Kristillinen ja kirkkopoliittinen painostus
Oletko joskus kokenut kirkollisessa skenessä tai jollain muulla elämänalueella, että joku vaatii sinua ottamaan kantaa? Toisin sanoen sinulla ei ole ollut rauhassa mahdollisuutta jättää joko omaa mielipidettä sanomatta tai edes kunnolla aikaa muodostaa sitä. Jos on, et valitettavasti ole yksin. Uskallan väittää, että moni meistä on kokenut monenlaistakin painostusta elämän aikana.
Esimerkiksi vapaata ratkaisuvaltaa uskonasioissa korostavassa kristillisyydessä on joskus vaadittu tekemään uskonratkaisu. Toki näissä tapauksissa hyvä kysymys on se, mitä uskonratkaisulla tarkoitetaan. Jos se merkitsee esimerkiksi kehotusta ottaa vakavasti kristillisyys ja elämä ylipäätään, voi siinä olla hyviä puolia. Jos taas ajatellaan, että toinen ihminen voi painostaa toisen ihmisen uskomaan tai muuttamaan omaa vakaumustaan, ollaan jo vaarallisimmilla vesillä ja mahdollisesti lähellä hengellistä väkivaltaa. Silloin ei myöskään jää paljon tilaa luottamukselle Jumalaa kohtaan ja Hänen uskoa synnyttävää sanaansa (tai sakramentteja) kohtaan.
Jos nimittäin ihminen aidosti uskoo, että Pyhä Henki puhaltaa siellä, missä tahtoo (vaikuttaen sanan ja sakramenttien kautta), ei ihmisen tarvitse huolehtia tai stressata liikaa ns. hengellisestä kasvusta. Jumala näyttää oman kokemukseni mukaan synnyttävän uskoa jopa sellaisissa paikoissa ja ihmisissä, joista en olisi sitä uskonut. Kirkon ja kristillisten yhteisöjen tehtävänä on lähinnä kylvää hyvää sanaa maailmaan Jumalaa kunnioittavien ja lähimmäistä rakastavien sanojen ja tekojen kautta.
Viime vuosikymmeninä etenkin oman luterilaisen kirkkoni sisällä on ilmennyt enemmän kuitenkin muunlaista painostusta kuin uskonratkaisua korottavaa. Monia ihmisiä on vaadittu ottamaan kantaa joko homoseksuaalien vihkimisen tai vihkimättä jättämisen puolesta. Näistäkin painostusyrityksistä suuntaan tai toiseen itsellänikin on valitettavasti kokemusta – etenkin, kun oma näkökulmani on ollut pohdiskeleva ja molempia kantoja ymmärtävä. Samoin kuin muissa vakaumusta koskevissa kysymyksissä, ihmisille tulisi antaa tilaa muodostaa oma kantansa ilman painostusta tai painostavaa ilmapiiriä. Ainakaan minuun ei painostus ole toiminut – ennemmin se on antanut painostajista ikävän kuvan, vaikka heissä varmasti on myös paljon hyvää ihmisinä.
Esimerkiksi se, että ihminen ei ole samaa sukupuolta olevien vihkimisen kannalla, ei välttämättä tee hänestä homojen vihaajaa – useimmiten kokemusteni mukaan taustalla on ennemminkin paljon aitoa huolta siitä, johtaako tällainen toiminta jotenkin Raamatun sanoman vastaiseen toimintaan. Ja toisaalta samaa sukupuolta olevien vihkimistä kannattavaa ei ole reilua pitää suoraan esimerkiksi epäkristillisenä. Monen kannattajan taustalla on aito huoli siitä, toteutuuko kirkossa lähimmäisen rakkaus.
Painostaminen on huono ”myyntipuhe”
Painostavien vaatimusten edessä – koskivatpa ne mitä tahansa – onkin syytä muistaa, että kyse on loppujen lopuksi äärimmäisen huonosta myyntipuheesta. Ihmistä yritetään painostaa tai manipuloida ”ostamaan” jotain, mikä painostuksen myötä vaikuttaa vastenmieliseltä. Jos nimittäin ihminen kannattaisi samaa asiaa kuin tällainen huono ”myyjä”, ei painostuspuheita tarvittaisi. Jos taas ”myyjä” haluaa ”ostaa” tällaisen ihmisen puolelleen, haluaa hän tehdä sen joko tietoisesti tai tiedostamalla jollain tapaa painostavasti.
Kun sinulta esimerkiksi tällaisessa tilanteessa vaaditaan ottamaan kantaa joko puolesta tai vastaan, on ”myyjän” oletus, että tietysti olet hänen kannallaan. Kokeilepa esimerkiksi seuraavalla kerralla sitä, että otatkin vahvasti kantaa, mutta päinvastoin kuin ”myyjä” on olettanut. Tällöin toki kannattaa varmistaa se, että olet fyysiseltä väkivallalta turvassa – henkiseltä nimittäin tuskin tulet olemaan.
Seuraava askel nimittäin hyvin todennäköisesti tulee olemaan se, että sinut leimataan pahikseksi. Sinusta tulee jokin ”toinen” ja pahimmillaan epäinhimillinen olento. Omaa pahuutta käsittelevää väitöskirjaani varten tutustuin hieman myös kansanmurhiin ja niiden toimintamekanismeihin. Jos esimerkiksi mietitään viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneita kansanmurhia, on niissä yhdistäviä tekijöitä. Jotta ihminen voi tehdä näin julman teon toiselle ja erilaisuutta edustavalla ihmiselle, tulee tämä ensin epäinhimillistää.
Esimerkiksi toisessa maailmansodassa julmuudestaan tunnetut japanilaiset tekivät epäeettisiä ja äärimmäisen julmia ihmiskokeita kiinalaisille, joita he nimittivät ”pölkyiksi”. Samoin esimerkiksi Ruandassa jopa radiohjelmia myöten tutseja alettiin kutsua mm. ”torakoiksi”. Samoin esimerkiksi Natsi-Saksassa juutalaiset kuvattiin mahdollisimman epämiellyttävällä tavalla. Stalinin vainoissa taas kommunistinen puolue haluttiin puhdistaa vieraista ja epäluotettavista aineksista. Missään kansanmurhassa tietääkseni ei ole korostettu ihmisten omaa tai ainutlaatuista yksilöllisyyttä ja arvokkuutta. Niissä harvoin on myöskään tilaa avoimelle, rakentavalle ja muita kunnioittavalle keskustelulle. Se ”toinen” ryhmä on lähinnä harmaata ja epätoivottavaa massaa – ei enää edes ihmisiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Kun ajattelutapa on tällainen, ei ole ihme, että jossain vaiheessa veri lentää.
