Kärsimyksiin kätketty Jumala

”Kuka uskoo meidän sanomamme? Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman? Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso, kuin vesa kuivasta maasta. Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.

Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti kantaakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Jesaja 53:1-5

Jumala ilmoittaa meille itsensä vastakohdassaan. Hän ei ilmoita maailmassa itseään sellaisena kuin luonnollinen järkemme ja ajatuksemme odottaa Jumalan olevan. Hänessä ei ole sitä muotoa ja kauneutta, johon ihastuisimme, vaan hän on täysi vastakohta kaikelle sille, mitä me ja mitä maailmassa yleensä pidetään ihailtavana, kauniina ja tavoittelemisen arvoisena. Hänen kohtaamisensa on juuri siksi vaikeaa, että Jumala kätkeytyy vastakohtiin, jotka eivät mitenkään sovi meidän luontaiseen käsitykseemme Jumalasta, vaan jotka näyttäytyvät meille suorastaan vastenmielisenä, halveksittavana ja sulana hulluutena. Paavali kirjoittaakin: ”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä”. 1. Kor. 1:27-29

Kun Jeesus Matt. 25 luvussa puhuu lampaista ja vuohista, käy ilmi, että kumpikaan ryhmä ei ollut nähnyt Kristusta hänen vähimmissä veljissään. Molemmat ryhmät nimittäin kysyvät milloin he olivat nähneet Kristuksen nälkäisenä, janoissaan, alastomana, sairaana, vangittuna jne. Jeesus vastaa, että kaikki mitä he ovat tehneet yhdelle hänen vähimmistä veljistään, sen he ovat tehneet hänelle itselleen. Kristus kertoo siis tässä, että hän on kätkeytynyt vähäiseen ja vähäpätöiseltä näyttävään.

Ajattelen, että vuohet odottivat kohtaavansa ja näkevänsä Kristuksen loisteliaassa, rikkaassa, kauniissa, suositussa ja menestyvässä ihmisessä, ei suinkaan vähäisessä, vaatimattomassa, köyhässä, rumassa, yksinäisessä ja yhteiskunnan hylkimässä. Ehkä vuohet myös pyrkivät hyötymään tästä ihmisestä ja mielistelemään häntä oman etunsa vuoksi saadakseen omaisuutta, kunniaa ja mainetta. Lampaat taas palvelivat kaikkia, myös vähäisiä veljiä, vaikka eivät nähneetkään heissä Kristusta. Mutta koska he olivat sisäistäneet kristillisen palvelevan rakkauden asenteen kaikkia ihmisiä kohtaan, he näin tulivat palvelleeksi tietämättään Kristusta. Tällainen on kristillinen rakkaus. Se pyrkii palvelemaan kaikkia erottelematta, myös niitä, jotka suhtautuvat kristittyihin vihamielisesti. Evankeliumi kuuluu kaikille ja se tulee arkielämän keskelle palvelutyössä lähimmäisten hyväksi.

”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima”. 1. Kor. 1:18. Evankeliumi ristillä kuolleesta Jeesuksesta Kristuksesta, Vapahtajasta, on Jumalan voima. Mutta Jesaja kysyy: ”Kuka uskoo meidän sanomamme”. Kenelle evankeliumin sanoma avautuu? Kenelle kelpaa sanoma ristille lyödystä henkihieveriin piestystä Jumalan Pojasta? Evankeliumi on ristin teologiaa. Se on sanomaa ristin miehestä, joka kärsii meidän puolestamme meille kuuluneen rangaistuksen synneistä, jotta meillä olisi rauha ja me parantuisimme hänen haavojensa hinnalla.

Mikä on se rauha, jonka saamme? Se on rauha Jumalan kanssa, jonka saamme, kun uskomme tähän meidän puolestamme ja sijaisenamme ristillä kärsineeseen Vapahtajaan. ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa”. Room. 5:1 Tässä uskossa Kristukseen avautuu meille myös pääsy Jumalan armoon, joka antaa riemun ja toivon päästä Jumalan kirkkauteen.

Miksi sanotaan ”haavojensa hinnalla”? Siksi että Jumala itse on maksanut Kristuksen, Poikansa ristinsovitustyöllä syntivelkamme siten, että Jumala teki Jeesuksen, joka oli viaton ja synnitön uhrikaritsa, synniksi. Me olisimme ansainneet riippua ristillä ja kärsiä se rangaistus, mutta vaikka kärsisimmekin, se ei olisi lunastavaa kärsimystä, koska me olemme syntisiä, emme viattomia. ”Mutta Herra heitti hänen päällensä, kaikkien meidän syntivelkamme”.  Jesaja 53:6. ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, Jumala meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi”. 2. Kor. 5:21 Paavali myös kehottaa luvussa 6 jae 1 vastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi.

