Kansanlähetyksen kriisi 1970-luvun alussa

Olisiko tämä jo viimeinen kirjoittamani blogi Kansanlähetyksestä ja ylipäänsä viidennestä liikkeestä? Lueskelin joulun ja vuodenvaihteen tienoilla Kansanlähetyksestä tehdyt kaksi väitöskirjaa ja noin kymmenkunta liikettä liipannutta muistelmaa. Niitä on ollut todella antoisa lukea eikä vain kirkkohistoriallisessa vaan myös hengellisessä mielessä.

Seuraavassa joitakin hajanaisia mietteitä niin kutsutusta Kansanlähetyksen kriisistä.

Kohta kulunut puoli vuosisataa siitä, kun Kansanlähetys (=KL) hajosi. Kansanlähetys perustettiin 1967. Taustalla oli pitkin 1960-lukua tapahtuneita vähintään kymmeniä paikallisia herätyksiä. Hajoaminen tapahtui jo 5-6 vuoden kuluttua perustamisesta. Hajoamisen seurauksena syntyi kaksi uutta järjestöä: lähetysyhdistys Kylväjä sekä medialähetys Sanansaattajat(Sansa). Kansanlähetys toipui sekin hyvin repeämästä. Vaikka suurin osa KL:n läheteistä siirtyi Kylväjään, oli Kansanlähetyksellä jo vuosikymmenen lopulla lähetyskentällä yhteensä enemmän lähettejä kuin ennen hajoamista.

Herätysliikkeitä on toki hajonnut ennenkin. Reilu vuosikymmen ennen Kansanlähetyksen repeytymistä oli kriisi vanhoillislestadiolaisuuden parissa. Syyt vanhoillislestadiolaisuuden hajoamiseen ja ns. pappislinjan muodostumiseen olivat ennen muuta teologiset ja koskivat kristillisen uskon perusteita: sakramentteja (etenkin kastetta), seurakuntakäsitystä ja ”pakana”lähetystä. Toki vanhoillislestadiolaisuuden hajoamisessa 1960-luvun alussa oli näkyvissä myös jakoa maallikko- ja pappislinjan välillä.

Entä Kansanlähetys?

Kun vanhoillislestadiolaisuudessa on tapana kirjoittaa vähän ja salata paljon, viidesläiset kirjoittavat paljon ja salaavat vähän. Lähes jokainen Kansanlähetyksen kriisissä keskeisellä tai vähemmän keskeisellä paikalla edes joskus ollut, on tavalla tai toisella, useimmiten kirjan, artikkelin tai muun kirjoituksen muodossa, kirjoittanut näkemyksensä julki siitä, mikä johti hajoamiseen.

Käsittelen seuraavassa ensin erilaisia käsityksiä kriisiin johtaneista syistä. Lopuksi kootusti joitakin hajanaisia huomioita.

Matti Väisänen (1934 – ) on kirjoittanut käsityksiään auki Kansanlähetyksen kriisistä muistelmakirjassaan ”Saviastia” (Luther-Kirjat Oy 2019). Kirja kannattaa lukea. Sen erikoisinta antia on Väisäsen monet trassendaaliset kokemukset. Ensin ihmettelin, miksi Väisänen, luterilainen pappi, on sellaista mennyt kirjaamaan julki, mutta sitten – luin ne toistamiseen ja kummasti ne ovat syöpyneet mieleen, vieläpä lähes sanatarkasti. Mutta asiaan. Väisänen toimi Kansanlähetyksen pääsihteerinä 1967–1995 ja Missionsprovinsenin piispana 2010 – 2013. Teologian tohtoriksi Uuras Saarnivaaran kastekäsityksistä Väisänen väitteli 2007.