Painostaja ei arvosta yksilöllisiä eroja tai erilaisia mielipiteitä
Painostajia, manipuloijia ja kansanmurhaan syyllistyviä yhdistääkin yhteinen teema: he ovat sellaisen ideologian vallassa, jossa katoaa ihmisen ainutlaatuisen yksilöllisyyden arvostus. Sen sijaan ihmiset jaetaan mustavalkoisesti ja primitiivisen heimoajattelun mukaisesti: meihin ja niihin toisiin. Hyvän ja pahan raja ei enää kuljekaan ihmisen omassa sydämessä, vaan eri ryhmittymien välillä.
Toisin ja suoraan sanoen painostajat ja manipuloijat eivät välitä sinusta aidosti pätkääkään. He vain haluavat hyötyä sinusta tavalla tai toisella. Heidän tavoitteensa on oman ideologian ja seuraajamäärän kasvattaminen – ei sen ajatteleminen, mikä on sinulle parasta. Ehkä vielä hyvinvointiakin vähemmin heitä kiinnostaa sinun ainutlaatuiset näkökulmasi – mustavalkoisessa ryhmäideologiassa kun ei ole tilaa etenkään näin vaarallisille ja ryhmän omasta ideologiasta poikkeaville ajatuksille.
Ihmislajin evoluutio selvittää osin ajoittain tuhoisaa ryhmäpainetta
Mitä sitten ajan tällä kaikella takaa? Kristillisyydessä ja sen eri vivahteissa on vaarana ajautua samanlaiseen mustavalkoiseen ideologiseen sumuun. Silloin jako hyvän ja pahan välillä kulkee meidän ja toisen ryhmän välillä. Tällainen ajattelu on suosittua, koska se antaa turvaa. Joissain kristillisyyden suunnissa lähetystyötä tehdään myös painostavalla tavalla omista motiiveista käsin: halutaan esimerkiksi varmistaa oma taivaspaikka. Itsekin myönnän ajautuneeni joskus nuorena tämän suuntaisiin ajatusmalleihin, vaikka en olekaan koskaan kokenut erityistä viehtymystä erilaisia kristillisiä lahkoja tai uskonratkaisua korostavaa kristillisyyttä kohtaan.
Taustalla tällaisessa ideologisessa ja yksilöllisyyttä mitätöivässä painostuksessa on myös ymmärrettävä evolutiivinen syy. Toinen ryhmä on voinut esimerkiksi ihmiskunnan muinaishistoriassa olla uhkaava tai tuoda tartuttavan taudin. Mustavalkoinen ajattelu on meissä toisin sanoen syystä läsnä. Se jollain tasolla auttaa meitä suojautumaan mahdollisilta pahoin aikein meitä kohtaan hyökkääviltä heimoilta. Näinhän käy tällä hetkellä Ukrainassa. Puolustussodassa näyttää jossain määrin olevan lähes välttämätöntä vetää selkeä linja pahisten ja hyvisten välille. Muuten tappava voimankäyttö ja maan sekä ennen kaikkea sen ihmisten puolustamien olisi käytännössä mahdotonta.
Jos tämä ajattelu jää kuitenkin tälle tasolle ilman oikeasti uhkaavia tilanteita, on se äärimmäisen karkean resoluution toimintamalli – hieman samanlainen kuin heimoissa elävillä eläimillä. Sen sijaan ”viisaalla, viisaalla ihmisellä” (Lat. homo sapiens sapiens) eli meillä on kyky myös nähdä tämän ajattelun yläpuolelle sekä nähdä maailmaa tarkemmin. Voimme huomata, että käärme on usein luikerrellut myös omaan yhteisöömme sekä jopa omaan sydämeemme. Silloin voimme myös huomata, että myös toisessa yhteisössä tai oman ”heimon” ulkopuolisissa ihmisissä voi olla puhdasta hyvyyttä.
”Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvyyden varastosta esiin hyvää, paha ihminen tuo pahuutensa varastosta esiin pahaa. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”
Luukkaan evankeliumi (6:45)
Täytyisi pitää huolta, että luokitukset ovat analyyttisiä, toisen ajatteluun perehtymiseen perustuvia, eivätkä leimakirveitä.
Yksi ikävä tämän ratkaisuhenkisyyden muoto on kierrättää joissain kokouksissa yllättäen paperia, johon tulisi äkkiä panna nimensä asiaan perehtymättä, tai leimautuu pahikseksi. Toinen ovat kampanjat, joissa pitäisi äkkiä ottaa kantaa jollakin ulkonaisella tuntomerkillä, esim. tietyn värisiin vaatteisiin pukeutumalla, rintamerkeillä tai ottamalla sosiaalisen median kuviinsa jokin banneri.
Hyviä pointteja. Jos joku haluaa nopean ratkaisun, se ei anna kovin hyvää kuvaa ihmisestä.
Kiitos, Jussi K jälleen hyvästä blogista!
Kiitos Marko kannustavista sanoista.
Tautien tuonti oli totta mutta se ymmärrettiin seurauksissa huonohenkisyytenä.
Samoin on kait nykyäänkin.
Edelleen kun eri tavoin uskovat mirhaminsa katsoen tuovat julki totuutta uskonasioissa halutaan puhua Pyhittämisestä mikä itse asiassa tarkoittaa samaa kuin Kirkastaminen.
Näin tänäänkin puhutaan, vaikka verhotusti, mikä Pyhittää Kirkastaakseen, Oikeaa katsomista uskonasioissa.
Mainitsemiinne väestön osan tappamiseen likvidoinnissa tulee sitten se että aikaansaajat ovat olleet ihmisvihaajia sydämeltään.
Ihmisen intohimot ovat haaste.
Murhaan yllyttäneet kansanmurhissa ovat kuitenkin yhdellä tapaa ymmärtäneet kiihokkeidensa stimuloimiseksi nekrofilian jonkin muodon missä kuolleesta syntyy oman alitajuisen tai enemmän tietoisen fetissin korvike missä kausaalisuus on elämän hallinnassa osin itseen ja ulkopuoliseen olioon.
Huono mutta hyvä esimerkki on sivistyneiden mutta järjettömien tässä asiassa suorittama villieläinten tappaminen Afrikassa omaksi nautinnoksi.
Kyllähän sitten jotkut järkiintyivät ja alkoivat enemmän kuvata kameroillaan.
Tässä esimerkki katumuksen ja syyllisyyden asiassa.
Kaikkiaan ja yleisestikin Meidän mahdollisuutemme toimia sinänsä järjettömästi yleistä ymmärrystä vastaan toimillamme on heikosti julkisuuteen tuotu asia.
