”Tämän pienen kysymyksen yhteydessä ratkaistaan kansankirkon kohtalo”, sanoi piispa, myöhemmin arkkipiispa Erkki Kaila vuoden 1928 kirkolliskokouksessa. Jos siitä luistettaisiin, ”oltaisiin liukumassa reformeerattujen lahkojen kannalle, ja kansankirkkoaate olisi hylätty”. Kaila puhui pappien velvollisuudesta vihkiä eronneet.
”Jos siis mennään tuolle jyrkälle kannalle, on minusta koko kirkkolain systeemi ja rakenne muutettava toiseksi, on saatava siihen enemmän vapaakirkkojen henkeä ja luonnetta”, sanoi tuomiorovasti, myöhemmin piispa L.P. Tapaninen vuoden 1953 kirkolliskokouksessa. Tapaninen viittasi hankkeeseen kieltää eronneiden vihkiminen.
”Tämä on kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi, kun ei ole haluttu muuttaa kansankirkkomme perusteita”, totesi siviilivaliokunta vuoden 1963 kirkolliskokouksessa. Siviilivaliokunta tarkoitti pyrkimystä rajoittaa eronneiden vihkimistä.
Eronneiden vihkimistä on Suomen kirkossa pidetty välttämättömänä kirkon omaksuman ja raamatullisena pitämän kansankirkkotehtävän vuoksi. Kirkko on halunnut ulottaa vaikutuksensa koko kansaan, ei vain pieneen valittujen joukkoon, kuten vapaakirkot. Se on halunnut rukoilla niidenkin avioliittojen puolesta, joita sen kaikki jäsenet eivät ole hyväksyneet.
Meidän aikanamme samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on välttämättömyys kansankirkossa. Samaa sukupuolta olevia pareja ja heidän läheisiään ei voi sulkea pois kirkon palvelutehtävän piiristä, eikä kirkon sovi menettää yhteyttään syrjintää yhä jyrkemmin vastustavaan enemmistöön kansasta. Jos kirkko erottelee parit vihkikelpoisiin ja -kelvottomiin, se syöksyy kohti vapaakirkollisuutta ja hylkää kansankirkollisuuden.
Kirkon kutsumus on edelleen säilyä avarana kansankirkkona. Kuten isät sanoivat, kansa voi erota kirkosta, mutta kirkko ei voi erota kansasta. Kirkon on oltava koko kansaa varten, palveltava erottelematta sekä hurskaita että syntisiä. Muun muassa vihkimällä sekä eri että samaa sukupuolta olevat parit.
”Tämän pienen kysymyksen yhteydessä ratkaistaan kansankirkon kohtalo.”
Vesa Hirvonen
TT, dos.
Tuo nimitys: Kansankirkko, kertoo kaiken. Kansankirkkoa voidaan verrata Kansanvalistus-seuraan. Molemmat pyrkivät antamaan mukavaa kaikupohjaa ihmisen niille tarpeille, jotka eivät täyty fyysisellä toiminnalla, kuten syöminen tai lenkkelileminen. Toki kansankirkon piirissä monimuotpisuudesta johtuen vaikuttaa myös hengelliset asiat. Asiaan olisi nyt hyvin yksinkertainen ratkaisu. Tunnustetaan se, ettei kirkko ole kaikille enää se Jumalan valtakunta, jolle Jeesus antoi Lähetyskäskyn, tosin näitä elementtejä on mukana, kokonaan vieraantunut se ei ole. Annetaan vapaus perustaa niitä henkilöseurakuntia niin, että lähinnä samanmieliset saavar toimia mielensä ja omantuntonsa mukaisesti eikä sisällöstä enää kukaan yrittäisi kantaa kokonaisvastuuta.
Kaila kirjoittaa vuonna 1936: “Mutta luomisjärjestyksiin, jotka ovat alkuperäisiä, luomisen kautta asetettuja ei kuulu ainoastaan Jumalan ja ihmisen välitön suhde, vaan luomisjärjestyksiin kuuluvat myöskin sellaiset asiat kuin vanhempien ja lasten suhde, siis vanhempien kunnioittaminen neljännen käskyn hengessä, edelleen aviosuhde ja avioerojen jyrkkä kieltäminen ja edelleen muut alistus- ja auktoriteettisuhteet, varsinkin esivallan ja alamaisten suhde. (STK: “Puoli vuosisataa suomalaista teologiaa” vuodelta 1944)
Kieltämättä nuo Kailan mainitsemat luomisjärjestykseen kuuluvat asiat eivät vastaa nykyistä ”postmodernia myyteistä riisumisen” henkeä.
