Seurakuntien yhteistyön tiivistäminen etenee nyt kahdella rintamalla. Kirkolliskokouksen valiokunnat valmistelevat koko ev.lut. kirkkoa koskevaa rakenneuudistusta ja siellä täällä puuhataan alueellisten hankkeiden kanssa. Keski-Uudenmaan yhdeksän seurakuntaa ovat kohta vuoden verran tutkineet yhteisen seurakuntayhtymän perustamisen mahdollisuutta ja kannattavuutta.
Selvitysryhmä kertoi kertoi lokakuun ensimmäisenä päivänä seurakuntien edustajista kootulle ohjausryhmälle selvittelyn nykyvaiheitta. Kiinnostavinta oli tällä kerralla kuulla alueen seurakuntien työntekijöille ja luottamushenkilöille tehdyn kyselyn tuloksista, joita konsultit, tunnetut kirkonmiehet Kai Peltonen (Espoon tuomiokapitulin dekaani) ja Antti Kujanpää (Espoon tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra) esittelivät. Tuomiota he eivät – työpaikoistaan huolimatta – suoraan vielä antaneet, mutta joitakin selkeitä johtopäätöksiä he kuitenkin kyselyn ja sen tiimoilta käydyn seurakuntakierroksen perusteella tekivät.
Kai Peltonen tiivisti, että hankkeeseen otetaan kantaa usein mielikuvien perusteella. On paljon tietämättömyyttä esimerkiksi seurakuntayhtymien toiminnasta. Myös talousrealismin puute on yleistä. Jos nyt tuntuu menevän taloudellisesti hyvin, niin uskotaan olevan jatkossakin. Katsotaan vain nykytilaa, ei useamman vuoden päähän. Naapuria arvioidaan epäluuloisesti mielikuvan perusteella. Työntekijät ovat luottamushenkilöitä epäluuloisempia.
Itsekkyys ei ole kirkossakaan tuntematonta.
Vastaajista suurin osa piti seurakuntayhtymän perustamista kyllä hyödyllisenä, mutta sen perustamista tarpeellisena pitäviä oli vähemmän. Ehkä ajatellaan, että ei ole tarpeen tehdä sinänsä hyödyllistä, kun muutenkin pärjätään. Mutta se voi olla pian välttämätöntä?
Vastaukset erosivat seurakuntien välillä suuresti siinä, kenen kanssa haluttiin yhtymä perustaa. Yhdistymishaluja keskenään oli eniten Kerava-Tuusula-Järvenpää -suunnalla. Toinen puoli olisi sitten Nurmijärvi-Hyvinkää, ehkä Mäntsälä. Pienimmät Pornainen ja Sipoo-Sibbo liikkuvat siinä välimaastossa, ei ole vetoa juuri mihinkään. Yleistä lienee, että pienet eivät kiinnosta isoja, eivätkä isot pieniä.
Marraskuussa saadaan selvitysryhmä raportti jatkosuositusten kanssa. Päätöksiä tehtäneen vielä tämän vuoden puolella. Koko kirkon hankkeessa ratkaisut syntynevät vasta ensi vuoden puolella.
Seurakuntien hanke on sukua Keski-Uudenmaan kahdeksan kunnan suurkaupungin perustamispuuhille; molemmissa etsitään keinoja varautua tulevaisuuteen. Mutta hankkeissa on ratkaisevia eroja. Kirkon hankkeessa paikallisseurakunnat säilyisivät nimeä ja perustoimintaa myöten nykyisellään, kuntapuolella kuntien nimet ja identiteetit häviäisivät.
Seurakuntalaisen kannalta kaikki jatkuisi nykyisellään myös tulevaisuudessa, mutta varmemmin. Kuntalaisen osalta suurkaupunki toisi paljon epävarmuustekijöitä. Seurakuntayhtymä säilyttäisi lähipalvelut, suurkunnassa ne olisivat vaarassa.
Kuntarakenneuudistuksen tarkoitus oli vähentää kuntainliittohimmeleitä, mutta saattaa käydä päinvastoin: sote ja metropoli tuovat niitä vain lisää. Peruskunnan merkitys vähenee.
”Yhdistymishaluja keskenään oli eniten Kerava-Tuusula-Järvenpää -suunnalla.”
Tämä on ymmärrettävää, sillä ko. seurakunnat ovat tehneet paljon yhteistyötä jo pitemmän aikaa. Yhteistyö on jo toimivaa.
Mitenkäs tämä mahtaa mennä jatkossa, jos siis seurakuntayhtymä päätetään perustaa ja kaksi tuomiokapitulin jäsentä on ollut osallisena sen synnyttämisessä ja kapitulin pitää antaa asiasta lausunto, niin menikö siinä konsulteilta mahdollisuus osallistua lausunnon antamiseen? En epäile konsulttien pätevyyttä, sitä taatusti löytyy, pikemminkin kyselen protokollaa.
