. Tavallisten kinkerivieraiden lisäksi kirkossa ovat pitäneet majaansa erilaiset pietistiset ryhmittymät, jotka ovat tahoillaan katsoneet edustavansa alkuperäistä protestanttisuutta ja kristillisyyttä.
Kun muun Suomen suhde kirkkoon muuttuu ja etääntyy, herätyskristilliset konservatiivit toteavat ääneen sen minkä he ovat aina uskoneet todeksi. Vain herätyskristityt ovat oikeita kristittyjä. Heille kansankirkko on ristiriitainen ilmiö. Toisaalta poliittinen herätyskristillisyys, joka olennoituu muun muassa kansanlähetysläisessä Kd:n puheenjohtajassa, on ollut kiinnostunut isänmaasta ja sen yhteisistä arvoista. Toisaalta sama herätyskristillisyys on valmis jättämään sopuisat hyvästit kirkosta eronneille, koska eroajat eivät selvästikään ole mitään kristittyjä olleetkaan.
Yhteisissä arvoissa ja päämäärissä on paljon uudistamista, jos lähtökohdaksi otetaan esimerkiksi 1950-luku. Naisten asema ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat edistyneet. Kaikkia kehitys ei ole lämmittänyt, ja kirkon tapauksessa herätyskristittyjen vanhoillinen siipi on paikoin irtisanoutumassa yhteisestä projektista. Puheenjohtaja Räsänen nosti Kansanlähetyspäivien puheessaan pöydälle otsikot räjäyttäneen ajatuksensa kansalaistottelemattomuudesta. Moni on pitänyt sitä liki suorana viittauksena Suomen Lähetysseuran päätökseen vihkiä lähetystyöhön rekisteröidyssä parisuhteessa elävä pari. Myös Kansanlähetys rekrytoi lähetystyöntekijöitä.
Kansankirkon konservatiivilaidan repeily on synnyttänyt myös uusia ja jännittäviä ilmiöitä. Kristillisdemokraatit, jotka olen itse mieltänyt enemmän viidesläisyyden ja vapaiden suuntien puolueeksi, ovat esiintyneet julkisuudessa tunnustuskirjaluterilaisina. Kansanlähetys ja Sley ovat lähentyneet. Sitten tuli Luther-säätiö, ja rovasti Matti Väisäsestä tuli kirkosta eroatekevän Lähetyshiippakunnan ensimmäinen piispa. Kuten eräs tuttavani ilmaisi, korkeakirkollisuutta vieroksuneen Kansanlähetyksen entisestä pääsihteeristä maalattiin paavien kuvia muistuttava muotokuva. Kuka olisi 1980-luvulla uskonut?
Ekumeenisista suhteista vastaava roomalaiskatolisen kirkon kardinaali Kurt Koch on ennustanut protestanttisten kirkkojen jatkavan pirstaloitumistaan. Jokuhan täälläkin näyttäisi olevan menossa rikki koko ajan. Lehtien perusteella kansankirkon kriisistä on tullut arkipäivää.
– Simo Alastalo –
”Nämä konsut ovat kuitenkin usein niitä, jotka rakastavat kirkkoaan.” Niinpä. Rakastavatko he ’kirkkoaan’ vai ’kirkkoamme’? Jonkin hengellisen liikkeen aktiivisuus seurakunnassa saattaa johtaa siihen, että toisella tavalla uskonsa kokevat pysyvät sen toiminnasta poissa. Näin tämä liike voi kokea kirkon olevan ’heidän kirkkonsa’.
Aika vaikeaksi sitä on ajatella, että ne ”konsut” vie kirkosta väen pois ja sinne jää messuihin vaan konsuja. Aika pahalta taitaa haista nämä konsut, jos ei sitä löyhkää kestä. Siellä kirkossa kun on kuitenkin muutenkin tilaa joka messu niin voi ottaa sitä hajurakoakin…
Sonjan viimeisintä kommenttia hieman ihmettelen. Siis tuota että Jumala kieltää hyväksymästä naispappeuden vastustajia. Siinä menee pari isoo kirkkoo mukana, ekumeenisesti ajatellen.
Mää ihmettelen että mikä se ongelma olis et ois niitäkin messissä. Niitä ongelmiakaan syntyny oikeastaan liittyen suoraan tähän juttuun aikaisemmin, enemmän siinä on ollut messissä muitakin työpaikkaprobleemoja. Sen jälkeen kun piispainkokous päätti että vanhat pelisäännöt roskikseen mars ja nyt pistetään kaverit sinne jumikseen yhessä, niin ongelmat moninkertaistuivat. Jeah!
Eipä taida olla se kolmiyhteinen Jumala, johon kirkkomme uskoo..?