Kirkkomme ei enää ole kansankirkko. Jotta kirkolla voisi olla uskottavuutta olisi vältettävä sanoman vesittämistä ja pitäydyttävä kaikessa toiminnassa Jumalan pyhän sanan ja kristikunnan yhteisten uskontunnustusten pohjalle. Vajoaminen yleistä mielipidettä myötäileväksi seremonialaitokseksi on tuhon tie.
Kansankirkkoa on viime aikoina väheksytty aikansa eläneenä niin konservatiivien kuin liberaalien piirissä. Molemmilta puolilta on kuulunut halua tehdä kirkosta oman suunnan pyhien yhteys tai aidata se osiin. Ja vetäytyä vastuusta koko kansasta. Luulenpa kuitenkin, että avarassa, uloslämpiävässä kansankirkossa kaikilla on parempi olla.
Kirkolla on aivan mahtavat mahdollisuudet tavoittaa koko kansa. Ongelmana on vain se, ettei kirkko käytä hyväkseen mahdollisuuksiaan. Parhaat voimavarat lepäävät kirkon penkeissä aivan toimettomia. Nekin, jotka lähtevä liikkeelle, menevät vain kolehtia kantamaan tai tekstejä lukemaa. Eli tekevät toimintoja, jotka ovat työntekijöitä varten. Yhtä hyvin ja paremminkin he voisivat nuo tehtävät hoitaa.
Sen sijaan kirkon seinien ulkopuolella olisi paljon tärkeää tekemistä. Niitä riittäisi meille kaikille kirkon penkkejä kuluttaville. Jospa kirkossa herättäisiin jo piankin ottamaan yhdessä vastuuta.
Jolloin oikeasti vastuuta jaettaisiin myös seurakuntalaisille.
Pekka, ”Jospa kirkossa herättäisiin…”
Meidän kirkon piirissä on herätysliikkeitä muistutuksena niistä ajoista, jolloin herättiin… ajattelen, jolloin oli jonkunlaista hengellistä herätystä. Kyllä tämä herätyksen poissaolo on ainakin osa ongelmaa. Pyhän Hengen koskettamien ihmisten ohjaaminen evankelioimaan, sosiaaliseen auttamistyöhön tai lähetysprojektien parissa työskentelemiseen ei ole vaikea, kun taas Pyhän Hengen poissaolo jättää meidät vaille tätä inspiraation lähdettä. Silloin kirkollset touhumme ovat verrattavissa mihin tahansa kerhotoimintaan ja puuhasteluun.Se tietysti lopulta kyllästyttää. Kyllä kirkossa voisi olla Hengen paloa ja ”poweria”. Oikeaan hengelliseen työhön ei kyllästy koskaan, paitsi jos kyllästyy itse Jumalan läsnäoloon. Sitten jos niin käy, en tiedä, mitä pitäisi tehdä? Nyt kuitenkaan en näe mitään syytä, miksei kirkkomme voisi olla Jumalan koettavankin läsnäolon paikka. Se kyllä olisi noin aluksi hyvä muutos.
Ihmettelin illalla kirkossa, kun alttarikaide oli täynnä kuorolaisia rukoilemassa yhdessä. Sellaista oli riemullista katsella. Olisinhan voinut mennä mukaan, mutta kun en kuulu tuohon kuoroon, niin rukoilin siellä takapenkissä. Joten onhan kirkossa valtavat mahdollisuudet. Vaikka kansankirkon aika alkaakin olla jo ohi.
”Kansankirkon on vihittävä samaa sukupuolta olevat parit” otsikko
Miksi olisi toimittava näin? Kirkon ei ole pakko muuttaa käytäntöään. Niin kauan kuin kirkon käytäntö perustuu Raamatun ilmoitukseen ja siellä esiin tulevaan käytäntöön, niin mitään muutoksia kirkon suorittamissa vihkisissä ei ole pakko tehdä.