Kuntapuolella kuntauudistus sai tehdyssä tutkimuksessa kuntaihmisiltä arvosanan joka keskiarvoltaan oli lähellä viittä tavanomaisen kympin järjestelmän mukaan. Silti valtiovalta on sitä edelleen yrittänyt tuppuuttaa.
Konsulttien jääviydestä en osaa sanoa, mutta ainakin he ovat tavallista paremmin perehtyneet asiaan, mutta eivät itse ottaneet siihen kantaa.
”Seurakuntalaisen kannalta kaikki jatkuisi nykyisellään myös tulevaisuudessa, mutta varmemmin. Kuntalaisen osalta suurkaupunki toisi paljon epävarmuustekijöitä. Seurakuntayhtymä säilyttäisi lähipalvelut, suurkunnassa ne olisivat vaarassa.”
Aa, kuka niitä palveluja tuottaisi? Edelleen työntekijät. Työntekijästä tulisi entistä enemmän palvelun tuottaja, tekijä. Minne unohtuu se rinnalla kulkeva, henkilökohtainen, tuttu työntekijä. Haluammeko mennä tutulle lääkärille vai joka kerta uudelle ja vieraalle? Kaipaako ahdistuksessa oleva rinnalleen tutun papin tai diakonin vai onko hänelle ihan sama kuka sieltä tulee. Ekalla kerralla ehkä onkin mutta sillä mahdollisella toisella kerralla? Suositteleeko seurakuntalainen toiselle seurakuntalaisille vain seurakunnan palveluja vai saattaisiko hän puhua jonkun työntekijän puolesta, johon hän ollut ”tyytyväinen” omien kokemustensa kannalta. Jos uudistuksen yhtenä tavoitteena on työvoiman ”tehokas” käyttö, niin silloin meidän henkilökohtainen arvomme vähenee, olemme entistä enemmän niitä palvelujen tuottajia. Siirrymme entistä enemmän asiakas – palveluyksikkö -malliin. Yhä enemmän jää taakse että maanviljelijä-Matti tapaa sen tutun Liisa-papin. Ja tämä on suuntaus, jota vastaan pitää taistella kaikin mahdollisin keinoin. Ja valitettavasti hurskasteluun ja hyviin uskomuksiin en tässä yhteydessä usko, en vaikka joku niin yrittää itsepintaisesti väittää ja uskotella.
Olli Salomäenpää :”Siirrymme entistä enemmän asiakas – palveluyksikkö -malliin.”
Voimia seurakuntien työntekijöille.
Pahoin pelkään, että kirkonkin toimintaan ollaan ainakin joidenkin tahojen toimesta tuomassa teollisuuden tuotantoprosesseista tuttua input-output –mallia koneille säädettävine ”läpimenoaikoineen” optimaalisen suoritemäärän ja sitä kautta suurimman mahdollisen tehokkuuden ja taloudellisen hyödyn saavuttamiseksi.
Kunnallisella sektorillahan tämä on ollut jo pitkään käytössä, ja on jo vuosia siitä, kun yksi vanhusten lähihoitajana työskennellyt kertoi, että hänen tavoite-aikansa yhtä asiakasta kohti on kolme minuuttia.
”Kantaa otetaan mielikuvien perusteella.” M.O.T.
Jostain syystä pidetään yllä mielikuvaa, että seurakuntarakenneuudistuksen seurauksena, uusien seurakuntayhtymien seurakunnissa tutut työntekijät vaihtuisivat toisiin, ja että esimeriksi papit, diakonit, kanttorit, nuorisotyönohjaajat jne vaihtuisivat jatkuvasti ja kiertäsivät eri seurakunnissa. Tämähän ei ole totta!
Toiminnallisen työn työntekijät, kuten juuri nuo edellä mainitut, heidät valitaan seurakunnissa ja sijoitetaan seurakuntiin ja he toimivat paikallisen kirkkoherran alaisuudessa.
Toisessa seurakunnassa palveleminen ja mahdollinen kiertäminen koskee vain erikoistilanteita kuten joissakin tapauksissa sijaisuuksia. Erittäin pienissä seurakunnissa voi olla myös jaettuja työntekijöitä eli he palvelisivat kahdessa eri seurakunnassa. Tämä mahdollistaa pientenkin seurakuntien olemassa olon.
”Jostain syystä pidetään yllä mielikuvaa, että seurakuntarakenneuudistuksen seurauksena, uusien seurakuntayhtymien seurakunnissa tutut työntekijät vaihtuisivat toisiin, ja että esimeriksi papit, diakonit, kanttorit, nuorisotyönohjaajat jne vaihtuisivat jatkuvasti ja kiertäsivät eri seurakunnissa. Tämähän ei ole totta!”
