[Simo Alastalo:] Sisäministeri Päivi Räsäsen puheesta syntyneen metelin jälkimainingeissa on tullut puhetta myös kansankirkosta. Kirjoitan aiheesta hieman itsekin. Etenen wikipedia-henkisestä määritelmästä kohti sitä mikä asiassa hiertää. Koska kyseessä on blogi, seassa saattaa olla tavanomaista raskaampia asiavirheitä. Otan kiitollisuudella vastaan korjauksia ja kommentteja.
Kirkkokuntaa, johon kuuluu kansan enemmistö tai jolla on lakiin perustuva erityisasema, tavataan kutsua kansankirkoksi. Meillä niitä on kaksi, luterilainen ja ortodoksinen, tosin termi kansankirkko mieltyy enemmistöstatuksen vuoksi lähinnä luterilaiseen kirkkoon.
Kirkko on Suomessa vanhempi ilmiö kuin yhtenäiskulttuuri. Itseasiassa kirkko on ollut luomassa yhtenäiskulttuuria, kansaa jota yhdistävät ainakin juhlapuheissa samat arvot ja päämäärät. Toinen maailmansota ja 60-luvun maaltapako, se kun pellot pantiin pakettiin ja muutettiin kaupunkien ympärille kohonneisiin lähiöihin, aloittivat yhtenäiskulttuurin auringonlaskua. Yhteisen tilalle on monilla elämänalueella tullut yhä enemmän yksityistä ja omaa. Tai ainakin yhteinen myydään meille yksilöllisinä valintoina.
Kirkko on ollut ajamassa myös yksilöllisyyden asiaa. Tästä huolimatta yksilöllisyyden vallankumous osana kuluttavan keskiluokan nousua on ollut kirkolle kriisi. Uskon Jumalaan mutta en niin kuin kirkko opettaa. Tällainen vaihtoehto on varmasti ollut totta ennenkin, mutta asian ääneen sanomista ei ole pidetty aiemmin samalla tavalla merkittävänä.
Suomalaisen kansankirkon erityispiirteinä ovat herätysliikkeet, jotka kirkko on kyennyt sulauttamaan itseensä. Tavallisten kinkerivieraiden lisäksi kirkossa ovat pitäneet majaansa erilaiset pietistiset ryhmittymät, jotka ovat tahoillaan katsoneet edustavansa alkuperäistä protestanttisuutta ja kristillisyyttä.
Kun muun Suomen suhde kirkkoon muuttuu ja etääntyy, herätyskristilliset konservatiivit toteavat ääneen sen minkä he ovat aina uskoneet todeksi. Vain herätyskristityt ovat oikeita kristittyjä. Heille kansankirkko on ristiriitainen ilmiö. Toisaalta poliittinen herätyskristillisyys, joka olennoituu muun muassa kansanlähetysläisessä Kd:n puheenjohtajassa, on ollut kiinnostunut isänmaasta ja sen yhteisistä arvoista. Toisaalta sama herätyskristillisyys on valmis jättämään sopuisat hyvästit kirkosta eronneille, koska eroajat eivät selvästikään ole mitään kristittyjä olleetkaan.
Yhteisissä arvoissa ja päämäärissä on paljon uudistamista, jos lähtökohdaksi otetaan esimerkiksi 1950-luku. Naisten asema ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat edistyneet. Kaikkia kehitys ei ole lämmittänyt, ja kirkon tapauksessa herätyskristittyjen vanhoillinen siipi on paikoin irtisanoutumassa yhteisestä projektista. Puheenjohtaja Räsänen nosti Kansanlähetyspäivien puheessaan pöydälle otsikot räjäyttäneen ajatuksensa kansalaistottelemattomuudesta. Moni on pitänyt sitä liki suorana viittauksena Suomen Lähetysseuran päätökseen vihkiä lähetystyöhön rekisteröidyssä parisuhteessa elävä pari. Myös Kansanlähetys rekrytoi lähetystyöntekijöitä.
Kansankirkon konservatiivilaidan repeily on synnyttänyt myös uusia ja jännittäviä ilmiöitä. Kristillisdemokraatit, jotka olen itse mieltänyt enemmän viidesläisyyden ja vapaiden suuntien puolueeksi, ovat esiintyneet julkisuudessa tunnustuskirjaluterilaisina. Kansanlähetys ja Sley ovat lähentyneet. Sitten tuli Luther-säätiö, ja rovasti Matti Väisäsestä tuli kirkosta eroatekevän Lähetyshiippakunnan ensimmäinen piispa. Kuten eräs tuttavani ilmaisi, korkeakirkollisuutta vieroksuneen Kansanlähetyksen entisestä pääsihteeristä maalattiin paavien kuvia muistuttava muotokuva. Kuka olisi 1980-luvulla uskonut?
Ekumeenisista suhteista vastaava roomalaiskatolisen kirkon kardinaali Kurt Koch on ennustanut protestanttisten kirkkojen jatkavan pirstaloitumistaan. Jokuhan täälläkin näyttäisi olevan menossa rikki koko ajan. Lehtien perusteella kansankirkon kriisistä on tullut arkipäivää.