Salme, olet hyvässä seurassa esittäessäsi tuon raamattukysymyksen, sitä pohtivat monet niissä kansankirkkokeskusteluissa, joihin viittasin. Kysymys kuului silloin: pitääkö kansankirkon vihkiä eronneet, vaikka Jeesus näyttää Raamatussa suhtautuvan kielteisesti eronneiden uuteen avioliittoon? Arkkipiispa Gustaf Johanssonin ja kumppaneiden vastaus löytyy blogista, jonka kirjoitin aiheesta joulukuussa 2016: https://www.kotimaa.fi/blogit/vihkiminen-kansankirkossa/
”pitääkö kansankirkon vihkiä eronneet, vaikka Jeesus näyttää Raamatussa suhtautuvan kielteisesti eronneiden uuteen avioliittoon? ”
——
-Kuten toisessa ketjussa mainitsin, kirkon tulisi vihkiä avioliittonäkemyksensä ja virallisen avioliittokäsityksensä mukaisesti. Tähän kuuluu myös se, että avioliiton tulisi olla elinikäinen.
Eli tällöin on väärin ja epäjohdonmukaista vihkiä liukuhihnalta ja automaattisesti, ”aina kuin ekaa kertaa” ehkä useaankin kertaan eronneet. Eli linjaa olisi mielestäni ehdottomasti syytä tiukentaa tässä asiassa.
Ei siis pidä tehdä eronneiden vihkimisestä joko-tai -kysymystä ja valita niiden näkemysten välillä, että vihitään kaikki eronneet samoin kuin ensimmäistä kertaa alttarille tulevat tai sitten ei ketään.
Se ei ole samanlainen kysymys kuin samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen. Eronneiden suhteen voisi esim. ottaa käytännön, että toisen kerran vihitään kirkossa vain jos asiasta käydyn keskustelun yhteydessä on käynyt ilmi tähän oikeuttavia syitä. Kuten, että ero on ollut uudelleen vihittävälle vastentahtoinen, tai siihen on liittynyt uskottomuutta tai väkivaltaa jne.
Ei välttämättä käytännössä näin, mutta missään nimessä minusta ei myöskään voida suhtautua eroon niin kevyesti kuin nyt.
Eli rinnastus ei mielestäni myöskään ole toimiva. Koska samaa sukupuolta olevien parien kohdalla kysymys on joko-tai -kysymys. Muuttaako kirkko avioliittonäkemystään vai ei. Eronneiden kohdalla avioliiton käsitteen ja näkemyksen, siis sen, että avioliiton tulee kestää koko elämän -lähtökohtaisesti ja ideaalitapauksessa- ei tarvitse eikä pidä muuttua.
Ei myöskään sen, että avioliitto on miehen ja naisen välinen.
”Eronneiden kohdalla avioliiton käsitteen ja näkemyksen, siis sen, että avioliiton tulee kestää koko elämän -lähtökohtaisesti ja ideaalitapauksessa- ei tarvitse eikä pidä muuttua.”
—-
-Eli Vesa Hirvonen, hyväksyisitkö sinä samaa sukupuolta olevien parien kohdalla sen, että kirkon avioliittokäsitys säilyy sellaisena, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. Ideaalitapauksessa, mutta SSO-parit vihitään ”poikkeustapauksina” ja ”myönnytyksenä”?
Jos et, niin tämä juuri osoittaa, ettei rinnastus eronneiden vihkimiseen ole toimiva eikä relevantti tässä yhteydessä.
Mahtaakohan olla niin, että kirkko, joka on mukautunut aiemmin yhteiskunnan paineeseen nimenomaan avioeron kohdalla siitä seuraa loogisesti välttämättömyyden pakosta ”samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen?” Mikäli tämä toteutuu, niin mikä onkaan sitten samaa logiikkaa käyttäen seuraava askel?
Osut, Sari, asian ytimeen. Minusta tässä tilanteessa voitaisiin toimia niin, että avioliittoa koskeviin oppidokumentteihin ei koskettaisi, mutta pastoraalisista syistä todettaisiin, että myös samaa sukupuolta olevat voivat saada tarvitsemansa vihkimisen tai siunauksen.
”Osut, Sari, asian ytimeen. Minusta tässä tilanteessa voitaisiin toimia niin, että avioliittoa koskeviin oppidokumentteihin ei koskettaisi, mutta pastoraalisista syistä todettaisiin, että myös samaa sukupuolta olevat voivat saada tarvitsemansa vihkimisen tai siunauksen.”
