Kari Kopperi: Jokaista vainajaa on kohdeltava kunnioittavasti

Pekka Seppänen julkaisi [Ylen verkkosivulla] kolumnin, jossa hän pohti, miten kuoleman jälkeinen elämä on hankalaa. Kirjoitus pitää sisällään paljon ilmiöitä ja tapauksia, jotka ovat tuttuja myös kirkon työntekijöille. Joiltain osin kirjoitusta on kuitenkin syytä tarkentaa.

Kysymys vainajien tuhkauksesta on keskusteluttanut kristittyjä pitkään, jo ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien. Ensimmäiset kristityt liittyivät vanhaan juutalaiseen perinteeseen, jossa vainaja haudattiin kokonaisena ruumiina. Tuhkausta pidettiin pakanallisena perinteenä, jota mm. roomalaiset harrastivat. Ensimmäisten vuosisatojen kristityistä tiedetään, että lähimmäisrakkaudesta he hoitivat sairaita ja huolehtivat myös kuolleiden hautaamisesta, kun ei ollut ketään omaista, joka olisi siitä huolehtinut.

Kriittisyys vainajien tuhkaamiseen on siten hyvin vanha perinne. Suomalaiseen käytäntöön tämä liittyy siten, että tietääkseni maamme ensimmäinen krematorio Hietaniemessä ei ollut kirkon tai seurakuntien perustama, vaan erillisen yhdistyksen. Polttohautaus on kuitenkin vähitellen yleistynyt ja nykyään sitä pidetään myös kirkossa kaikin puolin hyväksyttävänä käytäntönä. Tuhkaukset yleistyivät ensin pääkaupunkiseudulla ja ovat levinneet vähitellen myös laajemmalle Suomeen. Paikoitellen arkkuhautauksen käytäntöä on tukenut pitkät matkat lähimpään krematorioon. On ollut helpompaa haudata vainaja kotipaikkakunnallaan kuin viedä hänet krematorioon pitkien matkojen taakse.

Tällä hetkellä papiston piirissä käydään keskustelua siitä, onko soveliasta siunata vasta tuhkauksen jälkeen. Käsitykseni on, että tätä tapahtuu, mutta se ei ole mitenkään yleinen käytäntö. Eräässä vähän aikaan sitten käymässäni keskustelussa monet papit eivät nähneet asialle periaatteellisia esteitä, mutta toistakin mieltä olevia pappeja löytyi. Papiston työtä ohjaavassa Kirkollisten toimitusten oppaassa todetaan: ”Hautaan siunaaminen tapahtuu ennen tuhkausta. Jos painavat syyt puoltavat päinvastaista menettelyä, ei siihen ole estettä.”

Arvelen, että painavia syitä tulkitaan eri puolilla Suomea eri tavoin. Asiasta ei tietääkseni ole annettu tarkempaa ohjetta oppaan julkaisemisen jälkeen (2009). Luulen, että tänä päivänä esimerkiksi ekologisia syitä voi pitää painavina syinä. Perusteltuna syynä voidaan pitää myös sitä, että omaisten saaminen paikan päälle voi olla vaikeaa.

Ymmärrän asiaan liittyvää perinteistä käytäntöä niin, että hautaan siunaamisessa on pohjimmiltaan kysymys Jumalan haltuun jättämisestä. Tässä mielessä tuntuu luontevalta, että toimituksessa siunataan vainaja eikä hänen tuhkiaan. Toiselle käytännölle ei kuitenkaan ole periaatteellista teologista estettä. Perinteelle on kuitenkin olemassa ainakin tunneperäisiä syitä, joten aikaisemman käytännön jatkaminen on vähintään ymmärrettävää.

Kylmäsäilytystilojen riittämättömyyteen olen itsekin törmännyt kuluvan kevään aikana. Se näyttää olevan yleinen tilanne pääkaupunkiseudulla. Esimerkiksi isäni ruumis kuljetettiin yllättäen Tuusulan terveysaseman kylmätiloihin, sillä Järvenpäässä ei ollut vapaita tiloja. Tähän ei ole selkeää syytä. On sanottu, että vuoden 2021 lopulla ja vuoden 2022 alkupuolella on kuollut poikkeuksellisen paljon ihmisiä, joten kylmätilat eivät meinaa riittää. On myös havaittu, että monissa perheissä siunaustilaisuuden järjestämiseen vaaditaan aikaa. Varsinkin kaikille lähiomaisille sopivan yhteisen ajan löytyminen saattaa olla vaikeaa. Näin vainajia säilytetään kylmätiloissa pidempään kuin ennen, jolloin tilat voivat loppua kesken. Vainajien runsaus näkyy myös siinä, että etsiessäni sopivaa aikaa isäni uurnan laskuun sain ensimmäisen sopivan ajan vasta lähes kahden kuukauden kuluttua tiedustelustani.

Tuhkien sirottelusta hautaustoimilaki antaa tarkemmat määräykset. Mahdollisuudet ovat kuitenkin laajemmat kuin kirjoittaja antaa ymmärtää. Monien hautausmaiden yhteydessä on nimittäin alue, jonne vainajan tuhkat voidaan sirotella ilman, että löytyisi tarkkaa paikkaa, johon vainajan uurna tai tuhkat olisi sijoitettu. Tällainen löytyy esimerkiksi Korson kirkon yhteydestä, vaikka siellä ei ole erillistä hautausmaata. Paikan yhteyteen voidaan sijoittaa pieni muistolaatta vainajasta, jonka tuhkat on ripoteltu alueelle. Tavallisesti sieltä löytyy tavallisesti myös muistelupaikka, jonne voi viedä kynttilän tai joskus jopa kukkia.

Lääkärien tapaan kirjoittaa kuolintodistuksia en ota kantaa. Oma kokemukseni on, että he toimivat huolellisesti ja virkavastuulla.

Kirjoituksessa kerrottiin, että perunkirjoituksissa tarvittavien virkatodistuksen saaminen veisi neljä kuukautta. Rekisterijohtaja Sanna Heickelliltä saamani tiedon mukaan on totta, että kirkonkirjojenpitoon liittyvä mittava, sekä organisointiin että tietojärjestelmiin liittyvä uudistus ruuhkautti virkatodistusten toimitukset joksikin aikaa. Ruuhkia on kuitenkin vuoden vaihteen jälkeen saatu purettua ja toimitusajat ovat lyhentyneet huomattavasti. Esimerkiksi Vantaan aluekeskusrekisterissä toimitusaika venyi viime vuoden aikana neljään kuukauteen, mutta joka on saatu nyt laskemaan kahteen viikkoon.

Kuolemaan liittyvistä asioista on monenlaisia mielipiteitä. Myös elämän arki ja käytännön realiteetit tuottavat mukanaan tilanteita, joihin ei ole voitu varautua. Ne voivat aiheuttaa ymmärrettävää hämmennystä. On myös niin, että totutut käytännöt muuttuvat hitaasti. Kuoleman äärellä se on erityisen totta ja koskee sekä vainajan omaisia että myös niitä henkilöitä, jotka palvelevat vainajan viimeisellä matkalla.

Olennaista kuitenkin on, että jokaista vainajaa kohdellaan kunnioittavasti ja että omaiset saavat tukea suruunsa. Tätä kirkon työntekijät pyrkivät tekemään mahdollisimman hyvin.

Kari Kopperi

Piispainkokouksen pääsihteeri, Kirkkohallitus

Kirjoitus julkaistu myös Facebookissa.