”Pääkonniksi” Kansanlähetyksen hajoamisessa Väisänen nimeää ylioppilaslähetystaustaiset Olavi Peltolan ja Juhani Lindgrenin. Peltola toimi Ryttylän kansanlähetysopiston johtajana ja Lindgren Kansanlähetyksen lähetysjohtajana. Väisänen näkee, että Peltola ja Lindgren halusivat Kansanlähetyksen olevan pelkkä ”ulkolähetyskanava järjestökeskeisesti johdettuine lähetysrenkaineen.” Tämä tuli Väisäsen mielestä esiin jo ensimmäisessä Kansanlähetyksen perustamista koskevassa neuvottelussa vuonna 1965 Säämingin kristillisellä kansanopistolla. Väisänen ei sanoja säästele. Emerituspiispan mukaan Olavi Peltolan ”vallanhalu” tuli sekin esiin jo Säämingin neuvotteluissa.

Entä Olavi Peltola (1929 – )? Peltolahan (tai joskus jopa ”Peltolan selkäkivut”) on nimeten tai implisiittisesti nostettu usealla taholla yhdeksi keskeiseksi hahmoksi koko KL:n kriisiytymisessä. Olavi Peltola toimi siis Kansanlähetyksen lähetysopiston johdossa, ensin Jämsässä ja sitten Ryttylässä 1967 – 1972. Sittemmin Peltola on ollut lähetysyhdistys Kylväjän keskeisiä vaikuttajia.

Rovasti Peltola katsoo, että kriisissä ei ollut kyse pelkästään ”valtataistelusta” tai erilaisista käsityksistä ”kansanlähetysnäystä.” Peltolan mukaan oli olemassa isoja teologisia eroja. Ryttylän lähetyskoulussa nämä erot sitten kärjistyivät Peltolan ja Martti Haatajan välillä. Myös lähetyssaarnaaja Haataja opetti Ryttylässä.

Muistaako joku sivumennen sanoen ”Kansan Televisio ja Radion”, joka haki 1970-luvun alussa valtioneuvostolta lupaa aloittaa kristilliset radio – ja televisiolähetykset? Kyllä, mies hankkeen takana oli samainen Martti Haataja, vaikka hankkeen nimi assosiaationa toi ainakin minulle ensimmäisenä mieleen lähinnä SKP:n neuvostovahvistuksen Armas Äikiän.

Siinä missä Haataja edusti positiivista, Pyhän Hengen vaikutusta uskovan elämässä korostavaa voittoisaa, karismaattisuuteen taipuvaa kristillisyyttä, oli Peltola sitä mieltä, ettei uskovan ”vanha minä” koskaan olemuksellisesti tässä ajassa muutu Kristuksen kaltaiseksi. Uskovassakaan ei ole ”olemuksellista vanhurskautta”, on vain kuten Peltola napakasti toteaa ”olemuksellista syntiä.”

Ainakin yhdestä asiasta Lähetyshiippakunnan emerituspiispa Väisänen sekä rovasti Peltola ovat yhtä mieltä: Peltolan syntisyydestä ja syyllisyydestä. Siinä missä Väisäsellä on taipumus nähdä ”savisuutta” etupäässä kaikkialla paitsi peilissä, Peltola näkee sitä näin jälkikäteen etenkin peilissä. Piste Peltolalle.

Martti Haatajan tavoin myös Eino J. Honkonen, sittemmin Kansanlähetyksen hallituksen ensimmäisenä puheenjohtajana ja Uuden Tien päätoimittajana toiminut korosti vanhurskauttamiskäsityksessään voimakkaasti vanhurskauttamisen efektiivistä puolta, kun Peltola siis vastaavasti forenssista. Painotusero oli suuri.

Edelleen löytyi niitä, jotka näkivät, että kyse oli ennen muuta valtataistelusta, jonka seurauksena KL hajosi. Lähetystyöntekijänä Etiopiassa sekä sittemmin Uuden Tien päätoimittajana ja missiologian tohtoriksi väitelleenä Seppo Väisänen (1943 – ) on yksi heistä. Kansanlähetyksen hajoamisen aikoihin Väisänen oli niitä harvoja lähettejä, jotka Kylväjän sijaan valitsivat Kansanlähetyksen.

