Mitä kirkolliskokousvaalin tulos kertoo tulevasta nelivuotiskaudesta? Etukäteisen uutisoinnin perusteella haluttiin uskoa, että Tulkaa kaikki –liike valtaa alaa ja on kirkon uudistuksen dynamo. Tämä ennakoisi avioliittokysymyksen nousemista kirkolliskokouskauden tärkeimmäksi asiaksi. Mielestäni vaalin tulos puhuu muusta. Äänestäjät ovat nähneet kirkon haasteet laajemmin. Ennen kaikkea yhteyden rakentaminen ja kirkon hengellisen ytimen tärkeys nousivat keskeisiksi.
_ _ _
Kirkolliskokousvaalin tulosta on uutisoitu Kotimaa24-sivulla – kuten että Tulkaa kaikki –liike sai puolet Helsingin hiippakunnan paikoista ja että myös muualla meni ehdokkaita läpi. Toisen uutisen mukaan Tampereen yhdistynyt seurakuntaväki pärjäsi maallikkovaalissa. Kyse on teologisesti konservatiiveista, mutta rakenneasioissa uudistusmielisistä.
_ _ _
Itse tarkastelen vielä lyhyesti vaalitulosta. Tulkaa kaikki –listoilta meni läpi koko maassa viisi maallikkoa ja kaksi pappia (Helsingistä 4 + 2, Tampereelta 1). Tosin saman henkisiä, mutta eri nimisiä listoja lienee muissakin hiippakunnissa, esimerkiksi Kevään kirkko Espoossa (2 + 2), Tampereen pappien lista Ihmisen ja kirkon puolustajat (2), Kuopiossa Yhteisen tulevaisuuden rakentajat (1 + 3) ja Turussa pappien lista Yhdessä (2).
_ _ _
Ennakkoon uutisoinnissa on jäänyt pimentoon kirkon keskikenttää edustava, kansankirkollisuutta ja yhteistä hengellistä ydintä korostava suunta, jonka listoja on eri hiippakunnissa. Kansankirkon rakentajat –pappislistalta valittiin kirkolliskokoukseen Oulusta, Mikkelistä ja Kuopiosta kustakin yksi sekä Tampereelta kaksi, lisäksi Oulusta yksi maallikko, yhteensä siis 1 + 5. Espoon Yhteinen kansankirkko –listalta valittiin 5 + 1, Porvoon maallikkolistalta För folkkyrkan 2, Kuopion maallikkolistalta Yhteisellä matkalla 3, ja Arkkihiippakunnasta Sillanrakentajat –listalta 1 + 2.
Kysymykset samaa sukupuolta olevien avioliitosta tai naispappeudesta eivät ole näiden maltillisesti konservatiivien valitsijayhdistysten ykkösasioita. Silti ne voivat olla kirkon rakenneuudistusten kärjessä. Kansankirkkoajatuksella on edelleen painoarvoa. Kirkolla, sen uskolla ja toiminnalla on suuri merkitys toivon lähteenä koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Monet painivat viime vuosina nousseiden kysymysten ja pelkojen parissa: mitä massatyöttömyys, valtion syvenevä velka, ilmaston muutos, lisääntyvä maahanmuutto ja maiden väliset levottomuudet tuovat tulleessaan? Onko kirkolla toivon sanomaa näiden asioiden kanssa painiville?
_ _ _
Olin itse neljä vuotta sitten Tampereen hiippakunnassa kokoamassa Kansankirkon rakentajat –pappislistan ohjelmaa ja tulin silloin myös valituksi pappisedustajaksi. Myös muutamiin muihin hiippakuntiin haluttiin sama ohjelma, joko otsikkoa myöten samana tai hieman eri variaatioin.
Tuolloin neljä vuotta sitten näytti siltä, että kirkkoa uhkaa kahtiajako sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavaan vapaamieliseen suuntaan sekä konservatiiviseen herätysliikesuuntaan – Sama polarisaatiokehitys näyttää nyt vielä ilmeisemmältä kuin neljä vuotta sitten, eikä vain kirkossa.
