Kappalaisen karjahdus: Elämmekö hyveellistä aikaa?

Kaksi hyvesuuntausta

Antiikin kreikkalainen filosofia ja etenkin keskiajan teologia olivat kiinnostuneita hyveistä. Hyveet taas voitaisiin määritellä myönteisiksi luonteenpiirteiksi tai ajattelu- ja uskomusmalleiksi. On kuitenkin tärkeää huomata, että hyveiden luonteesta tai synnystä ei juurikaan ole ollut yksimielisyyttä. Esimerkiksi platonistinen filosofia ja luterilainen kristillisyys ovat painottaneet hyveiden luonnetta ihmiselle ulkoapäin annettuina. Sen sijaan aristotelinen filosofia ja keskiajan teologia painottivat sitä, kuinka hyveet kehittyvät ja syntyvät myönteisen toiminnan kautta eli ne ovat enemmän ansaittuja.

Luterilaisessa ja platonistisessa filosofiassa esiintyy mm. ajatus siitä, että hyveet ikään kuin annetaan tai vuodatetaan ihmiselle ilman tämän omia ansioita. Sen sijaan klassinen esimerkki aristotelisesti ansaituista hyveistä on kitaransoittotaito. Toisin sanoen hyveelliseksi tullaan harjoittamalla eri hyveitä samaan tapaan kuin hyväksi kitaristiksi tullaan kitaraa soittamalla. Tavasta tulee siis ikään kuin (toinen) luonto.

Kummallakin näistä suuntauksista on mielestäni paikkansa. Luterilainen ja platonistinen filosofia sopivat hyvin siihen kontekstiin, jossa puhutaan Jumalan armosta ja uskosta Jumalaan. Toisin sanoen ihmisen sydän uudistuu hyväksi uskon, toivon ja rakkauden kautta, kun Jumala ne ikään kuin antaa tärkeiden välineiden eli pyhien sakramenttien ja esimerkiksi Raamatun sanan kuulemisen kautta. Toisin sanoen tässä hyvemallissa pelastus tulee ihmisen ulkopuolelta Jumalan armosta.

Aristotelinen malli taas sopii hyvin ihmisen käyttäytymisen konkreettiseen muuttamiseen. Jo kauan ennen suosittua ja mm. ihmisen käyttäytymisen muuttamiseen tähtäävää kognitiivisbehavioristista terapiamallia, Aristoteles näyttää ymmärtäneen, miten iso vaikutus käyttäytymisellä on ihmisen sisäiseen maailmaan. Ihminen toisin sanoen oppii tavat ja taidot usein tekemällä. Tällä tavoin myös ihminen sisäisesti muuttuu ikään kuin tekemäkseen asiaksi (mm. fitnessurheilijaksi tullaan treenaamalla fitnessiin kuuluvia asioita).

Etenkin keskiaikaan tai antiikkiin verrattuna hyveet ja niihin liittyvät tarkat analysoinnit ovat kuitenkin jääneet valitettavasti modernina aikana vähemmälle huomiolle. Harvemmin nykyään esimerkiksi kuulee puhetta siitä, että elämässään todella menestyneen ihmisen tuntee ennen kaikkea hänen hyveellisyydestään. Raha, maine tai jokin poikkeuksellinen kyky ovat ainakin oman näppituntumani mukaan arvostetumpia menestyksen mittareita kuin hyveellisyys.

Hyvesignalointi ja talouselämän hyveellisyys

Mielenkiintoista on toisaalta kuitenkin se, että nykyiseen kielenkäyttöön on tullut ns. ameriikan herkkuna hyvesignalointi (engl. virtue signaling). Tällä termillä tarkoitetaan käytännössä sitä, että henkilö yrittää julkisesti esittää itsensä hyveellisessä valossa. Voisiko tämä termi olla korvaava ja vähemmän loukkaava versio vanhasta kunnon tekopyhä-käsitteestä? Hyvesignalointihan esiintyy yleensä negatiivisessa tai pejoratiivisessa muodossa. Erikoista on kuitenkin se, että hyvesignalisoinnin kritisointi ei ole johtanut nähdäkseni tarkempaan pohdintaa siitä, mitä sitten on oikea hyveellisyys verrattuna tähän näennäishyveellisyyteen. Onko hyveet siis heitetty täysin romukoppaan?

Mielestäni ei. Näen nimittäin myös nykyajassa jonkin verran pyrkimystä hyveellisyyteen, vaikka siitä ei usein puhutakaan hyveellisyytenä. Esimerkiksi toleranssi moukkamaiseen käytökseen on jo omankin elämäni aikana vähentynyt. Öykkäröivää käytöstä toisin sanoen paheksutaan onneksi nykyään enemmän. Nähdäkseni tällaisen paheen kritisointi on osaltaan tullut sitä kautta, että yritysmaailmassa on jo jonkin aikaa ymmärretty asiakaspalvelun tärkeä merkitys. Yritykset ovat toisin sanoen havahtuneet siihen, että hyveellisyys ja ihmisten hyvä kohtelu on usein myös taloudellisesti kannattavaa. Siten talouselämän korrekti käytös näyttää luoneen myös hyveellisen käytöksen ihannetta ihmisten arkeen.

Entistä kylmempi Suomi?

Toisaalta nykyajassa on nähdäkseni samalla myös jossain määrin moraalinen kompassi hukassa. Etenkin tällä vuosituhannella Suomi on liukunut yhä enemmän yhtenäiskulttuurista erilaisiin alakulttuureihin ja kulttuurisiin ”kupliin”. Tämä muutos on luonnollisesti koskenut myös luterilaista kansankirkkoamme. Sen merkityksen ohenemisen myötä myös perinteisen kristillisen hyveellisyyden arvostaminen on vähentynyt. Tämä taas on johtanut entistä kylmempään todellisuuteen.

Yhtenäisen kristillisen kulttuurin murenemisesta osa onkin kärsinyt enemmän kuin toiset. Ne, joilla on resursseja ja älyllistä pääomaa sekä luovuutta, voivat elää nykyisessä Suomessa lähes paratiisin omaisessa tilassa. Huonot kortit elämäänsä saaneet tai eri tavoin traumatisoituneet tai kolhitut joutuvat kohtaamaan aiempaa emotionaalisesti kylmemmän yhteiskunnan. Vanha suomalainen viisaus ”kaveria ei jätetä” on hukkunut joko oman navan ympärillä pyörimiseen tai vain oman elämän tragedioista selviämiseen.

Kohti uutta paratiisia ja hvyeellisyyttä?

Pitkähkön pohjustuksen jälkeen koko tämän blogimerkintäni pointti onkin se, voisimmeko korvata nykyajan pimeät puolet menneen maailman hyvillä asioilla. Ei siis ikään kuin mentäisi ajassa taaksepäin, vaan nähtäisiin se kirkkaasti, että jokaisella aikakaudella on omat demoninsa ja enkelinsä.

Voitaisiinko esimerkiksi menneestä maailmasta siten ottaa ihmisen menestyksen merkiksi esimerkiksi sellaisia ominaisuuksia kuin oikeamielisyys, rehellisyys, luotettavuus sekä ennen kaikkea aidosti toisesta ihmisestä välittävä rakkaus. Ja samalla pitää kiinni siitä, että osaamme erottaa epäaidon hyveellisyyden aidosta hyveellisyydestä. Voisiko ihmisen luonteenpiirteiden arvostaminen vielä entistäkin enemmän johtaa siihen, että tästä maasta ja maailmasta tulisi yhä useammalle ihmiselle paratiisi helvetin sijaan?