Kappalaisen karjahdus: Ruanda ja Ukraina!

Ruandan oppeja ei ole syytä unohtaa

Pahuutta käsittelevää väitöskirjaani tehdessä perehdyin ekskursiona hieman myös kansanmurhiin. Erityisen mielenkiintoinen oli Ruandassa 1990-luvulla tapahtunutta kansanmurhaa käsittelevä teos Shake Hands with the Devil: The Failure of Humanity Rwanda. Kyseisen teoksen on kirjoittanut pääosin Roméo Dallaire, joka toimi paikan päällä toisen maailmansodan jälkimainingeissa perustettujen Yhdistyneiden kansankuntien (YK) joukkojen komentajana.

Kyseinen teos on karmaisevaa luettavaa itse kansanmurhasta ja samalla myös YK:n tehottomuudesta. Ensinnäkin tuo kansanmurha hakee vertaistaan historiasta intensiteetin takia: vain noin 100 päivässä tapettiin järkyttävät 800 000 ihmistä. Ruumiita oli niin paljon, että YK-joukot joutuivat pujottelemaan teillä väistäen niitä poistuessaan häntä koipien välissä maasta. Toiseksi kirja kertoo karulla tavalla siitä, miten tehoton YK oli Ruandassa – hieman samaan tapaan kuin suunnilleen samoihin aikoihin tapahtuneessa Srebrenican verilöylyssä Jugoslavian sodassa. Materiaalia ja sotilaita ei kummassakaan ollut läheskään tarpeeksi.

Tuon kirjan lukemisesta on aikaa, mutta mieleeni muistuu muutama mielenkiintoinen juttu. Ensinnäkin Dallairen kritiikki omaa työnantajaansa eli YK:a kohtaan. Pahimmillaan YK:n jäsenvaltiot olivat toimittaneet toimintakelvotonta sotakalustoa Ruandaan. Dallaire oli sitä mieltä, että jos kyse olisi ollut NATO-johtoisesta (North Atlantic Treaty Organization) operaatiosta, olisi se ollut päivässä tai parissa ohi ja miljoonan ihmisen henki olisi säästynyt. Dallairen näkökulmaa on helppo uskoa, koska samoihin aikoihin NATO sai pommituksillaan Jugoslavian sodan loppumaan. Itse näenkin NATO:n jossain määrin merkittävämpänä rauhan turvaajana maailmassa verrattuna YK:iin.

Dallairen mukaan Ruandan epäonnistumisessa oli kyse myös hyvin paljon YK:n itsensä lisäksi tai sen rinnalla nimenomaan sen merkittävien jäsenmaiden epäonnistumisesta. Afrikan keskellä olevaa Ruandaa ei nähty pelastamisen arvoiseksi. Ehkä Ruanda ei ollut poliittisesti tai resurssien vuoksi riittävän tärkeä pelastettavaksi toisin kuin eurooppalainen valtio?

Toinen merkittävä pointti Dallairen kirjassa on se, miten asiat kääntyivät Ruandassa. Lopulta kansanmurha loppui organisoitujen sotavoimien puuttumiseen. Ruandan nykyisen presidentin Paul Kagamen sotilaallisesti hyvin organisoitu ja tehokas RPF-liike pysäytti murhaajat ja voitti silloisen Ruandan armeijan ja kansanmurhan organisoijat. Dallairen kirjasta voikin vetää sen johtopäätöksen, että kansanmurhat ja sodat loppuvat usein nimenomaan hyvin organisoidun ja toimivan armeijan avulla.

Ukrainassa on paljon samaa kuin Ruandassa

Ukrainan sota onkin palauttanut mieleeni Ruandan kansanmurhan opit. Samalla tavoin ihmisten järjetön murhaaminen on palannut Eurooppaan ensimmäistä kertaa laajassa mittakaavassa sitten 1990-luvun. Samalla tavoin kuin vaikkapa toisessa maailmansodassa, Ruandassa ja Jugoslaviassa niin sanottujen hyvisten eli länsimaiden jahkailu ja myötäily eivät ole estäneet sotaa, vaan antanut sille tilaa toteutua. Syy kansanmurhista ja ihmisten tappamisesta kuuluu toki siitä huolimatta luonnollisesti ennen kaikkea niiden tekijöille – olipa kyse sitten natseista, hutuista tai vaikkapa Venäjän nykyisestä johdosta tai sotilaista.