Edelleen on selvästi tilausta ohjelmalle, jossa pääpaino on kirkon yhteisessä hengellisessä ytimessä. Silloin rakenteita koskevat kysymykset palvelevat tätä pääasiaa. Sen sijaan eettiset kysymykset ovat kehällisiä. Kirkon uudistumiseen ei mielestäni tarvita niinkään yhden asian liikkeitä, kuin kirkon sanomaa, sen olemusta ja tehtävää tässä ajassa kokonaisvaltaisesti katsovia aatteita.
Ensin on usko Jumalaan, joka antaa motivaation rakastaa lähimmäistä. Pelkkä sosiaalisiin ja eettisiin kysymyksiin keskittyvä kirkko on vaarassa hukata tärkeimmän sisältönsä – uskon Kolmiyhteiseen Jumalaan – ja samalla sen ytimen, joka antaa elämälle turvallisen pohjan, merkityksen ja voimaa palvella lähimmäisiä.
Tämän hengellisen ytimen ja jumalanpalveluselämän ympärille voi rakentua kirkon eri suuntia kokoava yhteys, jos se on rakentuakseen. Niinhän havaittiin aikanaan myös ekumeenisessa liikkeessä: Yhteinen rukous ja jumalanpalvelus yhdistävät.
Ehdokaslistalle annettu kuvaava nimi yhdistettynä julkisesti esiteltyyn yhteiseen ohjelmaan avaa reilusti ikkunaa valituksi tulleiden edustajien ajatuksiin siitä, miten kirkkoa kyseisen ryhmän mielestä tulisi rakentaa.
Oulun hiippakunnassa Mahdollisuuksien kirkko -nimisen pappien ehdokaslistan ehdokkaat ovat tuoneet näkemyksensä julki äänestäjille niin ehdokaslistan nimeä kantavalla yhteisellä verkkosivulla kuin Facebookissa ja vastaamalla kukin puolestaan Kirkon tiedotuskeskuksen erinomaisesti rakentaman ehdokasgallerian kysymyksiin.
Äänioikeutetut arvostivat tätä avoimuutta ja antoivat ehdokkaille laajan luottamuksen. Siitä sopii olla kiitollinen ja suunnata vaalissa saadun mandaatin turvin kohti kirkkoa ”jossa on tilaa erilaisille kristityille ketään syrjimättä.” (Lainaus ohjelmasta).
Kiitos Jouni kommentista. Vaikuttaa siltä, että Oulun pappien Mahdollisuuksien kirkko -valitsijayhdistys kuuluu myös niihin moniin kirkon yhteyttä rakentaviin listoihin. On äänestäjiä arvostavat, että ohjelma on ollut avoimesti esillä.
Pääasiat ykkösiksi ja niiden eteen vaivaa nähden eteenpäin!
Onneksi olkoon Matti valinnasta. Turussa tavataan.
Särkiö kirjoittaa:
”Kirkon uudistumiseen ei mielestäni tarvita niinkään yhden asian liikkeitä, kuin kirkon sanomaa, sen olemusta ja tehtävää tässä ajassa kokonaisvaltaisesti katsovia aatteita.
Ensin on usko Jumalaan, joka antaa motivaation rakastaa lähimmäistä. Pelkkä sosiaalisiin ja eettisiin kysymyksiin keskittyvä kirkko on vaarassa hukata tärkeimmän sisältönsä – uskon Kolmiyhteiseen Jumalaan – ja samalla sen ytimen, joka antaa elämälle turvallisen pohjan, merkityksen ja voimaa palvella lähimmäisiä. ”
Kirjoituksen kokonaisuudesta käy mielestäni ilmi, että Särkiö tarkoittaa ”yhden asian liikkeellä” TK-liikettä.