——
-Siis tarkoitat, että kirkon avioliitto-oppi, aviolititoteologia ja avioliittokäsitys että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, säilyisi mutta SSO-parit saisivat silti vihkimyksen. Vähän niinkuin ”säälistä”, vai miten sen ajattelit? Mikä olisi motiivi vihkimiselle tällöin. Mitä tarkoittaa ”pastoraalisista syistä”?
Siis JOS kirkko säilyttää avioliitto-opetuksensa ja avioliittokäsityksensä, että se on miehen ja naisen, silloin samaa sukupuolta olevien liitto näyttäytyy väistämättä ”epä-avioliittona”. Ei siitä mihinkään pääse.
Ja välittyy se, että ”ei tämä ole kirkon opin mukainen avioliitto, mutta vihitään nyt kun nuo niin kovasti haluavat.” Mutta tätäkö oikeasti halutaan? Vai sitä, että kirkko virallisesti, perusteellisesti ja johdonmukaisesti luopuu aiemmasta avioliittokäsityksestään ja omaksutaan uusi avioliittoksäitys, jonka mukaan toimitaan.
Sari, piispainkokous on jo syksyllä 2016 myöntänyt samaa sukupuolta olevien avioliitot avioliitoiksi. Ne eivät siis ole mitään epä-avioliittoja. Nyt on kyse siitä, tukeeko kirkko samaa sukupuolta olevia pareja heidän solmiessaan avioliiton samalla tavalla kuin muitakin pareja. Sääli on paha sana, mutta myötätunto ja lähimmäisen asemaan asettuminen ovat hyviä. Ne ovat hyviä ohjaajia kirkon pastoraaliselle toiminnallekin. Ja meidän kaikkien elämään. Jos myötätunto muita kohtaan loppuu, jäätyy itsekin.
”piispainkokous on jo syksyllä 2016 myöntänyt samaa sukupuolta olevien avioliitot avioliitoiksi. Ne eivät siis ole mitään epä-avioliittoja.”
—-
-Siis onko kirkon virallinen avioliittokäsitys edelleen se, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, vai onko kirkko virallisesti muuttanut avioliottokäsitystään, niin että se ei ole enää miehen ja naisen välinen?
Jos kirkon virallinen avioliittokäsitys on edelleen miehen ja naisen välinen, silloin samaa sukupuolta olevien liitot eivät voi olla kirkon opin mukaan avioliittoja.
Eli miten asia on? Jos päätöstä aviolittokäsityksen muuttamisesta ei ole tehty, silloin ei minusta johdonmukaisesti voida myöskään pitää SSO-parien liittoja avioliittoina.
—–
”Sääli on paha sana, mutta myötätunto ja lähimmäisen asemaan asettuminen ovat hyviä. Ne ovat hyviä ohjaajia kirkon pastoraaliselle toiminnallekin. Ja meidän kaikkien elämään. Jos myötätunto muita kohtaan loppuu, jäätyy itsekin.”
—–
-Kyllä, myötätunto ja lähimmäisen asemaan asettuminen ovat hyviä asioita. Mutta minusta avioliiton ja vihkimisen ei pitäisi perustua tälle. Ei heteroparienkaan tapauksessa eikä ylipäätään. Siinä asiassa ne eivät saa mielestäni toimia ohjaajana. Tässä ei ole kyse oikeudesta, joka kuuluisi kaikille, ja jonka kieltäminen tekisi kenenkään elämästä vaikeampaa.
Jos kirkko säilyttää avioliittokäsityksen ja opetuksen miehen ja naisen välisenä, se ei tarkoita sitä, että ”myötätunto muita kohtaan loppuu”.
Joka tapauksessa ei voida vihkiä eikä pidä vihkiä kaikkia minkälaisissa kokoonpanoissa ja millä ehdoilla tahansa, jotka vihkimistä haluavat.
Eronneiden vihkiminen on tässä kohden hyvä esimerkki. Koska vaikka pari kuinka rakastaisi toisiaan, mutta jos aiemman liiton päättymisen syy on uskottomuus ja rakastuminen toiseen, ei minusta tällaista paria pitäisi vihkiä, vaikka ymmärrettäisiinkin miten kovasti he sitä haluavat, ja miltä heistä tuntuu.