Toisaalta Ukraina ja länsimaat ovat olleet jopa poikkeuksellisen yhtenäisiä tässä sodassa, vaikka toki jälkiviisaana on samalla helppoa todeta, että raskasta aseistusta olisi pitänyt jo lähettää paljon aiemmin. Etenkin kun Venäjän johdon uhkailu on jo menettänyt teräänsä mm. siksi, että se on kärsinyt mittavia tappioita Ukrainassa ja sillä ei ole enää juuri vaikutusvaltaa Eurooppaan energian suhteen.

Jos kuitenkin länsimaina haluamme edistää hyvyyden voittoa ja ihmisarvojen luovuttamatonta merkitystä, on syytä joka tapauksessa aktiivisesti puuttua pahuuteen. Ukrainalaisiin juuri tällä hetkellä kohdistuvaa kansanmurhaakaan tuskin voitetaan ilman lännen apua ja raskasta aseistusta – tai sitten jonkinlaisella jumalallisella ihmeellä.

Väkivalta vai jumalallinen ihme?

Olen viime viikkojen aikana aloittanut aamut lukemalla Vanhan testamentin apokryfikirjallisuuteen kuuluvia Makkabialaiskirjoja, joita ei hyväksytty luterilaisuudessa Raamatun ikään kuin täysivaltaisten tekstien joukkoon, mutta joita esimerkiksi Luther piti hyödyllisenä lukea. Ne ovat luterilaisuudesta käsin tarkasteltuna eräänlaisia Raamatun hang around -jäseniä.

Makkabialaiskirjat sijoittuvat Aleksanteri Suuren valloittaman massiivisen valtakunnan perillisten eli  kreikkalais-makedonialaisten kuninkaallisten ja kenraalien eli Seleukidien aikakauteen. Juutalaiset joutuivat tuolloin eli vajaat 2200 vuotta sitten ahtaalle useaan otteeseen miehittäjien kanssa.

Mielenkiintoista makkabialaisten – samoin kuin muinaisten israelilaisten vaiheissa – oli se, että ajoittain itse Jumala tai hänen lähettämänsä taivaallinen sotajoukko eli enkelit taistelivat juutalaisten armeijan puolella. Luonnollisesti aina, kun itse Herra tai hänen enkelinsä osallistuivat taisteluun, oli voitto taattu. Sillä ei ollut mitään merkitystä, kuinka esimerkiksi alivoimainen juutalaisten joukko oli suhteessa vastustajiinsa.

Muinaisten juutalaisten sekä makkabialaisten kertomukset saavat pohtimaan sen, voiko Jumala tai Jumalan enkelit vieläkin taistella konkreettisissa sodissa. Esimerkiksi toisen maailmansodan ajalta on ihmeellisiä kertomuksia, kuinka rintamalla olleet suomalaiset sotilaat kokivat jotain samaa kuin muinaiset juutalaiset. Suomalaiset myös etenkin talvisodassa voittivat Daavidin tavoin suuren torjuntavoiton modernista Goljatista eli etukäteen ylivoimaisena pidetystä Neuvostoliiton armeijasta. Toki on hyvä muistaa, että viime sodassa kokonaisuutena Suomi sai myös sotilaallista apua mm. Saksalta, jolla oli omat vakavat luurankonsa kaapissa.

Voisiko kuitenkin olla niin, että myös Ukrainassa itse Herra taistelee hyvyyden puolella? Luonnollisestikaan minulla ei ole vastausta tähän ja olen äärimmäisen varovainen vertaamaan suoraan muinaisten juutalaisten kokemuksia nykyajan sotiin. Sotiakaan ei kannata ylihengellistää. Ylihengellistäminen kun pahimmillaan voi johtaa virhearvioiden tekemiseen tai vaikkapa siihen, että maallista apua halveksitaan.