Jostain syystä TK-liikettä leimataan ja stigmatisoidaan yhden asian liikkeeksi. Voisiko se johtua siitä, että TK-liike pyrkii parantamaan seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen asemaa kirkossa, muun muassa siten, että se kannattaa avointa keskustelua sukupuolineutraalista avioliitosta? TK-liikkeellä on toki muitakin tavoitteita, joihin voi tutustua liikkeen nettisivuilla. Mutta usein TK-liike redusoidaan (palautetaan) tähän yhteen asiaan.
Voisiko tämä leimaaminen johtua siitä, että tämä määrätty asia on vaikea kirkolle? Siitä ei haluta puhua ja siitä puhuminen halutaan tukahduttaa. Jos joku kirkollinen ryhmä tunnustautuu tämän asian edistäjäksi, niin sitä käydään stigmatisoimaan yhden asian liikkeeksi.
Toinen eriskummallisuus kirkollisessa puheessa on se, että oikeudenmukaisuuden edistäminen asetetaan vastakkain ”yhteyden” ja ”ykseyden” kanssa. Mutta uhkaako oikeudenmukaisuus todellakin ihmisten välistä yhteyttä kirkossa?
Jos kirkossa on joku sellainen yhteys ja ykseys, joka edellyttää sitä, että tietyistä eettisistä kysymyksistä ja epäkohdista ei saa puhua, niin eikö tällainen yhteys ja ykseys tarvitsekin ravistelua? Minä ainakin kannatan yhteyttä mutta en sellaista yhteyttä, joka edellyttää sitä, että eettisistä epäkohdista pitää olla hiljaa.
Uskon ja oikeudenmukaisuuden edistämisen asettaminen vastakkain on myöskin erikoinen ja ristiriitainen kummallisuus, jota esiintyy valitettavan paljon. Tämä ristiriitaisuus esiintyy myös Särkiön kirjoituksessa.
Särkiö kirjoittaa, että usko Jumalaan antaa voiman rakastaa lähimmäistä. Miksi siis antaa sellainen kuva, että ne, jotka pyrkivät rakentamaan sellaisen kirkollisen yhteyden, joka ilmentää lähimmäisenrakkautta ja oikeudenmukaisuutta myös seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, eivät olisi ”uskon asialla”? Oikeudenmukaisuuden edistäminen on yksi lähimmäisenrakkauden osoitus. Miksi se ei olisi ”uskon antaman lähimmäisenrakkauden osoitus” myös silloin kun edistetään oikeudenmukaisuutta seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.
Tässä myös linkki Heikki Hiilamon blogikirjoitukseen aiheeseen liittyen.
https://www.kotimaa.fi/blogit/tulkaa-kaikki-yhden-asian-liike/
Kiitos Sari kommentista. Olet aivan oikeassa, että oikeudenmukaisuuden ajaminen ja usko eivät ole ristiriidassa keskenään. Päin vastoin pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja usko liittyvät yhteen, koska elämä ja ihmisarvo ovat Jumalan luomistyön ja rakkauden osoitus. Kritiikkini kohdistuukin siihen, minkä järjestyksen nämä kaksi asiaa – usko ja rakkaus – saavat kirkossa. Usko Kolmiyhteiseen Jumalaan tulee ensin, jotta kirkko pysyy elinvoimaisena ja yhtenäisenä. Tältä perustalta nousee rakkaus ja oikeudenmukaisuuden toteuttaminen.
Mutta Tehän olette yhden asian liike. Miksi asiasta kannattaa inttää?
Paavali taisi olla eri mieltä tuosta järjestyksestä: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”
Yksi syy, miksi TK-liike on tarkastelun kohteena on, joidenkin TK-liikkeen edustajien kirkon jäseniä ja johtoa syyllistävät ulostulot. Ulostulojen tyyli on ollut syyllistävän hyökkäävä. Siksi se huomioidaan ja nostetaan lööppeihin (mikä lienee kirjoittajien tarkoituskin).
Kieltämättä on totta, että esim. täällä K24ssä suurin osa TK-liikkeen edustajien blogeista ja kommenteista kohdistuu juuri tuohon yhteen asiaan. Totta on myös, että paljon uutisia on tuotettu käsittelemään TK-liikettä ja tuota yhtä asiaa.