Kyllä ärsytettynä ja loukattuna syntyy ikävää asiaa oli oma puolustustahto voimakaskin.
Olemme edelleen historian juoksussa sopeutumassa normatiivisyyteen mitä se sitten onkaan. Asiaa on vaikea tutkia aina historiallisessa tilanteessa vain esilletulleissa haastavissa ongelma tapauksissa, ja kokeellista työtä on vaativa tehdä vaikka ärsykkeillä sitä on yritettykin.
Jäipähän aiemmin kommenteissa kirjoittamatta rakkauden asiasta, ja sen puute ja saaminen vaikuttavat elämäämme paljon.
Perhetraditio antaa Ihmiselle kykyä elää hyvää elämää loukkaamatta toisia, antaa Itseellekin anteeksi, pyytää anteeksi töppäyksissä, ja ottaa opiksi eteenpäin.
Kaupallisuus tahtoo nykyään katsoa rakkauttakin ja siinä eteenpäin katsominen henkilökohtaisena prosessina estyy liian helposti. Näin menetämme suuren aarteen.
Lapsuusiän kokemuksien Rakkausasioista voisi myös kirjoittaa mutta siittä ei enempää.
Kaikkiaan konfliktit kasvussamme nykyään ovat haaste selvitäksemme eteenpäin jottei kovin ikävääkin voisi tiellemme tulla omana tekona.
Turhautuneisuus ja aggressiot ovat vakavasti katsottava haaste.
Bloginne otsikkoon liittyen voi kysyä miksi mahdollisuus Venäjän Presidentin nousemisesta Haagin Tuomioistuimeen nousi esille juuri Venäjällä.
Euroopassa sitä ei tietääkseni kukaan ole esittänyt.
Standardit hallitsijoille ovat erimittaisia eri maissa ihmisoikeusloukkauksiin katsoen miten ja mistä syytettäisiin.
Venäjän asia syntyy siitä ettei motivoitunutta Ihmistä haluta häiritä nurkkaan ajamisella vielä pahemman skenaarion syntymiseksi.
Kiitos kommenteista.
Kiitos blogistille avauksesta. Siinä on mielenkiintoisia huomioita. Totta kai olemme jokainen kokeneet, että meidän on odotettu ottavan kantaa. Sitä ei täysin voi välttää kristillisyydessä. Meillä kuuluu lopulta olla kanta ainakin Jeesukseen. Vaatiminen on toinen asia. Varsinkin sellainen blogistin kuvaama vaatiminen, jossa ei anneta mahdollisuutta kunnolla harkita ja tehdä päätöstä.
En ole hengellisestä painostamisesta mitenkään eri mieltä, mutta pitää myös ymmärtää sen monimuotoisuus.
Eräs seikka on sosiaalinen paine tai painostus. Sitä voi olla paljon myös kansankirkollisuudessa. Kun nyt blogisti otti esille sakramentit, niin Augustinus kirjoitti, että jos joku sanoisi, ettei lapsia tarvitse kastaa, niin hänen päälleen syljettäisiin ja häntä heitettäisiin sandaaleilla. Liekö se vaikuttanut Augustinuksenkin kannan muodostukseen? Imeväiskaste oli kristillisyydessä toisen vuosisadan lopulla ilmaantunut uutuus, mutta Augustinuksen aikaan se oli jo normi läntisessä kirkossa.
Myöhemmin anabaptistit toimivat vastoin tuollaista painostamista ja kuten Konrad Grebel, eräs heidän johtajistaan jo etukäteen ilmoitti, heistä tuli teuraaksi vietäviä karitsoita. Kaipa heistä tuli muille ”epäihmisiä”. He olivat uhka silloin vallinneelle järjestykselle. He olivat myös uskonnonvapauden edelläkävijöitä. En tiedä, miten paljon ja minkälaista painetta tai sosiaalista painostamista nykyään kohdistetaan esimerkiksi niihin luterilaisiin uskoviin, jotka päättävät olla kastamatta lapsiaan. Heidän periaatteensa, että lapsi saa päättää itse, on mielestäni hyvä. Se tulisi hyväksyä heidän harkittuna ratkaisunaan ilman mitään pelotteluja, jollaisista olen kuullut. Pitää sallia erilainen näkemys sakramenteista.
Blogisti kirjoittaa ”…painostajat ja manipuloijat eivät välitä sinusta aidosti pätkääkään. He vain haluavat hyötyä sinusta tavalla tai toisella. Heidän tavoitteensa on oman ideologian ja seuraajamäärän kasvattaminen – ei sen ajatteleminen, mikä on sinulle parasta.”
Kun alussa viitataan painostamiseen uskonratkaisuun kehottavassa kristillisyydessä, ja jos tässä viitataan heihin, niin eikö tässä jossain määrin mennään juuri siihen mustavalkoisuuteen, josta varoitetaan? ”Nuo painostavat herätyskristityt, jotka eivät välitä sinusta, ja me kansankirkolliset, jotka välitämme, emmekä todellakaan yritä hyötyä sinusta.” Toivottavasti ymmärsin aivan väärin ja blogisti ei näe näin.
Olen itse kokenut perinteisen uskoontulon helluntaiseurakunnan takapenkiltä rukousalttarille. Todettakoon, että ei minua sinne millään lailla painostettu vaan siihen tarjottiin mahdollisuus. Se muutti kansankirkon jäsenen sotkuisan elämän suunnan täysin ja olen syvästi kiitollinen, että sellainen mahdollisuus minulle silloin tarjottiin. Ja tiedän, että meitä samalla tavalla tuntevia on paljon. Sikäli hämmennyin jonkin verran kriittisestä suhtautumisesta uskonratkaisuun kehottamiseen,
Varmasti vääränlaista pelottelua ja painostamista on ollut sakramenttejaan arvostavassa kansankirkollisuudessa ja ratkaisuun kehottavassa herätyskristillisyydessä – tai toisin ilmaisten, sekä vapaata, että sidottua ratkaisuvaltaa kannattavien joukoissa – ja sen suhteen pitää olla varuillaan.
Mutta pitää muistaa, että molempien on myös hyvä varoa väärää mustavalkoisuutta.
Kiitos Teille!
On mukava lukea todistuksesta mikä on ollut hyvää tekevä.
Uskonnonvapaus vastasyntyneelle ja jo siunatuksi tulleelle Jumalanlapselle on hyvä kysymys.
Toki Kolminaisuusoppi, ja Jeesuksen adoptionaalisuus aina sinne asti kun Jeesuksen seuraajista tuli Rooman uskonnon harjoittajien pääjoukko ovat myös mielenkiintosta.
Dokmihan vaihtui toiseksi vuoden kuluessa minkä jälkeen Jeesus ja Kristus olivat yhtä.