Anteeksi nyt vain, mutta miten tuosta voisi olla varma? Siis kyllä minä uskon, että varmasti näin pääsääntöisesti saattaisi ollakin, mutta jos työntekijät sijoitetaan hallinnollisesti yhtymään, kuten on esitetty, niin yhtymää ei estä mikään siirtää työntekijää yhtymän sisällä seurakunnasta x seurakuntaan y, jollei sitä nimenomaan kielletä, jos sellainen tarve syystä toisesta tai jopa puhtaasta halusta / vallanhimosta tulee. Kel valta on, hän sitä valtaa myös käyttää, asiallisesti tai ei. Tuleeko seurakunnan työntekijälle oikeus kieltäytyä siirtymästä seurakunnasta x seurakuntaan y, jos hän ei sitä halua ja kirkkoherrakaan ei sitä halua mutta yhtymä sitä haluaisi? Yhtenä pääasiana on pidetty tässä prosessissa työntekijöiden tehokasta käyttöä ja tämähän nimenomaan on sitä työntekijöiden tehokasta käyttöä. Toiseksi ainakin minulla on jäänyt erittäin epäselväksi valtasuhteet. Kuka käyttää lopullista valtaa työntekijää kohtaan? Seurakunta kirkkoherroineen vai yhtymä ”yhtymärovasteineen”? Onko vaarana että nämä kaksi henkilöä rupeavat mittelemään voimiansa valtasuhteiden kanssa? Kuka määrittelee esimerkiksi kouluttamistarpeen? Kuka myöntää ja millä perusteella esimerkiksi lomat? Ja työntekijä jää siihen väliin puristuksiin. Jokaisella työntekijällä on oikeus vain ja ainoastaan yhteen esimieheen. Siksi ajatus myös seurakuntien yhteisistä työntekijöistä vähän vierastaa. Kumman seurakunnan kirkkoherran sana painaa kyseistä henkilöä ajatellen enemmän? Vai käveleekö ”yhtymärovasti” tässä tapauksessa kaikkien yli?
Kysymys seurakuntien itsenäisyydestä on myös tässä yhteydessä hieman kyseenalainen. Jos vaikka kaikki seurakunnat päättävät, että meillä on sunnuntaina jumalanpalvelus klo 10, mutta yhtymässä nokkahenkilöt päättävät, että ei muuten ole vaan seurakunnassa x voi olla klo 10 mutta seurakunnassa y sen täytyy olla klo 13, jotta työvoimaa voidaan käyttää tehokkaasti, niin kuinka itsenäisestä seurakunnasta voidaan siinä yhteydessä puhua? Tai näissä sijaistamisissa. Ovat siis erikoistapauksia. Voiko niistä kieltäytyä? Voiko seurakunta sanoa yhtymälle, että tämä meidän työntekijä ei todellakaan lähde sijaistamaan tuohon toiseen seurakuntaan. Jos ei voi kieltää, niin kuinka itsenäisestä seurakunnasta silloin puhutaan ja mikä on kirkkoherran todellinen valta työtekijöihinsä, jos yhtymä tulee ja ajaa hänen päätösvaltansa yli?
Toistemme sijaistamisessa on muuten sekin huono puoli, että sen myötä tulee tarjolla entistä vähemmän kesätyöpaikkoja. Niitä paikkoja joita esim. käyttävät ja parantavat siten valmiuksiansa kun he astuvat oikeasti töihin. Tämän seurauksena meille tulee töihin ihmisiä, joiden kosketuspinta srk-työhön on entistä pienempi. Tarvitaan lisäohjausta ja opastusta ja kaiketi sekin jotain maksaa, vai mitä?
Markku Jalava :”Jostain syystä pidetään yllä mielikuvaa, että seurakuntarakenneuudistuksen seurauksena, uusien seurakuntayhtymien seurakunnissa tutut työntekijät vaihtuisivat toisiin, ja että esimeriksi papit, diakonit, kanttorit, nuorisotyönohjaajat jne vaihtuisivat jatkuvasti ja kiertäsivät eri seurakunnissa. Tämähän ei ole totta!”
Mahtaisiko mielikuva johtua siitä, että seurakuntien henkilöstö ei tiedä, mitä rakenneuudistus heidän työssään tarkoittaa? Mielestäni seurakuntien työ vaatii osaamista ja empatiaa ja työ on jatkuvaa kompromissien tekemistä ajankäytön, inhimillisen myötätunnon ja taloudellisen tuloksen välillä. Työtilanteita ei käsitykseni mukaan ole mahdollista ”hampurilaistaa” pikapalveluiksi, ja mielestäni on ensiarvoisen tärkeää, että henkilöstön näkemykset otetaan rakenneuudistuksessa huomioon, he kun ovat oman työnsä parhaita asiantuntijoita.
Siis viimeisessä kappaleessa tarkoitan tietysti opiskelijoita ja alalle aikovia.