Piispa Askola totesi TV-haastattelussa hyvin Räsäs-kohun ollessa kuumimillaan: ”samaan taivaaseen meidän on kerran mahduttava, eikö siis samaan kirkkoon..?”
Niinpä. Toisille Kristuksen seurakunta on moniääninen ja suvaitseva, toisille yksiääninen ja suvaitsematon. Viime mainittuja ääniä kuulee valitettavasti kirkon molemmilta äärilaidoilta.
Arvatkaapa kumpaan seurakuntakäsitykseen on helpompi liittyä..?
Ok. Epätarkasti muotoilin. Joo, siis siinä mielessä, että en mene jumalanpalvelukseen, jos tiedän, että pappina on naispappeuden vastustaja. En halua, että minua kirkossa vähätellään/mitätöidään sukupuoleni takia. Jos jotkut papit eivät hyväksy naispappeja, niin miksi minä en saa olla hyväksymättä heidän vastustustustaan. Kolmiyhteinen Jumala on luotu vasta joskus 300-luvulla käsitteeksi, mutta minä uskon Jumalaan, Luojaan, Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen sekä Pyhään Henkeen Puolustajaan. Niin, en voi hyväksyä niitä naispappeuden vastustajien toimia, jotka mitätöivät naisten pappeuden ja ovat aiheuttaneet paljon hajaannusta. Alttariyhteyden katkomisen jne.
Miksi naispappeuden vastustajat ovat kieltäytyneet antamasta ehtoollista pappisnaisille jopa silloin, kun ko. nainen on tullut seurakuntalaisena alttarille? Eli koko heidän persoonansa on silloin kyseenalaistettu. Sovitaanko silloin samaan kirkkoonkaan? Samalle alttarille? Kyllä minä silti heille ehtoollisen jakaisin jne. Minulle on kauhistus tämä, että on kieltäydytty ehtoollisen jakamisesta. Minä kun olen ev.lut.kirkossani tottunut siihen, että pappi kutsuu ehtoolliselle: Tulkaa; kaikki on valmiina. Että mikä ihme, jos minua tökkii. Ja että piispaltakin kielletty ehtoollinen! Aika hurjaa. -Että mikä Jumala se sitten on näillä naispappeuden vastustajilla?
Tobias Tanskanen
Jep. Vähän epätarkasti muotoilin, mutta otsikossahan keskustelun kohteet sanotaan. Tarkoitan tietenkin meidän ev.lut. kirkkoamme, jossa se pappeus on avattu naisille. Niin kun naispappeus on hyväksytty jo yli 20 vuotta sitten, niin en ymmärrä, miksi sellaiset menevät teologiseen ja hakeutuvat papeiksi, jotka eivät sitten voikaan toimia yhdessä alttarilla naispuolisen papin kanssa.
Ortodoksisessa vigiliassa kyllä käyn, siellä on erilaista. Kaikin tavoin ja ymmärrän, ettei siellä ole avattukaan naisille papin virkaa. Eivätkä he jaa ehtoollista luterilaiselle. Sen tietää ja kunnioitan heidän järjestystään.
PS. Minähän pysyin otsikossa. Vielä jää keskustelun ulkopuolelle hindulaisuus, islam, sintolaisuus ja lukuisia muita.
Salme ” Sonja, kun luet kaikki tänne kirjoittamasi omat kommenttisi, niin voitko sanoa puhtaalla sydämellä, että niissä ei tuomita ketään? ”
Kompaan Salmea, mutta Sonjan puolustukseksi tuon, että hän kirjoittanut vähän aikaan netissä. Todennäköisesti hänen vihjaamansa, jotkut konsut on hänen tuttaviaan, mutta netissä se muuttuu leimaksi, jos asiaa ei tarkenneta. Mutta myönnän jatkuvien piikkien häiritsevän myös omaa lukemistani.
Sonja ei mene kirkkoon silloin ja silloin. Minä pysyn mieluummin pois kokonaan. Vaikka en oikeastaan pidä pappeutta tärkeänä ollenkaan. Olen päättänyt tukea sellaisia, jotka kokevat tämän kirkon ahdistavaksi naispappeuden takia. Ja sen joutuvat muut kestämään. Joku paikka heilläkin pitää olla. Näiden asioiden kanssa on vaan opittava elämään. Minun tuelleni on idea se, että tuen niitä, jotka työnnetään pois kirkosta. Ei näistä tarvitse riidellä ja vängätä. Teoilla on enemmän merkitystä kuin jatkuvalla hokemisella. Jumala pitää huolen kuitenkin kaikista hulluistaan. Turva on Jeesus ei kirkko. Täällä pihalla on hyvä hengittää ja seurailla tunkkaista riitelyä.
Yhdessä vaiheessa tuin naispappia, joka perusti seurakunnan, johon ei tullut naispappeutta. Arvostin tätä pappia oikeasti. Tämmöistä meillä.