Kiitos kommentista. Ei kuitenkaan kannata liikaa lukea rivienväleihin tai lähteä tekemään liian pitkälle meneviä tulkintoja. Esim. anabaptistien kohtelu aikoinaan oli kyllä osin tuomittavaa. Nykyajan vinkkelistä on laajemminkin hämmentävää, miten paljon ihmisiä on historiassa vainottu heidän ajatustensa tai uskomustensa takia. Siitä olen kyllä vahvasti eri mieltä, että lapsikaste olisi tullut vasta noin myöhään. Esimerkiksi jo Uudessa testamentissa on varhaisten kristittyjen osalta kuvauksia koko perheiden kastamisesta (ks. esim. Ap. t. 16:15). Olisi myös mielenkiintoista tietää tarkempi viite Augustinuksen lausumalle, koska sitä en aivan suoralta kädeltä myöskään ”osta”.
Hyvä kuitenkin, että teille uskonratkaisu toimi teille. Siitä puhumisesta kun on itselläni monia kokemuksia.
Jussi, kiinnitin vasta tekstin lähetettyäni kunnolla huomion hyvään lopetukseesi:
”Voimme huomata, että käärme on usein luikerrellut myös omaan yhteisöömme sekä jopa omaan sydämeemme. Silloin voimme myös huomata, että myös toisessa yhteisössä tai oman ’heimon’ ulkopuolisissa ihmisissä voi olla puhdasta hyvyyttä.”
Eli tältä pohjalta minun ei olisi niin kannattanut lukea rivien välejä. Minulla taisi syntyä vääriä assosiaatioita.
Eikä ollut tarkoitus mennä kastekeskusteluun. Asiat nousivat, kun kirjoitit sakramenteista. Vähän tuntuu väsyttävältä toistaa samoja asioita lapsikasteen synnyn suhteen, mutta ehkä se on tarpeen. Ja ehkä sinua ei haittaa, että mennään vähän aloituksen aiheen ohi?
Helppouden vuoksi kopsaan oman kirjani tekstiä hieman muokkaillen:
Kirkkojen maailmanneuvoston alaisen Faith and Order -komitean dokumentti Kaste, ehtoollinen ja virka (Baptism, Eucharist and Ministry, 1982) sanoo: ”Vaikka ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että lapsikasteitakin toteutettiin vielä apostolien eläessä, henkilökohtaiselle uskontunnustukselle perustuva kaste on Uuden testamentin kirjoituksista yksiselitteisimmin luettavissa oleva käytäntö.” Toisin ilmaisten KMN:n asiantuntijat myönsivät, ettei voida varmuudella osoittaa apostolisena aikana kastetun vauvoja. Katolisen kirkon katekismus (kohta 1252) myöntää saman asian: ”Pienten lasten kastaminen on kirkon ikivanha perinne. Siitä on ilmiselviä todisteita 100-luvulta lähtien. Mahdollisesti jo apostolien saarnatoiminnan alkaessa kastettiin myös lapsia, kun kokonaiset perhekunnat saivat kasteen.”
Perhekunta on käännös kreikan sanasta oikos, jolla on vaihtelevia merkityksiä välillä jopa saman lauseen sisällä. Se ei alun perin viittaa perhesuhteisiin vaan kotitalouteen. Se merkitsi myös taloa. Siitä juontuu sana ekonomia. Sitä käytetään myös merkitsemään perhettä ja perheen omaisuutta. Käännöksissä on ollut laaja-alaisuutta: koti, huone, perhekunta, talon asukkaat, huonekunta, perheväki jne. Kun merkitykset vaihtelevat samassa tekstissä, siitä voi koitua sekaannusta. Sanojen merkitykset myös muuttuvat aikojen saatossa, ja samaan aikaankin eri alueilla samalla sanalla voi olla enemmän tai vähemmän erilaisia merkityksiä. Tutkittaessa oikoksen sisältöä antiikin kirjallisuudessa on selvää, että usein siihen luettiin myös lapset. Aina niin ei kuitenkaan ole.
Paavalin kirjoituksista löytyy poikkeuksia. Jae 1. Tim. 3:12 sanoo vuoden 1992 käännöksen mukaan: ”– – hänen on pidettävä hyvää huolta lapsistaan ja perheväestään (oikos)”. Lapset ja oikos esitetään erikseen, eikä ensin mainittujen oleteta siis itsestään sisältyvän jälkimmäiseen. Muuten lause olisi yhtä outo kuin ”Pidä huolta kissoistasi ja lemmikkieläimistäsi”. Paavali mainitsee erikseen oikoksen ja lapset myös jakeessa 1. Tim. 3:4; suomalaisissa käännöksissä oikosta ei käännetä perhekunnaksi vaan kodiksi (1933/38) ja perheeksi (1992). Kyseisten jakeiden kääntäminen on haastavaa, koska sanalla oikos on vaihtelevia merkityksiä. Näiden esimerkkien painoarvo on siis lähinnä viitteellinen.
Ennen kaikkea on todettu, että kyseisissä ”perhekuntakasteissa” kastetuilla ilmaistaan olleen sellaista tietoista toimintaa, johon vain ymmärtävässä iässä oleva kykenee. He puhuivat kielillä kuultuaan sanaa (Korneliuksen perhekunta, Ap. t. 10:46), ja kastetuille oli puhuttu tai puhuttiin (Lyydian perhekunta, Ap. t. 16:13, 15; huomattakoon, että Lyydia vastasi taloudesta, joten hän ei ehkä edes ollut perheellinen). Vanginvartijan ja Krispuksen perhekunnista sanotaan, että koko perhekunta oli tullut Jumalaan uskoviksi (Ap. t. 16:34, Ap. t. 18:8). Stefanaan perhekunnasta (1. Kor. 1:16) todetaan, että he olivat antautuneet pyhien palvelukseen (Ap. t. 16:15). Näistä ovat tehneet perinpohjaisen selvityksen muiden muassa Kurt Aland kirjassaan Did the Early Church Baptize Infants? ja George Beasley-Murray kirjassaan Baptism in the New Testament. Molempien tutkimusten tulos on ollut, että niin sanotuissa perhekuntakasteissa kastettiin sellaisia, jotka olivat kuulleet ja uskoneet saarnatun evankeliumin.
Ja kuten totesin KMN ja katolinen Katekismus myöntävät saman. Jos vauvakaste olisi ollut Jeesuksen asettama ja apostolinen, ja jos vauvakasteessakin olisi katsottu välittyneen pelastuksen kuten esim. luterilainen kirkko opettaa, niin olisihan se ollut outoa, että UT kertoo, että vain ne kastettiin, jotka ottivat Sanan vastaan (Ap. t. 2:41), ja että miehet naiset kastettiin (Ap. t. 8:12) tai, että kastettiin ne, jotka kuulivat evankeliumin ja uskoivat (Ap. t. 18:8).
