Demokratiaan kuuluu, että kaikkien ääntä kuunnellaan. Kuunnella voi, mutta aatteet ja arvot eivät saa muokkautua kansan kakofonian ohjauksessa.
Kristillisyys ei ole suurten massojen ideologia, vaan aristokraattinen vapauden uskonto. Tämän lausui Ranskassa vaikuttanut venäläinen filosofi Nikolai Berdjajev (1874–1975). Berdjajev ei uskonut kansojen vaan yksilöiden kristillisyyteen.
Maailman ortodoksisimman protestanttisen kirkon entinen johtaja Canterburyn arkkipiispa Rowan Williams arvioi joitakin vuosia sitten BBC:n haastattelussa anglikaanisen kirkon suhdetta vanhan kirkon perinteeseen (http://news.bbc.co.uk/hi/russian/entertainment/newsid_7724000/7724574.stm).
Canterburyn emeritusarkkipiispa Williams on venäläisen filosofian fani. Hän on kirjoittanut kirjan Dostojevskista ja lukenut paljon myös Berdjajevia ja Vladimir Losskya.
Williams toivoi, että protestanttiset kirkot löytäisivät uudelleen kaksi arvoa: opin kasvavasta persoonallisuudesta ja kirkon muunakin kuin järjestelmänä.
Kasvava persoonallisuus tarkoittaa sitä, että ihmisyydellä on ihanne ja esikuvia haetaan ABC-aseman tai Prisman kassajonoa kauempaa. Jokainen meistä on yksilö, joka kasvaa persoonaksi.
Toinen Williamsin heittämä haaste on se, että protestantit eivät pitäisi kirkkoa vain demokraattisesti toimivana jäsenjärjestönä, vaan paikkana ja tilana, jossa yksilöistä kasvaa persoonia.
Maailman suurinta protestanttista kirkkoa kymmenen vuotta johtanut Williams tietää mistä puhuu. Kansankirkko on vaikea kompromissi, jos kirkkoa kehitetään vain jäsenistön mielipiteitä kuulostellen.
Kristillisyys on syvimmältä olemukseltaan aina yksilökeskeinen uskonto. Kirkon tai valtionkaan arvoja ei voi ammentaa vain kansan tai kansanradion ohjeista.
Williamsin ajatus kasvavasta persoonasta ja kirkosta muunakin kuin järjestelmänä tulkitsen pyhittymisenä ja ajatuksena kirkosta hengellisenä yhteisönä. Mitä se voisi merkitä yksilön elämässä?
Heikki Harvola kääntää keskustelua hyvään suuntaan.
Itse taiteen tekijänä luen Rowan Williamsin tekstiä toisin.
(Linkki oli venäjänkieliseen versioon, mutta Williams ajattelee englanniksi. Siksi Googlen käännöskin on yllättävän sujuvaa tekstiä.)
Tuosta Jyrkisen valitsemasta Berdjadevin lauseesta kuuluu Wahlroosin teesi, autoritäärinen hierarkinen johtaminen, jossa eliitti päättää mikä on rahvaalle, kirkon kuluttajille hyväksi. Tunnen Dostojevskiä huonosti, mutta tuollainen ajatus ei ole sieltä noussut päällimmäiseksi.
Williamsin ajatus
… sisältää tasan päinvastaisen kannan; on annettava tilaa kasvaa.
Kirkko ei ole pelkkä demokratia, sillä on missio. Tämän, luovuuteen kasvamisen mission, este ei ole demokratia vaan herätysliikkeiden totalitäärinen diktatuuri.
Vanha kristillinen käsitys on, että ihminen saavuttaa todellisen persoonallisuutensa yhteydessä Jumalaan. Ihminen jumalan kuvana eheytyy Jumalan avulla. Se on prosessi, jota kutsutaan eri nimillä. Syntisen vanhurskauttaminen, theosis, transsubstaatio. Siihen liittyy ajatukset katumuksesta, kääntymisestä, parannuksesta, armon varassa elämisestä, synnin ja vanhan Aatamin kuolettamisesta, Kristuksen kaltaiseksi kasvamisesta.
Tässä seurakuntayhteys on avainasemassa, sillä kirkko on Pyhän Hengen synnyttämä yhteisö, joka rakentuu sen jäsenistä ja rakentaa sen jäseniä hengellisesti.
Ihanko totta? Eikö seurakunta ole kuntarajojen muodostama yhteisö joka rakentuu niiden sisällä asuvista ja rahastaa sen jäseniä aineellisesti. Kyllä hengellinen rakentuminen on valitettavan usein etsittävä muista yhteisöistä ja jopa maallisesta kulttuurista. Vaikkapa Dostojevskistä ja Bulgagovista.
Venäläistä uskontofilosofia Pavel Florenskyä mukaillen ajattelen, että pyrkimys määritellä kirkkoa on mahdotonta, koska se on elävä organismi, joka on jatkuvassa liikkeessä Pyhän Hengen vaikutuksesta. Siksi kaikki käsitteet jäävät vajaiksi. Ainoastaan, jos kirkko olisi staattinen esine, kuten kivi, se voitaisiin määritellä ja silloin se olisi kuollut. Toivottavasti niin ei ole minkään kirkon kohdalla.