Kaste kristittyjen ykseyden perustana ja valtio kristillisyyden arvioijana

Pian on alkamassa vuotuinen kristittyjen ykseyden rukousviikko. Sitä vietetään tunnelmissa, jossa marttyyrius ei enää ole vain sana kristikunnan varhaisajoilta vaan elävää kuolemanvaaran todellisuutta maapallon monilla kolkilla, erityisesti Lähi-idässä ja paikoin Afrikassa. Lähi-itä uhkaa tyhjentyä kristityistä. Onneksi monet valtiollisetkin tahot ovat tässä asiassa myös aktivoituneet, esimerkiksi Britannian kuningashuone. Kirjoittipa liberaali Newsweek-lehtikin Egyptin koptien ahdingosta. Paavi Franciscus on puhunut ”marttyyrien ekumeniasta” – vainoaja kyllä tunnistaa kristityn – ehkä paremmin kuin kristityt toisensa.

Kristityksi kääntyminen ja yleensä uskonnonvapaus ei ole mikään itsestään selvyys globaalissa todellisuudessa. Olemme kuulleet Euroopan voimistuneesta antisemitismistä ja islamofobiasta sekä siitä, että lukumääräisesti suurin uskonryhmä eli kristityt on myös maailman vainotuin uskonryhmä. Tässä mielessä ihmisoikeuksien ja niistä perustavimpiin kuuluvan oikeuden eli uskonnonvapauden eteen on syytä tehdä työtä ja kunnioittaa jokaisen yhdenvertaisuutta samalla kun muistetaan, että uskonnossa ei ole kyse vain yksilöstä vaan myös hänen edustamastaan traditiosta ja yhteisöstä.

Yksi näkyvä uskonnonvapauden ongelma esimerkiksi Euroopassa on ollut kristityksi kääntyneiden arviointi ”uskontotesteillä” ja kastetuksi tulleen kristillisyyden epäily. Vastikään esimerkiksi Ruotsin kirkot järjestivät kynttilämielenosoituksen sikäläisen maahanmuuttoviraston asenteesta kristityksi kääntyneitä kohtaan. Vaikka motiivit olisivatkin sekoittuneet, tällaisen henkilön kristillisyyden epäily on sinänsä absurdia, koska kääntyminen jo sinällään saattaa ihmisen lähtökohtaisesti joissakin paikoissa hengenvaaraan ilman mitään individualistisen Euroopan ”henkilökohtaisen uskon” arviointia tiukimman herätyskristillisyyden mukaan.

Teologisesti ottaen oikein toimitettu kaste Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kirkkoon liittämisen tarkoituksessa on aito kaste. Katolisen opetuksen mukaan jopa ei-kristityn näin toimittama kaste on aito. Kyseessä ei ole ihmisen vaan Jumalan teko. Tämän kieltäminen on uskonyhteisön autonomian ja viime kädessä kristillisen uskon loukkaamista. Myös vapaat suunnat lähtevät omasta lähtökohdastaan määritellyn uskovien kasteen ainutkertaisuudesta ja luonteesta uskon kuuliaisuutena Herramme käskylle. Tämän huomiotta jättäminen on uskonyhteisön autonomiaan puuttumista ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden kannalta kyseenalaisella tavalla. Toki luotettavuus tulee tutkia, jotta eniten apua tarvitsevat ovat etusijalla, mutta uskonyhteisön arvioon uskonyhteisöön kuulumisen kriteereistä tulee luottaa. Muuten päädytään ideologisen pakkosyötön tielle.

Etsimättä tuleekin mieleen Dietrich Bonhoefferin teksti vuodelta 1933, kun hän piti niin kutsuttujen arjalaispykälien voimaan saattamista ja siihen liittynyttä kastettujen juutalaiskristittyjen sulkemista pois kirkon viroista tunnustuskysymyksenä. Bonhoeffer kirjoitti: ”Kristillinen kirkko ei voi sulkea yhteydestään jäsentä, jolle on toimitettu kasteen sakramentti ilman että kaste alennetaan puhtaan muodolliseksi riitiksi, joka on sen toimittavalla kristilliselle yhteisölle yhdentekevä. Juuri kasteessa Jumala kutsuu tähän konkreettiseen kirkkoon ja sen yhteyteen.”

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kasteopetus ja sielunhoidollinen kohtaaminen kastettavan kanssa tulisi ottaa vakavasti. Jo varhaiskirkon katekumenaatti osoittaa, että kaste edellytti kristillisen uskon perusteisiin perehtymistä ja yhdessä kummin kanssa seurakunnan elämään sosiaalistumista. Kasteopetusta myös jatkettiin kasteen jälkeen. Samalta pohjalta nousee myös nykyinen kasteopetus, joka kastemuistutuksena ja kristittynä kasvamisena kattaa koko elämänkaaren. Varhaiskirkossa saatettiin mennä myös ääripäähän ja ottaa kaste vasta kuolinvuoteella, mikä uhkasi turhentaa kasteen armonvälineenä. Pyhittyminen kun joka tapauksessa saavuttaa täyteytensä vasta uudeksi luomisessa. Totta on sekin, että kirkon vallan kasvaessa myös oman edun tavoittelua kristityksi kääntymiseen liittyi ja vakaviakin lankeemuksia tuli yhä enemmän vastaan. Siksipä kirkkoa tässä ajassa onkin luonnehdittu taistelevaksi kirkoksi, joka on alati puhdistumisen tarpeessa. Sen pyhyys on Jumalan pyhyyttä.

Kristityt on kutsuttu yhdessä toimimaan kaikkien kastettujen ja kaikkien ihmisten uskonnonvapauden puolesta. Kun yksi Kristuksen ruumiin jäsen kärsii, kaikki kärsivät.