Eli olen vahvasti eri mieltä siitä, että apostoliseen aikaan ja heidän toimestaan olisi kastettu yhtään vauvaa. Teologiset syyt ovat sitten vielä erikseen. Kirjassani Kasteen tie selitän, miksi itse hylkään vauvojen kastamisen soteriologisesti turhana.
Kasteen historiasta voin suositella yli 800-sivuista opusta:
https://www.amazon.com/Baptism-Early-Church-Theology-Centuries/dp/0802871089
Augustinuksen lausuman lainasin Dagmar Helleriltä:
Heller, Dagmar 2012: Baptized into Christ. A Guide to the Ecumenical Discussion on Baptism. World Council of Churches Publications.
Kirja ei ole nyt käsillä ja jos oikein muistan, niin siinä ei valitettavasti ollut viitettä, mistä Augustinuksen kirjoituksesta sanat olivat. Luottaisin kyllä, että KMN:n julkaisemassa kirjassa lainaukset on tarkistettu. Itsellänikin on Augustinuksen tuotanto digitaalisena, mutta hakeminen olisi vähän työlästä…
Risto Kauppisen sana on kovasti vahvaa lapsikastetta katsoen.
Kaste vauvalle on kaunis tapa ottaa pienokainen seurakunnan jäseneksi. Miten sitten vanhemmilta ja kummeilta tahtomisessa onnistuu kristillinen kasvatus kun kerta vuodessa riittää osallistumiseen ja aina parempi on osallistuttaessa kahdesti.
Uskonnon vapauden asiassa ei vielä ole lähdetty liikkeelle. Näin joku voi hyvin kysyä painokkaamminkin onko lapsikaste vain kirkon työväline jäsenien hankkimiseksi. Lastahan täytyy koskea samat oikeudet kuin jo puhuvaa nuorta kohtaan.
Kun opetusta on saatu painostamatta voisi kirkon jäsenyys aueta kaksi, kolme, vuotta ennen konfirmaatiota. Näin oltaisiin kysymyksessä ketkä konfirmaatiossa liittyisivät kirkkoon.
Kiitos Risto seikkaperäisestä vastauksesta. Ei ehkä tähän kannata liian syvälle avautua, mutta mielestäni teit liian pitkälle meneviä tulkintoja noiden Raamatun kohtien suhteen. Esim. se 1. Tim. 3:4 voidaan tulkita myös siten, että ensin puhutaan koko talosta (tuskin tarkoittaa konkreettista rakennusta, vaan siellä asuvia) eli kaikista siellä asuvista jne. Tekstimateriaali on sen verran suppea ja tarkemmin määrittelemätön useissa kirjeissä, että on hyvin vaikea tarkkaan sanoa ainakin osassa kohtia, mitä talolla tarkoitetaan. Samoin 1. Tim. 3:12 voi olla reotrinen keino, jossa painotetaan etenkin lasten tärkeää roolia siinä keihin talon suhteen tulee kiinnittää erityistä huomiota. Tuo Apostolien tekojen kohta, johon jo aiemmin viittasin kyllä monien kohtien perusteella viittaa edelleen mielestäni kaikkien kastamiseen. On myös tärkeää huomata, että sanan vastaanottamisen suhteenkaan ei kannata tehdä liian pitkälle meneviä ja ehdottomia tulkinta. Esim. Raamatussa ja myös luterilaisuudessa esiintyy ajatus, että sana itsessään on vaikuttava (mm. Jumala luo maailman sanallaan). Luterilaisuudessa ajatellaan, että sana itsessään on ikään kuin sakramentaalinen eli se vaikuttaa sen, mitä se lupaa – ilman ihmisen omaa myötävaikutusta. Sakramentit ovat lähinnä tuon sanan fyysisiä ilmenemismuotoja ja armonvälineitä. Siksi luterilaisuudessakin vauvatkin ikään kuin ottavat sanan vastaan ainakin kasteessa – usko, kun ei kirkossamme (ja mielestäni Raamatussakaan) ole kiinni ihmisen ratkaisuvallasta (vrt. Lutherin Sidottuun ratkaisuvaltaan).
Jussi, edellinen seikkaperäinen vastaus oli helposti tehty. Se oli pääasiassa copypastea.
Sen sisältämiä detaljeja voi kyseenalaistaa, mutta eivät ne olekaan mitenkään määrääviä. Tavat ja tulkinnat esimerkiksi oikos-sanan käytöstä ovat vain jäävuoren pieni huippu. Toki UT:n ilmoitus ja varhaiskristillinen kirjallisuus yhdessä kertovat, että vauvojen kastamisesta ensimmäiset kiistattomat merkit löytyvät vasta 200-luvun alusta Tertullianuksen kirjoituksista. Ja hän suhtautui vauvojen kastamiseen kielteisesti.
Isossa kuvassa merkittävää on kaksi erilaista tapaa nähdä Jumalan toiminta ihmiskunnassa.
Kirjoitit: ” Luterilaisuudessa ajatellaan, että sana itsessään on ikään kuin sakramentaalinen eli se vaikuttaa sen, mitä se lupaa – ilman ihmisen omaa myötävaikutusta. Sakramentit ovat lähinnä tuon sanan fyysisiä ilmenemismuotoja ja armonvälineitä. Siksi luterilaisuudessakin vauvatkin ikään kuin ottavat sanan vastaan ainakin kasteessa – usko, kun ei kirkossamme (ja mielestäni Raamatussakaan) ole kiinni ihmisen ratkaisuvallasta.”
Tuo heijastaa 300-luvun konstantiaanisen käänteen jälkeen kehittynyttä sakramentalistista pelastuskäsitystä. Ja se liittyy kansankirkolliseen seurakuntanäkemykseen.
Vaihtoehto sakramentalistiselle pelastuskäsitykselle on vapaa- ja herätyskristillisyydessä löytyvä relationaalinen pelastusnäkemys. Pelastuksessa on kyse ihmisen Jumala-suhteesta. Tai tarkemmin suhteesta Jeesukseen. Ja tämä vastaa paremmin sitä, mitä löytyy Uudesta Testamentista. Kaste oli ihmisen henkilökohtainen vastaus apostoliseen kutsuun. Siinä ihminen tunnustautui Jeesukseen uskovaksi ja hänen seuraajakseen. Muunlaisia kasteita ei voi todistaa olleen. Usko tulee tietysti kuulemisesta. Jeesuksen tunnustaminen liitetään pelastukseen monissa UT:n kohdissa, Matt. 10:32, Room. 10:9–10. ym. (Erityisesti viime mainittu kohta on muuten vastaan sola fideä.)