Väisäsen mukaan kriisin syy oli ennen muuta kamppailu vallasta. Kansanlähetyksessä oli isoja egoja. Väisänen kuvaa tilannetta ytimekkäästi (ja paljon toistetusti): ”KL:ssä oli liian monta tasavahvaa johtajaa, jotka olivat kuin Etiopian niityillä näkemäni vuohipukit (tai pässit). Ne ottivat vauhtia ja iskivät sitten verissäpäin kallonsa yhteen testatakseen kenen kallo oli kovin johtamaan…”.

Väisäsen tavoin Timo Rämä (1946 – ) näkee kriisiytymisen perustavan syyn, jos ei ihan likaisessa valtataistelussa, niin joka tapauksessa KL:n pitkään ratkaisemattomassa johtajakysymyksessä. Rämä toimi 1996 – 2011 Kansanlähetyksen pääsihteerinä ja hajoamisen aikoihin 1972-1975 oli Kansanlähetyksen hallituksessa.

Rämä ei suoranaisesti kiistä, ettei teologisiakin painotuseroja olisi ollut, mutta ei näe niitä hajoamisen syinä. Rämän mukaan keskeisin syy kriisiin oli pitkään ratkaisematon johtajakysymys.

Matti Väisänen oli siis toiminut KL:n oto. pääsihteerinä heinäkuusta 1967 ja syyskuun alusta 1970 vt. pääsihteerinä. Lokakuussa 1971 Kansanlähetyksen hallitus valitsi Per Wallendorfin yksimielisesti pääsihteeriksi, mutta sitoi ratkaisun sihteeristön yksimieliseen hyväksyntään. Tätä ei saatu. Niinpä seuraava hallituksen kokous valitsi niukasti Väisäsen jatkamaan pääsihteerinä. Uusinta-ottelu edellä mainittujen välillä käytiin 1973, jolloin Väisänen voitti yhdellä äänellä (10-9) Wallendorfin. Rämä ilmeisesti katsoo, että edellä mainittu pitkään ratkaisematon johtajakysymys ja sen syynä ja seurauksena olleet tulehtuneet henkilösuhteet ja epäluottamus olivat keskeisin syy Kansanlähetyksen hajoamiseen.

Raimo Mäkelä (1940 – ) toimi Ylioppilaslähetyksen pääsihteerinä 1968 -1980 ja Raamattuopiston säätiön toiminnanjohtajana 1980 – 2005. Mäkelä puolestaan tyrmää käsityksen, että kysymys olisi ollut ”valtataistelusta.” Mäkelän mukaan Kansanlähetyksen hajoamisen syyt olivat ennen muuta taustalla olleissa erilaisissa ”hengellisissä ja teologisissa eroissa.”

Pekka Jokiranta, joka toimi OPKO:ssa (Ylioppilaslähetys) pääsihteerinä Raimo Mäkelän jälkeen ja sittemmin Kylväjässä lähetysjohtajana sekä Kansanlähetyksessä kotimaan työn johtajana puolestaan näkee kolme keskeistä tekijää KL:n hajoamiseen johtavissa tapahtumissa. Jokirannan mukaan alusta saakka KL:ssa oli ristivetoa lähetyksen ja kotimaisen työn välillä. Lisäksi lähetysosaston sisällä Per-Olof Malkin johtama idäntyö kasvoi muuta lähetystä enemmän. Sille myös virtasi eniten rahaa. Edelleen Jokiranta mainitsee tunnetut ongelmat Olavi Peltolan johtaman Ryttylässä sijainneen Lähetyskeskuksen sisällä, tarkoittaen teologisia jännitteitä Peltolan ja ”suurten näkyjen miehen” Martti Haatajan välillä. Jokiranta korostaa myös, että KL:ssä oli useita voimakkaita johtajia, joihin ristiriidat henkilöityivät.