Joten, ainakaan minä en ihmettele, että TK–liike on leimautunut yhden aatteen liikkeeksi, joka tätä aatetta ajaessaan on kohdistanut syrjivää asennetta joihinkin kirkon virallisiin lähetysjärjestöihin ja siten aiheuttanut kirkon sisällä hämmennystä.
Voisiko TK-liikkeen edustajien puheenvuorojen kokeminen ”syyllistävän hyökkääväksi” ja usein myös ”epä-rakentaviksi” johtua siitä, että asioista puhutaan suoraan ja nostetaan kissa pöydälle, eikä käytetä kiertoilmauksia? Jo se koetaan vääränlaiseksi syyllistämiseksi, että käytetään sanaa ”syrjintä”.
Ja toki kirkon sisällä tapahtuvasta syrjinnästä puhuminen onkin syyllistävää. Mutta onko syyllistäminen itsessään väärin? Jos syyllistäminen on itsessään väärin eikä sitä saa koskaan harjoittaa, niin silloin on mahdotonta kritisoida mihinkään ihmisiin kohdistuvaa syrjintää, olivatpa he homoja, vammaisia, romaneja, mustia – tai ketä tahansa.
Monien mielestä siinä ei ole mitään syrjivää, jos kirkon toiminnassa opetetaan, että samaa sukupuolta olevien suhteet ovat syntiä ja Jumalan tahdon vastaisia. Parisiuhteen solmineiden homoseksuaalien syyllistäminen on ihan O.K. Eikä siinä ole monien mielestä mitään syrjivää, jos kirkolliset järjestöt eivät palkkaa töihinsä samasukupuolisissa suhteissa eläviä. Jos sen sijaan tällaista opetusta ja rekrytointikäytäntöjä kritisoidaan syrjiväksi tai seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjä ulossulkevaksi ja marginalisoivaksi niin tälläinen kritiikki koetaan hyvin loukkaavaksi, syyllistäväksi ja syrjiväksi.
Ilmeisesti seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen asioista saisi puhua vain siten, että ei millään muotoa anneta ymmärtää, että heitä mahdollisesti kohdellaan kirkon toiminnassa jotenkin epä-eettisellä tavalla. Uskoisin, että tällaista puhetta kehuttaiisiin ”rakentavaksi”
Niin Sari,
ihmettelit aiemmassa kommentissasi, että TK- liike koetaan yhden asian liikkeeksi. Otin kantaa siihen, miksi näin ehkä koetaan.
Voisiko olla niin, että TK-liikekin näkee syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole ja kokee heidän oman ideologiansa kanssa eri kannalla olevat kannanotot yksipuolisesti syrjiviksi ja epäeettisiksi?
Ennen kaikkea tärkeässä asemassa on ulostuotettujen kirjoitusten tyyli, millä TK-liike tuo asioita julkisuuteen. Myös joihinkin kirkon järjestöihin kohdistettujen syytösten perustelut ovat olleet enemmän tai vähemmän ontuvia.
Näin minä näen asian täällä kahdeksan vuoden seuranta-ajan jälkeen.
Vielä syrjinnästä puheenollen.
Mielestäni syrjintää on myös se, että yksi kirkon sisäinen liike toimi niin, että se yritti yksipuolisen infornmaationsa kautta saada aikaan sen, että seurakunnissa olisi vähennetty/otettu kokonaan pois joidenkin kirkon virallisten lähetysjärjestöjen määrärahat. Ikävä kyllä siinä onnistuttiinkin osittain, mutta hyvää on se, että myös paluuta entiseen on tapahtunut.
Jos/kun tarkoitus on ajaa esim. sukupuolivähemmistöjen asiaa, niin miksi siihen pitää kytkeä kirkon sisällä olevien kanssajäsenten mustamaalaaminen ja heidän asemansa huonontaminen kirkon sisäisinä toimijoina?