Lapsikaste alkoi tutkimuksen mukaan kuolemansairaiden lasten kastamisista. Monista lapsena kuolleiden hautakivikirjoituksissa on todettu, että heidät kastettiin vasta vähän ennen kuolemaansa. Lopulta se yleistyi osin siksi, että kansanuskon maaginen ajattelutapa yhdistyi maallistuvaan kirkollisuuteen. Ja lapsikaste sopi vallanpitäjille. Vaikutuspiiri ja verotettavien määrä kasvoi.
Augustinuksen aikaan vauvojen kastaminen oli hyvin tavallista läntisessä kirkossa. Hän käytti ensimmäisenä kristillisen ajattelun historiassa ilmausta originale peccatum eli alkusynti tai perisynti. Se oli selitys sille, miksi kirkko kastaa vauvoja. Myöhemmin on vaadittu imeväisten kastamista nimenomaan heissä olevan perisynnin syyllisyyden takia. Eli kyseessä on circulus vitiosus, kehäpäätelmä, joka tehtiin usean vuosisadan aikana
Näistä asetelmista augustinolaismunkki Luther rakensi oman oppinsa. Siihen sisältyi myös tuo lapsen uskominen, usko, jonka vauva saa kastetilanteessa seurakunnan sitä hänelle rukoillessa. Tässä ajattelussa Luther saattoi säilyttää ensinnäkin uskonvanhurskaustulkintansa, imeväiskasteen ja saattoi myös liittää vauvoihin Jeesuksen lupauksen: joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu. Lapsessa oleva usko oli pakko olettaa.
Ja vikaan hän meni. Niin näen, enkä siis osta esittämääsi luterilaista näkemystä, että ”vauvatkin ikään kuin ottavat sanan vastaan ainakin kasteessa – usko, kun ei kirkossamme (ja mielestäni Raamatussakaan) ole kiinni ihmisen ratkaisuvallasta”.
Vauvat eivät kanna perisynnin syyllisyyttä, eivätkä tarvitse kastetta.
Luterilaisuudessa on herätyskristittynsä. En tiedä, sortuvatko he painostamiseen vai eivät. Toivottavasti he osaavat ennemmin ohjata oikealle tielle. Toisaalta kansankirkossamme on myös paljon avaran portin ja lavean tien evankeliumia. Siksi näitä ”ratkaisukristittyjä” tarvitaan.
Risto K. Kasteen vaikuttavuus – efektiivisyys jos käytämme myöhempää termiä – löytyy kyllä jo Tertullianukselta ja jos muistan oikein myös Justinus Marttyyriltä. Eli yli 200 vuotta ENNEN konstantinolaista käännettä. Voidaan myös keskustella siitä, eikö ajatus löydy jo Tit. 3:5-7:stä ja Gal. 3:27:stä. Kasteen efektiivisyys – se mikä tekee siitä vaikuttavan – voidaan sitten perustella hiukan eri tavoin sekä pohtia sitä, keille kaste on tarkoitettu.
Rajankäynnit painostamisen ja vapaaehtoisuuden sekä moninaisuuden ja yksimielisyyden (yhdenmukaisuuden?) välillä ovat aina haasteellisia. Yksinkertaisesti siksi, että kirkko ja seurakunnat ovat totuusyhteisöjä.
Painostusta yhdenmukaisuuteen esiintyy sekä kirkossa (kuten Jussi totesi) ja herätysliikkeissä (klassinen esimerkki on vanhoillislestadiolainen normisto hoitokokousaikoina) että vapaakristillisissä seurakunnissa (ajatellaan nyt vaikka Patrik Tiaisen kokemuksia Word of Faithissa kun hänen seksuaalinen suuntautumisensa tuli ilmi).
Marko, kun kirjoitin sakramentalistisesta pelastuskäsityksestä ja sen myöhäsyntyisyydestä, niin sisällytin sanaan sakramentti ajatuksen sen pelastusvaikutuksesta lähinnä joko roomalaiskatolisessa ex opere operato -muodossa tai Lutherin esittämässä muodossa: usko sakramenttiin pelastaa. (Minkä taisi sanoa jo Augustinus.) En ole ihan varma, oliko Tertullianuksella ja Justinus Marttyyrilla juuri sellaisia näkemyksiä. Saattoi olla tai olla olematta.
Sinänsä – kuten tietänet – en ajattele enkä ole kirjoittanut, etteikö esimerkiksi kasteella olisi ollut suora pelastusvaikutus sellaisessa kontekstissa kuin oli UT:n aikaan. Aivan luontevaa, että se löytyy kirkkoisiltä. Lainaan kirjassanikin kerran tai kaksi Skotlannin Baptistiunionin tiivistystä: ”Uuden testamentin kasteteologia sopii vain sellaiseen kastekäytäntöön, jossa kasteelle menijä on kääntymisen ja uskon tunnustamisen hetkessä.”
Voin hyvin myöntää, että kasteen efektiivisyys löytyy mainitsemistasi jakeista Tit. 3:5–7 ja Gal. 3:27.
Jotkut baptistisella kannalla eivät ajattele ensin mainitun jakeen ”uudestisyntymisen pesun” viittaavan vesikasteeseen vaan sisäiseen puhdistumiseen. Ja jotkut katsovat myös, että ilmaus ”kaikki, jotka ovat Kristukseen kastetut” viittaisi muuhun kuin vesikasteeseen. Minulle ei ole ongelma nähdä molemmissa vesikaste silloin, kun ajatellaan kastetta UT:n kontekstissa eikä esim. imeväiskasteena.
Kaste oli alussa tietyllä tavalla samassa asemassa kuin myöhemm herätyskristilliset käytännöt. Eli kasteella ei ole itsenäistä pelastusvaikutusta niin, että se pelastaisi vaikinkapa vauvan tai jonkun, joka ei usko. Kuten, Marko, olet minulta lukenut, UT:n kasteessa vaikutti siihen sisältynyt tunnustautuminen Jeesukseen, apostoliseen kutsuun vastaaminen, kuuliaisuus Jeesukselle, nöyrtyminen Jumalan edessä jne.
Joskus olen käyttänyt nimitystä relationaalinen sakramentalismi. Mutta en kyllä tiedä, kannattaako sanaa sakramentti ollenkaan käyttää. Se nostaa monien mieleen lapsikastekirkkojen sakramenttinäkemykset.
Kirjoitit: ”Kasteen efektiivisyys – se mikä tekee siitä vaikuttavan – voidaan sitten perustella hiukan eri tavoin sekä pohtia sitä, keille kaste on tarkoitettu”.