Muun muassa Messukylän kirkkoherrana toiminut Juha Kauppinen (1944 – 2020) puolestaan väitteli tohtoriksi ”Kansanlähetyksen alueellisesta leviämisestä” vuonna 1990. Väitöskirja kuului kirkkososiologian piiriin. Kauppisen mukaan jo 1970 alkaneet sisäiset ristiriidat johtivat lopulta 1973 ”sovittamattomaan kriisiin.” Kauppisen katsoo, että perustekijä hajoamisessa oli ristiriita ”evankelioimis- ja lähetystyön välisestä suhteesta”, jota ei saatu ratkaistua. Kauppisen mukaan lähetystyötä ensisijaisena pitävät (pääosin teologit) tulivat ennen muuta Ylioppilaslähetyksestä ja Raamattuopistosta, kun taas evankelioimistyöstä käytännön tasolla huolehtineet (maallikko)työntekijät tulivat muista KL:n perustamisen taustalla olevista ”juonteista.” Kirkkososiologina Kauppinen lievästi ylikorostaa sitä, että Kansanlähetykseen oli onnistuttu rakentaa kaksi ”osin rinnakkaista organisaatiomallia”: hajautettu piiriorganisaatio ja toisaalta lähetystyötä varten rakennetut lähetysrenkaat, jotka pitkälti toimivat edellä mainittujen Juhani Lindgrenin johtaman Lähetysosaston ja Olavi Peltolan johtaman Lähetyskoulun alaisuudessa. Lisäksi Kauppinen mainitsee henkilöristiriidat sekä erilaiset teologiset painotukset. Kauppisen mukaan evankelioimista korostaneet maallikkojohtajat korostivat anglosaksista herätys- ja pyhityskristillisyyttä, kun taas lähetystä painottaneet teologit roseniolaista evankelista pietismiä.

Kansanlähetyksestä on tehty toinenkin väitöskirja. Pia Latvalan ”Valoa itään” käsittelee lähinnä KL:n idäntyötä, siis Per-Olof Malkin johtaman slaavilaisosaston toimintaa. Väitöskirjalla on kiistämättömät ansiot, mutta lukemista häiritsee, että Latvala viidesläisyydestä tai Kansanlähetyksestä puhuessa toistuvasti käyttää ilmaisua ”suomalainen evankelikaalisuus”. Joko kansanlähetyksen tai ylipäänsä viidesläisyyden kaikkia teologisia taustoja ei tekijä ole tunnistanut tai mikä todennäköisempää, tekijä haluaa syystä tai toisesta korostaa viidesläisyyden luonnetta ”suomalaisena evankelikaalisuutena.”

Piia Latvala kirjoittaa, kuinka kriisissä korostui evankelioimista kannattaneiden lähinnä maallikkojohtajien angloamerikkalainen herätys- ja pyhityskristillisyys ja toisaalta teologiryhmän roseniolainen pietismi. Tärkeän huomion Latvala tekee mielestäni siinä, kuinka syvästi ihmiset hajoamisen vuosina loukkasivat ”toistensa tunteita ja hengellisiä näkemyksiä.” Toisia ilmeisesti melkein sananmukaisesti lätkittiin Raamatulla päähän. Se jätti jäljet ja arpeutumattomat haavat.

Raamattuopiston toiminnanjohtajanakin pitkään toiminut dosentti Timo Junkkaala (1948 – ) on myös käsitellyt Kansanlähetyksen hajoamista (ks. Perusta 1/2019). Junkkaala vetää kootusti yhteen edellä mainittuja näkemyksiä painottaen taustalla olleita erilaisia teologisia käsityksiä. Junkkaala nimeää edellä mainitun Timo Rämän näkemykset kriisin syistä ”Kansanlähetyksen tulkintana.” Olisiko Junkkaalan tulkinta teologisista seikoista kriisin pohjimmaisena syinä nähtävissä jonkinlaisena Raamattuopisto-Ylioppilaslähetys-linjan käsityksenä?
Junkkaala pitää myös mahdollisena, ettei repeämää olisi tapahtunut ja Ylioppilaslähetyksen väki olisi pysynyt mukana, mikäli Per Wallendorf olisi valittu pääsihteeriksi. Vaikea ainakaan kaiken sen henkilöön menevien sekä hengellisten loukkausten jälkeen, jota kaikesta päätellen oli tapahtunut, on nähdä, että KL olisi Wallendorfin johdossakaan säilynyt yhtenäisenä. Mene ja tiedä.