Niin, ilmeisesti olet sitä mieltä, että homoseksuaalien asiaa pitäisi ajaa vain niin, että ei lainkaan puhuta konkretian tasolla, eikä puututa siihen, miten heitä esim. kirkon virallisissa järjestöissä kohdellaan (esim. rekrytointikiellot) ja minkälaista opetusta heistä annetaan.
Sari,
Tuo on sinun värittynyt näkemyksesi minusta.
Asioista voidaan keskustella asioina. Mutta kun hyökätään samalla kentällä eli kirkon sisällä toimivia järjestöjä (joiden jäsenet ovat kirkon uskollisia jäseniä) vastaan hyvinkin epämääräisin ja perustelmattomin syytöksin, joita ryyditetään taloudellisilla sanktioilla, niin silloin voi jo epäillä, mikä oli se pääasia.
Minun näkemykseni mukaan TK-liike on aiheuttanut itse itselleen hallaa näillä lukemattomilla syytöksillään kirkon kanssakristittyjä kohtaan. Syytökset eivät ole mitenkään auttaneet sukupuolivähemmistöjen etujen ajamista. Tällainen toiminta on mielestäni jo antiikista tuttua ”Hajoita ja hallitse” tyyliä.
Elämme nyt sellaisia aikoja, että lähellä voi olla aika, kun kirkot täyttyvät rukoilevista ihmisistä, ja me kaikki rukoilemme yhtenä joukkona maamme puolesta. Silloin ei ole väliä mitä seksuaalista suuntautuneisuutta kukin edustaa.
Salme, toivotaan etteivät vakavimmat uhkat toteudu. Rukoilla voidaan kyllä kaikkina aikoina ja esirukousta maan ja sen päättäjien, eri tavoin kärsivien lähimmäisten sekä rauhan puolesta kyllä tarvitaan. Yleensä on niin, että vakavat yhteiset kysymykset tuovat perspektiiviä asioihin. Gibranin sanoin: ”Surin kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes vastaan tuli hymyilevä poika ilman jalkoja.” Nykyiset kysymykset toivottavasti osoittavat, kuinka paljon on aihetta yhteiseen kiitollisuuteen.
”Nykyiset kysymykset toivottavasti osoittavat, kuinka paljon on aihetta yhteiseen kiitollisuuteen.” Särkiö
Tähän minäkin haluaisin kiinnitettävän enemmän huomiota, sekä itse että kaikki muut.
Sari ihmettelee, kun: ”Jostain syystä TK-liikettä leimataan ja stigmatisoidaan yhden asian liikkeeksi. ”
Mistähän se mahtaa johtua? Sari itse on kirjoittanut lähes sanatarkasti parituhatta samaa kommenttia, joiden aihe on ollut aina sama.
Toinen asia TK-liikkeen agendalla vaikuttaa olevan sen edustajien silloin tällöin esittämä toivomus rakentavasta, toinen toista kunnioittavasta vuoropuhelusta. Tämä esitetään aina jälkeen, kun kirkossa eri tavoin ajatteleville on näytetty ulko-ovea. Ensin tulee paha poliisi, sitten se vähän pehmeämpi.
Myös Kevään kirkko haluaa rakentaa kansankirkkoa, avaraa kansankirkkoa. Kansankirkossa ihmiset nykyään ilmentävät, sanoittavat ja elävät todeksi uskoaan monella tavalla, hengellisessä elämässä on erilaisia painotuksia. Samasta asiasta voidaan käyttää eri ilmauksia.
En haluaisi arvottaa tai asettaa niitä keskenään tärkeysjärjestykseen. Kukaan tuskin voi ajatella, että oma tapa uskoa tai oma raamatuntulkinta on ainakaan ainoa oikea.
Uskon, että uskon kohde on kuitenkin kaikilla kastetuilla kristityillä sama. Kaikkien ihmisten yhtäläisen arvon tunnustaminen on tietysti kristillisiä perusarvoja.
Joku ehkä vastaa tähän, että tuo on sitä ”kaikki käy” -ajattelua, mutta en sitä tarkoita. Mallikkona on se hyvä puoli, että riittää kun uskoo, ei tarvitse selittää.