Sari, selonteossaan elokuussa 2016 piispat puhuivat samaa sukupuolta olevien avioliitoista nimenomaan avioliittoina ja jopa totesivat, että näiden avioliittojen puolesta voidaan päiväjumalanpalveluksessa rukoilla siinä missä muidenkin. Kyllä kirkko siis tunnustaa kyseiset liitot avioliitoiksi, vaikka ne eivät olekaan kirkon perinteisen avioliittokäsityksen mukaisia. Samoin voi sanoa, että kirkon perinteinen valtiokäsitys on toki ollut, että suvereeni hallitsija on saanut valtansa suoraan Jumalalta ja alamaisten on kuulunut totella. Tasavallan tullessa kirkko ei silti kieltäytynyt tunnustamasta valtiota valtioksi. Luterilaisessa teologiassa tällaisten muutosten hyväksymistä helpottaa se, että sekä avioliitto että valtiojärjestys ovat esivallan asioita.
Kirjoitat: ”Kyllä, myötätunto ja lähimmäisen asemaan asettuminen ovat hyviä asioita. Mutta minusta avioliiton ja vihkimisen ei pitäisi perustua tälle.”
Kyllä – mutta… Pyydän Sinua nyt hetkeksi jättämään syrjään tuon mutta-puolen ja loppupäiväksi tuntemaan myötätuntoa samaa sukupuolta olevaa paria kohtaan ja asettumaan parin asemaan, parin, joka pyytää, että heidät vihittäisiin siinä missä muutkin. Elä heidän ”mokkasiineissaan” tämä loppupäivä. Pyydän tätä vakavissani.
”Sari, selonteossaan elokuussa 2016 piispat puhuivat samaa sukupuolta olevien avioliitoista nimenomaan avioliittoina ja jopa totesivat, että näiden avioliittojen puolesta voidaan päiväjumalanpalveluksessa rukoilla siinä missä muidenkin.”
—–
-Eli jos on niin, että kirkko ei ole muuttanut virallista opetustaan ja käsitystä avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona, silloin tuossa voidaan tunnustaa vain se, että nämä ovat nykyisen lain mukaan yhteiskunnassa avioliittoja.
Mutta ne eivät ole kirkon opin ja opetuksen mukaisesti avioliittoja. Eikö näin ole johdonmukainen päätelmä, ellei kirkko ole selkeästi ilmoittanut avioliittokäsityksensä muutoksesta?
——-
Kyllä kirkko siis tunnustaa kyseiset liitot avioliitoiksi, vaikka ne eivät olekaan kirkon perinteisen avioliittokäsityksen mukaisia. Samoin voi sanoa, että kirkon perinteinen valtiokäsitys on toki ollut, että suvereeni hallitsija on saanut valtansa suoraan Jumalalta ja alamaisten on kuulunut totella. Tasavallan tullessa kirkko ei silti kieltäytynyt tunnustamasta valtiota valtioksi. Luterilaisessa teologiassa tällaisten muutosten hyväksymistä helpottaa se, että sekä avioliitto että valtiojärjestys ovat esivallan asioita.”
—–
-Siis ne eivät ole kirkon avioliittokäsityksen mukaisia, eivätkä siis kirkon opin mukaan avioliittoja. Tässä on nähtävä se johdonmukainen ero, mikä perustuu kirkon avioliittoteologialle ja edelleen voimassa olevalle opetukselle avioliitosta miehen ja naisen välisenä.
——-
”Kirjoitat: “Kyllä, myötätunto ja lähimmäisen asemaan asettuminen ovat hyviä asioita. Mutta minusta avioliiton ja vihkimisen ei pitäisi perustua tälle.” Kyllä – mutta… Pyydän Sinua nyt hetkeksi jättämään syrjään tuon mutta-puolen ja loppupäiväksi tuntemaan myötätuntoa samaa sukupuolta olevaa paria kohtaan ja asettumaan parin asemaan, parin, joka pyytää, että heidät vihittäisiin siinä missä muutkin. Elä heidän “mokkasiineissaan” tämä loppupäivä. Pyydän tätä vakavissani.”
—–
-Kuule, minä tunnen kyllä myötatuntoa samaa sukupuolta olevaa paria kohtaan ja asetun mielessäni useinkin monenlaisten erilaisten ihmisten asemaan.