Historiassa on kuitenkin monia esimerkkejä lähihistoriastakin, jossa etenkin pahoin aikein muita kansoja valloittamaan pyrkinyt on kokenut karvaan tappion. Ruandan lisäksi näin on tapahtunut tunnetusti mm. Natsi-Saksassa. Näyttää siis siltä, että ainakin oikeudenmukaisuus joskus voittaa tässä maailmassa, vaikka Jumalan ihmeeseen ei uskoisikaan. Itse uskon siihen, että Jumala lopulta vaikuttaa asioiden kulkuun tavalla tai toisella tai ainakin sallii ne – olipa tilanne mikä hyvänsä. Uskon myös siihen, että Jumala sekä Jumalan rakkaus ja hyvyys lopulta voittavat tavalla tai toisella. Tässä on ainakin minulle ihmettä kerrakseen.

Myös hyvinä aikoina on hyvä muistaa viisaus

Kun akuuteimmat pahuuden voimat on Ukrainassa voitettu ja sota on viimein ohi, on aika rakentaa uutta maailmaa. Uudessa maailmassa ei toivon mukaan ole tilaa sellaisille puhtaaseen pahuuteen rakentuville ideologioille, joita esimerkiksi kommunismi ja fasismi edustavat. Tuo uusi maailma on toivon mukaan hyvyyden ja rauhan aikakautta. Itse uskon (tai ainakin toivon) edelleen siihen, että 2020-luvun alun synnytyskivut pandemioineen, maanjäristyksineen ja sotineen tulevat olemaan muutamien vuosien päästä ohi ja voimme ainakin hetken levähtää maailman uudessa kukoistuksessa.

Silloin on tärkeää muistaa samalla panostaa länsimaissa vahvoihin puolustusvoimiin. Antiikin vanha sanonta ”jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan” ei ole mennyt muodista. Esimerkiksi Suomen pitkän rauhan turvana on ollut pitkäaikainen panostus vahvoihin puolustusvoimiin, mikä kantaa juuri tällä hetkellä monenlaista hedelmää. Puolustusvoimien rakentamisessa en näe kristilliseltä kannalta mitään pahaa – päinvastoin. Ne ovat silloin hyvän palveluksessa, kun ne suojelevat kansalaisia väkivallalta ja tuholta varmistaen mm. sen, että se mitä tapahtui Ruandassa ja tapahtuu juuri Ukrainassa, ei koskaan tulisi tapahtumaan enää täällä (vrt. Isoviha).

Jotta maailmaan saataisiin rauhan ja hyvyyden aika, tarvitaan myös Sanan voimaa. Ainakin itse uskon näin. Kristillinen sanoma, joka kehottaa lähimmäisen rakkauteen ja esimerkiksi vihamiestenkin puolesta rukoilemiseen, ei sekään ole mennyt muodista pois. Kun esimerkiksi Venäjä ja sen propagandan harhaanjohtamat kansalaiset ovat joku päivä havahtuneet todellisuuteen ja Ukrainaa ja sen kansalaisia kohtaan tekemäänsä vääryyteen katumuksen kautta, on silloin sovituksen ja välien korjaamisen aika.

Tarvitaankin isoa viisautta ja huolellista studeerausta poliitikkojen lisäksi kaikilta ja mm. meiltä Jumalan sanan palveluksessa olevilta, että osaamme oikealla tavoin myös sanoilla sekä teoilla rakentaa parempaa maailmaa. Esimerkiksi meiltä pastoreilta tämä aika vaatii monenlaista osaamista ja sivistystä sekä Pyhän Hengen antamaa valoa, jotta osaamme soveltaa Raamattua ja Jumalan sanaa nykypäivään.

Jumala meitä kaikkia auttakoon, että pystymme jatkossa rakentamaan parempaa maailmaa. Paras tapa tuo rakentamisen aloittaminen on luonnollisesti omassa itsessä. Jokainen meistä voikin omalla paikallaan olla uuden ja paremman maailman rakentaja.