Kiitos Markku kommentista. Aina parempi, mitä enemmän kirkolliskokouksessa on niitä ryhmiä ja edustajia, jotka haluavat yhteisen uskon pohjalta keskittyä kirkon rakenteiden uudistamiseen, jotta sen hengellinen olemus ja tehtävä toteutuisivat.
”Myös Kevään kirkko haluaa rakentaa kansankirkkoa, avaraa kansankirkkoa.” Hienoa, että halutaan rakentaa.
Kehen tuo ”myös” lauseen alussa vittaa? Siis kuka muu kuin Kevään kirkko, haluaa rakentaa yhdessä muiden kanssa?
(Kirjoitin ensin väärin ”Kansan kirkko”. ”Kevään kirkko” on pikkuisen epätarkka ilmaisu, mielestäni)
Salme: ’Myös’ viittaa Pekka Särkiön tekstiin, jossa hän kertoo ’kansankirkon rakentajista’. Siis myös Kevään kirkko haluaa rakentaa kansankirkollisuutta. Kansankirkolla lienee edelleen paljon kannatusta, vaikka toisaalta jo puhutaan myös yhdistyskristillisyydestä, jossa kirkon asema poikkeasi melko paljon nykyisestä, mutta jossa hengellinen sitoutuminen olisi ehkä tiiviimpi.
’Kevään kirkko’ on neljä vuotta sitten kirkolliskokousvaaleja varten Espoon hiippakunnassa perustetun valitsijayhdistyksen nimi. Nimen sisältöä ja yhdistyksen tavoitteita avataan ohjelmassamme. Mielestämme Kevään kirkko kuvaa hyvin maltillisesti uudistusmielistä liikettä, joka pitää esillä kristillisen armon ja toivon näkymiä.
Markku,
kiitos selkeästä vastauksesta.
Markku, voi olla että kansankirkon ajatus tulee vielä päätepisteeseensä kirkkoon sitoutumisen heiketessä ja jäsenyysprosentin painuessa 50%:iin tai sen alle, jolloin yhdistyskirkko-ajatus on lähinnä realistinen. Silloin kirkon koko yhteiskuntaa rakentava vaikutus on vähäisempi, mutta samalla kirkon jäsenet ovat sitoutuneempia ja sisälähetystyön merkitys kasvaa. Itse haluan sitoutua kansankirkon ajatukseen siten, että sen sisältö on selkeästi hengellinen. Kokemukseni on, että laaja maallistuneidenkin ihmisten mielipide arvostaa kirkkoa, joka on rehellisesti oma itsensä ja täyttää tehtävänsä.
”Kokemukseni on, että laaja maallistuneidenkin ihmisten mielipide arvostaa kirkkoa, joka on rehellisesti oma itsensä ja täyttää tehtävänsä.” blogisti
Tämä on hyvin totta. Ihmiset arvostavat heitä, jotka pysyvät kiinni kirkon alkuperäisessä uskossa ja tehtävässä.
TK-liike on sitten ehkä ainoa joka ei halua rakentaa mitään.
Jos kerran on niin, että usko Jumalaan antaa voiman rakastaa lähimmäistä (heikkoja, sorrettuja, köyhiä jne.) niin miksi on kuitenkin niin, että jos haluaa edistää heikkojen, sorrettujen jne. asiaa niin monet katsovat sen olevan uskon kanssa ristiriidassa?
Vai onko niin, että heikkoja ja syrjittyjä saa puolustaa, eikä se ole yhtään yli-eettistä eikä uskon kanssa ristiriidassa, kunhan ei puolusta homoja, tai naispappeja?