Ymmärrän esimerkiksi erittäin hyvin miltä polyamoristeista tuntuu, kun homot saavat kaiken huomion ja kaikki heidän vaatimuksensa menevät läpi. Mutta heistä ei vähemmistönä edes puhuta, eikä heitä huomioida todellisina tuntevina ihmisinä.
Tämä ei tarkoita, että kannattaisin tai haluaisin edistää avioliittolain muuttamista tähän suuntaan tai heidän oikeuttaan kirkolliseen vihkimiseen. Mutta ymmärrän miltä heistä tuntuu. Kyse ei siis ole homojen ja homoparienkaan suhteen siitä, että en kykenisi ymmärtämään heitä, tuntemaan myötätuntoa tai asettumaan heidän asemaansa.
Sitä vain en ymmärrä miksi jotkut vähemmistöt pitää asettaa muiden edelle ja vaatia huomioimaan vain heidän toiveensa ja tunteensa.
Ymmärrän myös miltä tuntuu toisiinsa rakastuneista sisaruksista. Heidän suhteensa on tabu kaikissa kulttuureissa, heitä pidetään sairaina ja kieroutuneina. Luin muutama vuosi sitten Uuden Suomen blogin, jonka oli kirjoittanut mies, joka oli rakastunut veljeensä.
Täytyy sanoa että siinä on rohkea kaveri! Mutta se että tunnustan hänen rohkeutensa ja ymmärrän miltä hänestä tuntuu kun hänen homosuhdettaan ei hyväksytä, vaikka muiden hyväksytään, eikä sitä osata edes perustella, ei tarkoita, että kannattaisin sitä että hän saisi mennä naimisiin veljensä kanssa. (Tuolloin oli vasta hyväksytty parisuhdelaki)
Ymmärrän myös objektiseksuaaleja. Ymmärrän miltä heistä tuntuu kun heitä pidetään pimahtaneina ja epänormaaleina. Vaikka eivät vahingoita ketään, vaan uskovat periaatteessa ihan kauniilla ja hyväksyttävällä tavalla, että heidän rakkautensa kohteella on tunteet ja sielu.
Eli, sanohan seuraavaksi, miksi pitäisi osata asettua vain ja ainoastaan homojen asemaan. Ja siltä pohjalta suostua siihen mitä vaaditaan. Eli esitetään, että kirkon on ”pakko vihkiä samaa sukupuolta olevat parit”.
Sari: ”Mutta ne eivät ole kirkon opin ja opetuksen mukaisesti avioliittoja. ”
Kirkon oppi ja opetus eivät vaikuta pätkän vertaa noiden liittojen pätevyyteen, joten kirkko voi ihan rauhassa pitää tunkkinsa.
Jos kirkko haluaa vielä tänä päivänä edes jossain määrin yhteiskunnallista vaikutusvaltaa itselleen, sen on paras kiltisti taipua nyky-yhteiskunnan elämänmenoon. Muussa tapauksessa se on ennen kuin huomaakaan entistä enemmän marginaaliin jäävä, muutamasta superuskovaisesta koostuva keskinäisen kehun kerho.
”Kirkon oppi ja opetus eivät vaikuta pätkän vertaa noiden liittojen pätevyyteen, joten kirkko voi ihan rauhassa pitää tunkkinsa.”
—–
-Kimmo, kaikki tietävät, että avioliittolaki on muuttunut yhteiskunnassa sukupuolineutraaliksi. Joten sitä ei tarvitse toistella. Kirkon oppi on kirkon oppi, ja kirkon avioliittokäsitys on kirkon avioliittokäsitys. Itsestäänselvyyksiä ei tarvitse toistella. Tässä on nyt kyse siitä mikä on kirkon avioliittokäsitys. Joka taas ei kuulu yhteiskunnalle.
——
”Jos kirkko haluaa vielä tänä päivänä edes jossain määrin yhteiskunnallista vaikutusvaltaa itselleen, sen on paras kiltisti taipua nyky-yhteiskunnan elämänmenoon. Muussa tapauksessa se on ennen kuin huomaakaan entistä enemmän marginaaliin jäävä, muutamasta superuskovaisesta koostuva keskinäisen kehun kerho.”
—–
-Kirkon ei tule havitella yhteiskunnallista vaikutusvaltaa itselleen, eikä se voi tehdä päätöksiään siltä pohjalta. Ja sen nimenomaan ei pidä taipua kiltisti yhteiskunnan elämänmenoon.