Mainittakoon, että mm. Suomen Teologisen instituutin pääsihteerinä toiminut eksegetiikan tohtori Eero Junkkaala (1947 – ) viidesläisyyttä koskevissa muistelmissaan lainaa pitkälti Uuras Saarnivaaraa vuodelta 1975. Junkkaalan mukaan Saarnivaara korosti voimakkaasti erilaisia teologisia näkemyseroja kriisin syinä ja etenkin Olavi Peltolan teologisissa käsityksissä tapahtuneita muutoksia. Muutoin (Eero) Junkkaala tuo esiin niin tiukat ja jännitteitä lisänneet pääsihteerikilvat kuin erilaiset painotukset lähetyksen ja kotimaan työn välillä.

Emeritusprofessori Hannu Väliahon (1938 – ) käsityksistä minulla ei muuta tietoa kuin Timo Junkkaalan puheena ollut kirjoitus Perustassa. Siinä Junkkaala viittaa saamaansa Väliahon s-postiin. Siinä Väliaho oli todennut, että hajoamisen ”varsinainen syy oli maakuntien eli piirien ja YOL-siiven välinen ja siis sisälähetyksen ja ulkolähetyksen välinen” kiista (sitaatti Junkkaalalta). Väliahon mukaan ”Ryttylän kriisi” Peltolan ja Haatajan välillä oli ainoastaan sivujuonne.

Yhteenvetona voi sanoa, että hajoamisen syinä nähdään 1. Henkilökysymykset. Valtataistelu ja ratkaisematon johtajakysymys (Väisänen, Rämä) 2. Kokonaan tai osin erilaiset teologiset painotukset (Peltola, Lindgren, Mäkelä) 3. Näkemyserot ”kansanlähetysnäystä”, siis sisä- vai ulkolähetys? Epäselvä organisaatiorakenne. Lähettäjärenkaat vs. Kansanlähetyspiirit (Väliaho, osin Kauppinen).

Jakolinjat edellä mainituissa kysymyksissä eivät kulje päällekkäin. Olavi Peltola, Juhani Lindgren ja Raimo Mäkelä edustivat teologisilta näkemyksiltään painotetusti evankelista, roseniolaista pietismiä, kun maallikkosiivessä löytyi runsaasti angloamerikkalaista pyhityskristillisyyttä, ehkä eräänä näkyvimpänä edellä mainittu Martti Haataja (jota tosin Hannu Väliaho pitää ”yksinäisenä sutena”). Sen sijaan tapahtumien ehdottomassa keskiössä ollutta Matti Väisästä on hankala sijoittaa tässä suhteessa kumpaankaan mainittuun ryhmään.

Kun poliittisesta liikkeestä on kyse hajaannukset selitetään yleensä poliittisilla eroilla. Vastaavasti uskonnollisten liikkeiden kohdalla painotetaan mielellään teologisia eroja. Ne ikäänkuin ovat ylevämpiä kuin raadolliset valtataistelut.

Se porukka, joka Kansanlähetykseen alunperin liittyi painotti jo lähtökohtaisesti uskonnäkemyksessään eri asioita. Lisäksi näissä näkemyksissä tapahtui eräin osin nopeaa muutosta (Peltola). Hajoamisessa epäilemättä hyvin keskeinen syy oli erilaisilla teologisilla painotuksilla. Mutta ne tuskin yksinään riittävät selitykseksi. Tarvitaan muita selittäviä tekijöitä. Ei nykyinenkään Kansanlähetys ole mikään teologinen monoliitti vaan sieltä löytyy edelleen osin samoja painotuseroja kuin puoli vuosisataa sitten. Se pysyy kuitenkin koossa.