– Simo Alastalo –
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/3572/tuovinen_rasasen_puheesta_uutiskohu_osoitti_totuusarvon
Popcorni lienee hupiruokaa, jolla ei ole tarkoituskaan elää. Tuossa jutussa on niin monta langanpäätä, että siihen helposti sotkeentuu.
Kirkkomme on tänään kuin eduskunta. Sielläkin on koko kansaa edustavat ihmiset ja ovat mahdollisimman erimielisiä. Monenmonta puoluetta ja melkein jokaisessa yksi tai useampi oppositioryhmä. Jos kirkko on kansankirkko, niin voisiko se olla sen parempi yksimielisyydessään. Kyselytunnilla huudetaan lähes pää punaisena miten vääriä päätöksiä hallitus on taas tehnyt tai jättänyt tekemättä. Vaaikausi vaihtuu ja uudet naamat lehterillä ja sama huuto samoista asioista, mutta huutajat ovat vaihtuneet. Hallituksella pitäisi olla valta ajaa eduskunnasta koko oppositio pois, niin se noudattaisi kirkon taipumusta hoitaa asioitaan. Sanon vielä kerran Soramiehelle tuoli piispainkokoukseen ja ihan heti!
Huomaan palaavani tässä kummallisessa kirkollisessa kompostikeskustelussa aina uudelleen Martti Simojen meille opiskelijoille kohdentamaan viisauteen: ”Emme usko kirkkoon vaan Kristukseen”. Kölipainon arvoinen huomio.
Kansanlähetyksen vahvuus on edelleen siinä, että siellä uskalletaan häpeilemättä tunnustaa uskoa ja puhua siitä suoraan. Kansanlähetyksen ja Raamattuopiston piirissä on edelleen jotain siitä, mikä kansankirkosta tyystin puuttuu: raikas herätyksen henki.
Hengellisiä ilmiöitä ei voida kuin pieneltä osin selittää yhteiskunnallisilla tekijöillä, silti: nykyisessä yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa ilmapiirissä on paljon sitä samaa mikä johti 1964 Ylioppilaslähetyksen ja 1967 Kansanlähetyksen perustamiseen.
Ei ole viidesläisyyden vika, jos vaikuttaa siltä, että sen nähdään lujasti seisovan Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen pohjalla. Ehkä sosiaalietiikkaa ja moraalia painottava valtavirtakansankirkko on astunut/astumassa niiden perustalta pois?
Lähetyshiippakunta ei ole eroamassa kirkosta. Kukapa lähtisi kirkosta, johon on aina kuulunut ja joka puhtaasti pysyy Jumalan pyhässä sanassa, joka on ilmoitettu Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, sekä evankelisluterilaisen kirkon siihen perustuvassa tunnustuksessa.
”Lähetyshiippakunta ei ole eroamassa kirkosta.” Miten lähetyshiippakunnan tavoitteet sitten pitäisi muotoilla? Pyrkiikö se erottamaan kirkosta kaikki ne papit ja piispat, jotka eivät ’puhtaasti pysy Jumalan pyhässä sanassa’? Haluaako se olla Suomen kirkko?
En ole koskaan kuullut kenenkään Kristuksen kirkkoon kuuluvan haluavan jonkun toisen eroavan kirkosta. Ainoastaan Saatanan seuraajat haluavat Kristuksen kirkon hajoavan.
”Kun muun Suomen suhde kirkkoon muuttuu ja etääntyy, herätyskristilliset konservatiivit toteavat ääneen sen minkä he ovat aina uskoneet todeksi. ” (Alastalo)-
Näitä herätyskristittyjä taitaa olla Suomessa paljon. Seuraava linkkikin on siitä todistus.
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/3569/tukipostia_paivi_rasaselle_-tapahtuma_kerasi_yli_10_000_osallistujaa?pollResponse=yes#poll
Martti Pentti
Tätä sitä meikäläinenkin pähkäilee. Ja tulee mieleen, että missä hybriksessä sitä ajellaan, jos tosiaan piispoille ja naispappeuden hyväksyjille ei ole tilaa.
Juha Heinilä
Mielenkiintoinen kommentti. Varsinkin kun ajatellaan mistä kaikesta Suomen ev.lut.kirkkoa tietyt piirit arvostelee/tuomitsee. Vai onko pointti tuossa ”Kristuksen” kirkossa? Saatananhan sanotaan pukeutuvan valkeuden enkeliksi…
Toisaalta sama herätyskristillisyys on valmis jättämään sopuisat hyvästit kirkosta eronneille, koska eroajat eivät selvästikään ole mitään kristittyjä olleetkaan.
Tekstistä bongasin tällaisen lauseen, joka jäi vähän kaivertamaan, koska olen kokenut ”herätyskristillisten” kantavan paljon enemmän huolta tämän kansakunnan uskosta ja pelastumisesta, kuin kansankirkko omana elinaikanani. Kirkon jäsenyys ei liene päämäärä, vaan ihmisten usko.