Toinen asia mikä ihmetyttää on se, että monissa kristillisissä lehdissä suhtaudutaan hyvin myönteisesti vaikkapa Intian kastittomien (dalitien) syrjimättömyyttä, ja mustien, juutalaisten jne. syrjimättömyyyttä ajaviin liikkeisiin. Myös monet kristityt ovat osallistuneet innokkaasti näihin liikkeisiin. Heidän kamppailuaan kehutaan rohkeaksi ja kristilliseksi. Miksi? Eivätkö he kuitenkin korosta liikaa kehällisiä (eettisiä) asioita, joista kai tulisi saada olla montaa mieltä? Mielipiteet daliteista, mustista, juutalaisista jne. eivät ole pelastuskysymyksiä eivätkä uskon ydinkysymyksiä. Miksi niistä pitäisi pitää ääntä?
Miksi pastori Martin Luther King käytti niin paljon aikaa mustien oikeuksien ajamiseen kun hän olisi senkin ajan voinut käyttää evankeliumin julistamiseen? Eikö hän tajunnut, että rotuerottelu ei ole pelastuskysymys eikä uskon ydinasia, vaan kehällinen asia, josta pitää saada olla eri mieltä? Sitäpaitsi Martin Luther KIng loukkasi syvästi niitä monia kristittyjä lähimmäisiään, jotka kannattivat rotuerottelua. Kysymys rotuerottelusta rikkoi pahasti kristittyjen välisiä suhteita ja aiheutti epäluottamusta. Miksi siitä siis piti pitää melua?
Se kannattaa muistaa, että rasismia on puolustettu uskonnonvapauden ja mielipiteen vapauden nimissä, esimerkiksi USA:ssa. USA:n rotuerottelun kannattajat vetosivat kristilliseen vakaumukseen, oikeuteen olla eri mieltä ja toimia vakaumuksen mukaisesti. Vielä 2000-luvulla jotkut etelän kristilliset kirkot kieltäytyivät vihkimästä eri rotuihin kuuluvia ihmisiä avioliittoon.
Suomalaisessa Magneetti-media-lehdessä puolestaan vedotaan mielipiteenvapauteen koskien juutalaisuutta, siionismia ja holokaustia. Lehdessä kysytään, että miksi melkein mistä tahansa saa olla eri mieltä paitsi näistä asioista?
Miksi ei siis saisi olla eri mieltä sellaisista kehällisistä – ja yksittäisistä, marginaalisista asioista – kuten juutalaisuudesta, etnisyydestä, vammaisuudesta, samalla tavalla kuin homoistakin? Kristinuskolla on pitkät perinteet sille, että orjuudesta, mustista, homoista, juutalaisista, naisista jne. on ajateltu eri tavoilla. Monilla kristityillä oli orjia vielä 1800-luvulla ja siihen suhtauduttiin sallivasti, eihän Raamattu mitenkään tuomitse orjuutta. Kristityltä orjaisännältä edellytettiin vain sitä, että isännän tulee pitää huolta ”ydinkysymyksestä”, eli siitä, että orjat omaksuvat pelastavan, kristillisen uskon. Ja esim. vielä 1900-luvun alussa Suomen kirkossa oli rikas kirjo erilaisia mielipiteitä koskien juutalaisia. Monet näistä mielipiteistä ovat antisemitistisiä, siis oman aikamme eettisin standardein arvioituina. Mutta miksi kirkossa pitäisi mukautua nykyajan eettisiin standardeihin? Miksi puhua (loukkaavasti) syrjinnästä, rasismista, antisemitismistä, tai homovastaisuudesta? Miksi ei puhuta (kunnioittavasti) ”eri mieltä olemisesta”? Miksi ei kunnioiteta niitä, jotka ovat eri mieltä esim. mustista ja juutalaisista ja korosteta sitä, että tällaiset eettiset asiat eivät ole pelastuskysymyksiä eivätkä uskon ydinkysymyksiä.
Homoseksuaalit eivät ole Suomessa heikkoja ja syrjittyjä. Joskus jopa päinvastoin.
http://seta.fi/hlbt-ihmisiin-kohdistuva-syrjinta-ja-viharikokset-yleisia-euroopassa/
Nyt on ollut kysymys TK-liikkeen pyrkimyksista Suomen ev.lut.kirkossa, ei koko Euroopan Unionista.