Noin viiden kuuden vuoden aikana perustamisesta hajoamiseen nuori Kansanlähetys ei missään vaiheessa saanut ratkaistua johtajakysymystä. Myös organisaation rakenne oli omiaan aikaan saamaan jännitteitä. Maakunnalliset kansanlähetyspiirit ja toisaalta lähettäjärenkaat toimivat osin päällekkäin ja osin kokonaan eri ihmisten toimesta, vieläpä monesti erilaisin teologisin painotuksin. Kansanlähetysnäky ei sekään ollut yhteneväinen. Toiset halusivat evankelioida omaa, toiset muita kansoja. Jaot eivät olleet nekään päällekkäisiä vaan menivät osin ristiin.

Vielä kun samaan soppaan saatiin sopivasti isoja, karismaattisiakin egoja, kiehui keitto väistämättä yli.

On syytä myös kysyä tapahtuiko ympäröivässä yhteiskunnassa jotain, mikä sai liikkeen natisemaan ja lopulta hajoamaan? Paljon tapahtui, mutta vaikea nähdä, että mitään sellaista, mikä olisi vaikuttanut melko omalakisesti uskonnollisessa kentässä vaikuttaneen lähetys- ja evankelioimisliikkeen pirstoutumiseen.

Viides liike, ja erityisesti Kansanlähetys on joskus tahdottu nähdä opiskelijaradikalismin ja myöhemmän nuortaistolaisuuden jonkinlaisena uskonnollisena vastapoolina. Boksilähetystä tekevät opiskelijat lienevät sittenkin liidelleet mentaalisesti hyvin erilaisissa sfääreissä verrattuna pöksylähetystäkin tehneisiin taistolaisopiskelijoihin.

Yksi yhteenotto tapahtui teinilähetyksen ja taistolaisjohtoisen teiniliiton välillä. Tarkoitan teinilähetyksen järjestämää taksvärkkikeräystä. Keräyksethän katsottiin kuuluvan teiniliiton reviiriin. Siihen ei tässä yhteydessä kuitenkaan mahdollisuus paneutua (ks. esim. Jokiranta 2011, 164 – 185).

Eräs yhteinen piirre Ylioppilaslähetyksen/Opkon/Teinilähetyksen vs. nuortaistolaisuuden välillä saattaa silti löytyä. Pitkin 1960-lukua tapahtui opiskelijoiden yleistä mobilisoitumisesta. Yksi erityispiirre oli, että opiskelijatytöt lähtivät ensi kertaa massamitassa liikkeelle. Viidenteen liikkeeseen lukeutuneisiin opiskelija- ja koululaislähetyksiin liittyi poikkeuksellisen paljon nuoria naisia. Toisaalta esimerkiksi Kimmo Rentola on osoittanut, että taistolaiseen ASS:ään(Akateemiseen Sosialistiseuraan) liittyi 1970-1973 poikkeuksellisen paljon opiskelijaneitoja/-naisia. Ehkä myös jokin ajan yleinen ajan henki zeitgeist sai nuoria liikkeelle. Toiset tukemaan lähetystyötä, toiset vallankumousta, vieläpä usein suuntautuen samoihin kohdemaihin. YKY:n ja herännäisopiskelijoiden piirissä mainitut ulottuvuudet miltei sulautuivat.

Jos edelleen verrataan KL:n kriisiä vanhoillislestadiolaisuuden hajoamiseen 1960-luvun alussa niin yksi seikka korostuu: vanhoillislestadiolaisuuden jakaantumisessa, vaikka kriisi oli syvä ja sen alkujuonteet löytyvät jo parinkymmenen vuoden takaa, osapuolilla sittenkin oli suurinpiirtein sama ymmärrys, mistä veret seisauttavassa kiistassa oli kyse. Kansanlähetyksen hajoamisen syiden selvittelyn tekee erityisen hankalaksi se, että eri osapuolet ilmeisen aidosti näkevät hajoamisen syyt hyvin eri tavoin.