Juuri tuohon pohtimiseen tekee mieli haastaa ja siihen meidän 2000-luvun kristittyjen olisi korkea aika kunnolla tarttuakin, eikä ottaa mitään keskiajalta perityneitä ennakko-oletuksia itsestään selvyyksinä.
Ihan yhdessä voisi pohtia. Ja tietysti ilman painostusta.
Kiitos Markolle hyvistä pointeista. Voisin lisätä, että sanan sakramentaalisuus eli vaikuttavuus tulee ilmi jo heti Raamatun alustakin ns. ensimmäisestä luomiskertomuksesta, jossa Jumala sanallaan luo.
Toiset ihmiset ovat herkempiä manipuloinnille kuin toiset. Kuinka moni katuu ja häpeää ns. uskonratkaisuaan jälkeenpäin ja jättää sikseen.
Suomesta menee myös rahaa ulkomaan huijareille kevyen manipuloinnin seurauksena. Helposti höynäytettävissä olevia riittää.
Kiitos hyvästä kommentista.
Kappalainen karjuu olennaista asiaa. Näilläkin palstoilla saa helposti käsityksen, että kirkko koostuu vain toisaalta löperöista kaikensallivista luopioista ja toisaalta tekpyhistä tiukkapipoisista ihmisvihaajista. Luulempa kuitenkin, että useimmissa mielipiteitä jakavissa kysymyksissä on paljon, ehkä enemmistökin, tämmöisiä toisaalta-toisaalta pohdiskelijoita, joilta riittää ymmärtämyst niillekin kannanotoille, joit ei itse koe täysin omakseen. Tämänkaltainen pohdiskeleva keskustelu tuntuu vvalitettavasti vaikeutuneen.
Huomasin tänään Raamatusta tekstin, jossa sanotaan: ”jo kerran Jumalan Henki teissä asuu”. Tästä blogissa kai on kyse. Jollen voi tiedostaa, että Jumalan Henki asuu minussa, en voi olla hänen omansa.
Hyvin yksinkertainen jakokulma. Jumalan Henki täytyy siis olla ja vaikuttaa minussa jotain sellaista, joka on erilaista, kuin oman minäni vaikutus. Se on avoimuutta kahteen suuntaan; Jumalaan ja omaantuntoon. Yhtä aikaa surua ja iloa siitä, että on täysin armon varassa. Vain Jumalan Henki voi luoda kaksi vastakkaista asiaa yhdeksi ja vaikuttaa siinä yhä kasvavaa uskoa. Elävä usko kun kasvaa, tai sitten taantuu. Jos usko pysyy samana, niin se ei ole Jumalan Hengen vaikuttamaa.
Kiitos Yrjö hyvästä kommentista. Pekka, kiitos myös kommentista. Tosin se todettava, että en blogissa väitä, että uskominen tai Jumalan Hengen asuminen välttämättä edellyttää tiedostamista – en myöskään näin itse ajattele. Esim. vauvat ja koomapotilaatkin voivat uskoa omalla tavallaan ilman syvää tiedostamista – tärkeintä on Kristuksen ja Pyhän Hengen läsnäolo.
Kiitoksia Jussi Koivistolle hyvästä palautteesta.
Luther hyväksyi uskovan maallikon päästämän ripin mikä oli Lutherille sakramentti kuten se on myös Augsburgin Tunnustuksessa. Luther kyllä yhdisti katolisen synnintunnon ja katumuksen katumukseksi mutta tämän katumuksen sisällöksi tuli Oikeasta Uskosta virinnyt synnintunto.
Ei liene haasteellista ymmärtää mitä epäuskon hetket voivat tuoda jo kertaalleen päästettyyn vaivaan synnissä ja sen toistumiseen.
Hieman vielä lapsikasteesta kommenttiini katsoen: Lainaus Jussi Koivistolta;
”Luterilaisuudessa ajatellaan, että sana itsessään on ikään kuin sakramentaalinen eli se vaikuttaa sen, mitä se lupaa – ilman ihmisen omaa myötävaikutusta.
Sakramentit ovat lähinnä tuon sanan fyysisiä ilmenemismuotoja ja armonvälineitä. Siksi luterilaisuudessakin vauvatkin ikään kuin ottavat sanan vastaan ainakin kasteessa – usko, kun ei kirkossamme (ja mielestäni Raamatussakaan) ole kiinni ihmisen ratkaisuvallasta (vrt. Lutherin Sidottuun ratkaisuvaltaan).”
Kun nyt oikoisesti huomaan voimme hyvin palata kommenttini kysymykseen uskonnon vapaudesta katsoa kaikkia luotuja ja elämään tulleita samanarvoisesti.
Edelleen pidän kastetta mukavana asiana ottaa lapsi seurakunnan yhteyteen. Pitäisikö kuitenkin kirkon jäsenyys eteenpäin erottaa seurakunnan kummijäsenyydestä mitä ehdotan tilalle kunnes ikää on karttunut ja kunnes Ihminen ymmärtävänä tulee ja haluaa osallistua konfirmaatioon johtavaan polkuun.
Kuten aiemmin tuumasin voisi kaksi, kolme vuotta, olla hyvä aika tulla tutuksi ja kasvaa kirkon täysjäsenyyteen asti. Halutessaan nuori aikaisemminkin saisi liittyä kirkon jäseneksi.
Uuttahan tässä on mutta haasteet eteenpäin on hyvä katsoa vakavasti.
Seurakunnan lupaukset kasteessa pienokaiselle ovat tunnetut olla yhdessä vanhempien ja kummien kanssa viemässä Häntä eteenpäin Kristuksen tuntemisessa ja edelliseenhän liittyy tahtominen.
Kun pienokaiselle kasteen sana on Itse sakramentti fyysisen valelun lisäksi vedellä mitä Jumalan sana Pyhittää Kirkastaakseen on sama vaikka pienokainen tulee seurakunnan kummijäseneksi ilman virallista jäsenyyttä vielä oikeuksissa.
Häntä koskettavat samat Armonlupaukset kasteen vaikutuksiin kuin katsoa myöhemminkin Jumalan Armoon vaikkei Hänestä virallista jäsentä tulisikaan
Näin ehdotan kirkon jäsenyyttä katsoen vaikeus kertoimen lisäämistä enkä vähentämistä millä näkyy olevan suuri suosio tänä päivänä. .
Jussi K.,
”Esimerkiksi vapaata ratkaisuvaltaa uskonasioissa korostavassa kristillisyydessä on joskus vaadittu tekemään uskonratkaisu.”