Tässä on siis olemassa vaara armon jäämisestä turhaksi. Miten armo jää turhaksi? Armo jää turhaksi silloin, kun ihminen ei elä ns. armon alla ja yksin Kristuksen sovitustyön varassa, siis Jumalan armosta. (Luther: yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden). Hän ei ole päässyt ristinmiehen Kristuksen tuntemiseen. Hän ei ole myöskään kääntynyt ja tullut uskoon, uudestisyntynyt. Hyvin monet kristityt elävät pinnallisessa uskonnollisuudessa ehkä satunnaisine hartauden harjoituksineen. Toisin sanoen he vain harrastelevat kristillisyyttä. Sen syvemmälle se ei mene. Variaatioita on runsaasti. Lopputulema on kuitenkin tämä: Ihminen voi elää lakihurskaudessa (tekohurskaudessa) tai hän voi luopua evankeliumista eli luopua uskosta Kristukseen syntiensä sovittajana, jolloin kristinusko kutistuu moralistiseksi järjestelmäksi eettisine rakkaus -velvoitteineen. Toisin sanottuna ihminen elää tässäkin lain alla. Ja tietysti ihminen voi elää täysin kuolleessa tilassa paatuneena. Lutherin mukaan kaikki ovat hengellisesti kuolleita ennen kuin Jumalan Henki heidät herättää kaipaamaan Jumalaa ja pelastusta.

Armo kirkastuu vain kärsivän ristinmiehen Jeesuksen ristin äärellä. Jumalan armon evankeliumi kätkeytyy kärsimykseen. Tämä on ristin salaisuus, joka aukeaa vain uskon silmälle.

Timo Eskola kirjoittaa: ”On ilmeistä, että ihmiskunta ei tunnista Jumalaansa. Kaikkein kielteisimmin Jeesuksen toimintaan suhtautuvat temppelin papit ja Vanhan testamentin oppineet eli sen ajan ”professorit”. Jumala astui esiin niin erilaisena. Onkin lähes käsittämätöntä, että kolmiyhteisen Jumalan, maan ja taivaan Luojan ja ihmiskunnan toivon kohtaaminen tapahtuu silloin, kun ymmärrämme Kristuksen häpäisyn, häneen kohdistetun väkivallan ja rikolliseksi lukemisen paljastavan meille sen, millä ehdoilla Jumala ylipäätään voi olla meihin yhteydessä”. (Timo Eskola, Iustitia 37, 2020, ”Teologinen testamentti” ja muita esseitä)

Edelleen lainaus Eskolalta: ”Luther tekee jaon ristin teologian ja kunnian teologian välillä. ”Kunnian teologialla Luther tarkoittaa sitä, että ihmisillä on taipumus määritellä suhde Jumalaan ihmisen oman rakkauden ja rakastamisen kyvyn avulla. Tämän käsityksen hän oli tunnistanut aikansa katolisesta teologiasta. Siinä pelastuminen määriteltiin ihmisen rakkautena. Jumalan väitettiin herättävän tuon rakkauden syntisessä. Luther mukaan ihmisen luontainen rakkaus kohdistuu kuitenkin yleensä vain Jumalan mahtaviin ominaisuuksiin ja kunniaan.” 

”Ristin teologian mukaan Jumala tunnistetaan oikein vain silloin, kun ymmärretään hänen osoittavan rakkautensa syntiselle alennuksen, ristin ja kuoleman kautta. Silloin osoittautuu, että Jumala rakastaa pahaa ja epäluotettavaa ihmistä. Klassinen kohta Lutherin kirjoituksista selittää passion väistämättömyyttä”. (Timo Eskola, Iustitia 37, 2020, ”Teologinen testamentti” ja muita esseitä)

”Kunnian teologi sanoo pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, ristin teologi sanoo, miten asia on. Tämä käy ilmi siitä, että kun kunnian teologi ei tunne Kristusta, hän ei tunne kärsimyksiin kätkettyä Jumalaa. Siksi hän pitää toimintaa ja tekoja parempina kuin kärsimystä ja vaikuttamisen kohteena olemista (passio); kunniaa parempana kuin ristiä; voimaa parempana kuin heikkoutta; viisautta parempana kuin tyhmyyttä ja yleisesti hyvää parempana kuin pahaa.” (Luther Heidelbergin tekstit).

Timo Eskola: ”Ristin teologia merkitsee sitä, että valitsemme kärsivän Kristuksen. Teologian ja myös henkilökohtaisen uskon – jotka eivät ole koskaan kaukana toisistaan – ytimenä on silloin se, että Jumalan todellinen apu langenneelle ihmiskunnalle tulee aina ja vain, siis todellakin pelkästään, kärsivän Vapahtajan välityksellä. Kristus alistuu lyötäväksi synnin tähden. Hänellä ei ole ”muotoa”, johon edes uskonnollisesti virittynyt ja tunnelmallista sisäistä kokemusta etsivä paatunut ihminen voisi mieltyä.