Ja edelleen, marginaaliin päätyminen ei ole itsessään uhkakuva. Kirkon tulee olla uskovien yhteisö. Älä sinä siitä murehdi.
Sari: ” Itsestäänselvyyksiä ei tarvitse toistella.”
Teen sen vain ja ainoastaan sinun kiusaksesi.
”Teen sen vain ja ainoastaan sinun kiusaksesi.”
-MOT 🙂
Tulkaa kaikki haluaa olla messias joka pelastaa kirkon. Vaikka juuri heidän ansioitaan on se, että kirkko on nyt historiansa pahimmassa kriisissä.
Tulkaa kaikki-liike on hengellisesti täysin voimaton. Siinä ei ole mitään todellista hengellistä voimaa, siksi se ei voi muuta kuin ajaa omaa agendaansa. Tällaista liikettä on mahdotonta yhdistää tai edes verrata mihinkään perinteiseen hengelliseen herätystoimintaan.
”… haluaa olla messias…”, ”… historiansa pahimmassa…” Eipäs liioitella!
Hämäläinen: ”Tulkaa kaikki-liike on hengellisesti täysin voimaton. ”
Ihan niin kuin koko kirkko on yhteiskunnalliselta vaikutukseltaan tänä päivänä täysin merkiityksetön muinaisjäänne.
Ovat he sentään saaneet ihmiset heräämään ja eroamaan. Sehän siinä liikkeessä on koko ajan ollut tavoitteena. Ihmettelen sitä yhä, miten monet kirkon työntekijät ovat innolla sahanneet oksaa poikki jolla itse istuvat. Moni heistä jää työttömäksi, tuon, aikaan saamansa erovyöryn tähden. Miksiköhän he eivät sitä käsitä. Sitä olen jo pitkään pohtinut.
Pekka: ”Ihmettelen sitä yhä, miten monet kirkon työntekijät ovat innolla sahanneet oksaa poikki jolla itse istuvat.”
Parempi sahata kuivat oksat pois ennen kuin katkeavat omaa lahouttaan. Tosin tuossa oksien sahaamisessa tuntuvat kunnostautuvan suuremmassa määrin homoavioliittoja ja naispappeutta vastustavvat änkyräpiirit kuin aikaansa seuraavat valistuneet ihmiset.
Tulkaa kaikki-liike voisi perustaa oman uuden kirkkokunnan. Nythän olisi pappejakin tarjolla, joita voisi sitten rekrytoida virkaan. Sillon he saisivat, mitä tavoittelevat, ja kirkko jäisi omaan rauhaansa ”muinaisjäänteeksi”.
Hämäläinen: ”Tulkaa kaikki-liike voisi perustaa oman uuden kirkkokunnan.”
Miksi ihmeessä? Nykyisessä kirkossahan jo reilu enemmistö papistosta kannattaa spn-avioliittoa ja homojen kirkollista vihkimistä. Jos jonkun nyt yleensä pitäisi uusi kirkkokunta perustaa, niin kyllä se sitten olisi niiden kalkkisten tehtävä, jotka pullikoivat vielä homoliittoja vastaan.
Wallentin.”Jos jonkun nyt yleensä pitäisi uusi kirkkokunta perustaa, niin kyllä se sitten olisi niiden kalkkisten tehtävä, jotka pullikoivat vielä homoliittoja vastaan.”
Tällainen Lähetyshiippakunta on jo perustettu. Samaan tapaan Tulkaa kaikki- joukko voisi perustaa oman kirkkokunnan. Silloin tulisi krkkoon rauha ja herrasväet saisivat rauhassa pitää perinteisen kirkkonsa.
Hämäläinen: ”Tällainen Lähetyshiippakunta on jo perustettu. ”
No mikäs siinä nyt sitten enää mättää. Sinne vain kipin kapin jäseneksi pyrkimään kaikki, joita homojen vihkiminen tai naisten pappisvirat ahistavat.
Yleensä on niin herra Hämäläinen, että vähemmistö lähtee jos joku lähtee ja enemmistö pysyy. Niin se menee Suomen ev.lut.kirkossakin, jossa enemmistö papeista ja jäsenistä on homojen kirkollisen vihkimisen kannalla.