Raamatun keskeinen, ainoa sanoma, on sielun pelastus:
Jumala tekee tiettäväksi/ parangellō että kaikki/ pas ihmiset/ anthrōpos kaikkialla/ pantachou on tehtävä parannus/ metanoeō, Apt. 17:30,
Että kaikki ihmiset tulisivat/ chōreō eis parannukseen/ metanoia, 2.Piet.3:9
Tässä on vain kaksi kohtaa Raamatusta, mitkä kertovat tien pelastautua, tulla uskoon parannuksen kautta. On kysymys jokaisen ihmisen omasta ratkaisusta, vapaaehtoisesta halusta, eli mielellänsä tulla uskoon.
Tämän Jumalan ohjeen mukaisesti Pietari saarnasi helluntaina Temppelin pylväskäytävässä ja 3000 sielua ottivat ilolla/ asmenos (poistettu KK 38, 92, 20 laitoksista) hänen sanansa vastaan, Apt. 2:41.
Tämä ei ole muuttunut sen jälkeen, eikä ”evolutiivinen syy” istu epäraamatullisuuden ymmärtämiseen. Muutenkin tämä ilmaisu on hengellisiin tutkiskeluihin kuulumaton.
Sen sijaan mitä ”uskonratkaisulla” tarkoitetaan on kaikille ymmärrettävää suomea ja se on olennainen osa, ilmaisu Taivaan Tien aloittamisesta.
On totta, että koko kirkollinen papillinen rankki pitää tärkeimpänä tehtävänään mitätöidä kaiken, mikä vaikuttaa ja on sitten vuoden 30 alkaen vaikuttanut Helluntaipäivän Kastajaliikkeen kasvun ja selviytymisen kirkkojen vainojen läpi.
Miksiköhän Jumalan kansa on niin kovin eripuraista sakkia? Jokseenkin kaikesta löytyy jotain, jossa muut opettaa väärin. Onneksi on yksi asia, josta ollaan yhtä mieltä. Kyse kun on vain sydämen avaamista Herralle. Mitä väliä sillä on tapahtuuko se käden nostolla vai polvirukouksella. Jollei sydän avaudu Vapahtajalle, niin turhaa on väitellä siitä kuka on oikeassa.
Jos sydäntä ei avata, niin kaste, kädennosto ja kaikki rukouksetkin menee hukkaan. Ilman sydämen avautumista, ei rukouskaan ole rukousta, jossa toimisi yhteys ylös. Rukous on vain sisimmän avautumista Jeesukselle. Miksi siis kaikki tuo eripura, kun kyse on kovin yksinkertaisesta asiasta, johon jokainen meistä kykenee?
Reijo, metanoia tarkoittaa sananmukaisesti mielenmuutosta (ei parannusta). On myös hyvä ymmärtää, että parannus ei automaattisesti tarkoita uskonratkaisua, vaan esim. sitä, että ihminen parantuu jostakin tai johonkin. Suosittelen lukemaan Lutherin Sidotus ratkaisuvallan uskonratkaisuun liittyen.
Seppo,
Totuus ei ole kielitiedettä, vaikka kirjoitetuilla ja puhutuilla sanoilla se ilmaistaan. Totuus on Jeesus, asia, Hänen vaikuttamansa ja synnyttämänsä Usko, joka kasvaa Armosta niin kauan ja niin paljon kuin ihminen sen itsessään sallii. Mutta Jumalan hyvyys vetää ihmistä parannukseen, uudestisyntymään. Jumalan hyvyys näyttää uskoontulleelle, että ensimmäisen ratkaisun hän teki vapaaehtoisesti ja sen jälkeen seuraa päivittäin vapaaehtoisesti Jeesusta.
Otat rohkean loikan sanoessasi, että vaikka metanoia tarkoittaa mielenmuutosta, niin se ei tarkasti ottaen tarkoita parannusta. Metanoia, mielen- suunnanmuutos on ihmisen ratkaisu ”kulku-suunasta”. Se on myös ratkaisu nöyrtyä. Eli tämä alku on ihmisen osa yhteistyöstä tulla uskoon. Uskoontulo ei ole ihmisen teko vaan kokonaan Jumalan teko, mutta Hän ei tee mitään väkisin. Eli kirjan nimi ”Sidottu Ratkaisuvalta” on hengellisesti väärä. Vain ihmisellä on ehdoton ratkaisuvalta alistua vastaanottaa Jumalan vaikuttama parannus. Jumala kutsuu ihmistä parannukseen tavalla ja toisella. Se, kutsu toistuu muutaman kerran, kunnes ihminen paatuu, tietoisesti tallaa Jumalan Pojan jalkoihinsa ja ”parhaassa” tapauksessa saavuttaa väärän rauhan.
Ihminen alistuu Jumalan tahtoon, Jeesuksen päivittäiseksi seuraajaksi, joita Antiokiasta lähtien alettiin nimittelemään tai kutsumaan ”kristityiksi”. Eli Jeesuksen seuraajiksi, vt. Lk. 9:
23 Ja hän sanoi kaikille: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.
Jeesuksen jokapäivä-seuraajaksi synnytään parannuksen kautta, halutaan. Hän Itse antaa voiman ja asettaa ikeensä harteillemme, mikä on sopiva, kevyt. Kristityn uskovan vaellus on joka päivä ratkaisu Jumalan puoleen. Joka päivä joudutaan tilanteisiin, jossa on sanottava ei, mikä on ”kyllä” Jeesukselle.
Uskon, että lukemalla Raamattua, selviää mihin mielenmuutos, kulkusuunta johtaa. Tunnustuskirjat palvelevat, jos niiden sanoma on Raamattu, sellaisenaan.
Tunnen Rajoitettu Ratkaisuvalta kirjan ja sen vähintään kaksimerkitykselliset tulkinnat.
Siis, Jussi, ei Seppo.
Parannus sana on kielessämme harhaanjohtava. Ihminen kun ei parannu parannusta tekemällä. Parannuksen käsittäminen oman elämän parantamisella johtaa aina umpikujaan. Umpikuja päässä on kaksi mahdollisuutta : Joko täytät lain kirjaimen, tai lopetat yrittämisen, kun et voi saavuttaa todellista parantumista. Sisin kun ei muutu miksikään, vaikka kuinka ponnistelet.
Kykenemme parantamaan vain käytöstämme, Emme mielemme liikkeitä. Lain vaatimus rakastaa yli kaiken Jumalaa ei siksi voi onnistua. Luonnollinen ajatus siinä tilanteessa on kuvitella, ettei Jumala voi vaatia sellaista mihin ei voi kyetä. Jumalan lain vaatimukset koskee kuitenkin nimenomaan sisintä.
Jollei siis sisin muutu uudestisyntymisen kautta, niin tie taivaaseen on tukossa.