 Vastakohtana on kunnian teologia, vallan ja hierarkian Jumala, voima-evankeliointi, pukeutuminen Pyhän Hengen voimaan – nimityksiä on satoja. Samaa valtaa etsivät politisoitunut teologia, yhteiskunnalliseen valtaan pyrkivät kirkko ja kansanryhmien voimaannuttamista hakeva lähetystyö. Vasen ja oikea laita löytävät aina paikkansa. Synkeän perkeleen vastapoolina on aina valkoinen saatana. Kristityn suurin kiusaus on luopua ristin miehestä.

 Mitä Jumalan Pojan kuolema tavallisella teloituspuulla merkitsee? Se antaa esimerkin ja muistutuksen siitä, että inkarnoitunut Kristus surmattaisiin jokaisen sukupolven keskellä. Jeesus ei kuole Jerusalemissa pelkästään siksi, että niin oli kirjoitettu. Hän kuoli, koska se oli väistämätöntä. Kun Jumala itse astuu lankeemuksen maailmaan, synnin syvä musta virta alkaa nousta. Ihmiskunnan hengellisen kuoleman varsinainen merkki on siinä, että me kaikki haluamme viime kädessä surmata Jumalan itsensä. Muistakaa Nietzschen huutoa: Jumala on kuollut. Me olemme tappaneet hänet!

 Jos historia olisi mennyt toisin ja Jeesus Kristus ilmestyisi ja inkarnoituisi meidän aikanamme, hänet todennäköisesti surmattaisiin jälleen kolmessa vuodessa. Ongelmana ei ollut se, että juutalaiset olisivat olleet sen syntisempiä kuin toiset. Jeesuksen inkarnaatio synnytti kriisin, joka ei voinut laueta toisin. Pelkkä Jumalan syrjäyttäminen tai välinpitämättömyys eivät riitä lankeemuksen maailmalle. Jumalan ja ihmisen välit eivät tule selvitetyiksi ennen kuin Jumala asetetaan ihmisten tuomioistuimen eteen ja tuomitaan kuolemaan. Jeesukselle olisi käynyt näin minkä tahansa yhteisön keskellä – monissa paikoissa ehkä jopa lyhyemmässä ajassa. Niinhän hänelle käy kirkossa nykyäänkin.” (Timo Eskola, Iustitia 37, 2020, ”Teologinen testamentti” ja muita esseitä)

  ”Sinä ole ihmeellinen, rakastava Jumala. Sinä hallitset meitä ihmeellisesti, täynnä ystävyyttä. Sinä korotat meidät silloin, kun alennat meidät. Sinä teet vanhurskaiksi, kun teet meistä syntisiä. Sinä kuljetat meitä kohti taivasta, kun syökset meidät helvettiin. Sinä annat meille voiton, kun sallit meidän joutua tappiolle. Sinä lohdutat meitä, kun sallit meille murhetta. Sinä teet meistä iloisia, kun annat meidän parkua surusta. Sinä saatat meidät laulamaan, kun panet meidät itkemään. Sinä teet meistä voimakkaita, kun kärsimme.” (Luther, Rukouksia, 21).

”Jumala kohdataan tässä maailmassa synnin ja armon leikkauspisteessä. Kohdatessamme Jumalan meidän syntimme paljastuu. Ihmisen uskottomuus on tosiasia, mutta se ei estä ketään tulemasta kääntymykseen ja saamasta anteeksiantamusta. Jumalan kohtaamisesta alkaa prosessi, jossa uskonvanhurskauden hedelmänä on Jumalan pyhittävä työ.

 Kuka siis on ristin teologian ihannelukija Uuden testamentin kertomuksen kokonaisuudessa? Luennan äärimmäisellä laidalla ihannelukija on syrjäytetty ja hakattu, hyväksikäytetty ja hylätty ihminen, joka kivustaan huolimatta ymmärtää itsekin olevansa osallinen samasta pimeydestä, samasta väkivallan kierteestä. Myös hänen oma vastauksensa väärinkäytöksiin olisi kosto ja väkivalta. Lankeemuksen maailmassa syyttäjä ja syytetty sulautuvat yhteen. Ristin teologia julistaa ihannelukijalle, että Kristuksen kärsimys päättää tuskan kierteen. Risti paljastaa synnin alastomaksi. Sovitus on siinä, että Jumala ottaa ihmiskunnan vihan omille harteilleen. Siksi passiokertomuksen ihannelukijan viimeinen merkitys on usko. Ahdistuksesta kasvaa riemu. Väkivallan riemuvoitto muuttuu ”iloiseksi sanaksi”, ja euangelion synnyttää lukijassa vihan sijaan rakkaudellisen suhteen aidon keerygman eli saarnatun pelastussanoman subjektiin, Kolmiyhteiseen Jumalaan.” (Timo Eskola, Iustitia 37, 2020, ”Teologinen testamentti” ja muita esseitä).