”Katolisen kirkon jäsenten valitettavan käytöksen (deplorable behaviour) vuoksi pyydän anteeksi Jumalalta ja haluaisin kertoa teille sydämeni pohjasta, että tunnen kipua asia takia.”
Rikosuutisia Kanadasta
Uutistoimisto Reuters on aprillipäivänä 2022 uutisoinut Kanadan intiaanien ja paavin tapaamisesta Vatikaanissa. Suomessa tastä on uutisoinut verkkosivuillaan Alfa-tv.
Uutinen on jäänyt orastavan maailmanpalon ja Ukrainan sodan järkyttävien tapahtumien varjoon.
Katolinen kirkko prosessoi Kanadassa arviolta 150.000 intiaanien alkuperäisväestön lasta oppilaitoksiinsa.
Nyt kun on selvinnyt mistä oli kysymys – kulttuurisesta kansanmurhasta, kun intiaanilapset riistettiin omilta vanhemmiltaan katolisiin sisäoppilaitoksiin – riittääkö asiantilan korjaamiseksi paavin anteeksipyyntö?
Toistaiseksi vahvistamaton määrä, ehkä tuhansia lapsia, kuoli näissä oppilaitoksissa – kaikkia katolisten oppilaitosten hautausmaita ja niihin nimettömästi haudattuja ei liene vielä ole perusteellisesti tutkittu.
Lapset erotettiin perheistään ja kulttuuristaan, oppilaitoksissa heitä pahoinpideltiin, hyväksikäytettiin, ehkä myös näännytettiin nälkään.
Että paavin anteeksipyyntö Jumalalle riittäisi kuittaukseksi kaikesta mitä tapahtui?
Kysehän ei ole katolisen kirkon työntekijöiden ”valitettavasta” käytöksestä, vaan maallisen oikeuden ja lakien vastaisista rikoksista, väkivallasta ja rikoksista lapsia, heidän perheitään ja ihmisyyttä vastaan.
Anteeksipyyntökulttuurin perversio
Sen sijaan että paavi olisi todennut, että Kanadan intiaanilasten pahoinpitelijät ja hyväksikäyttäjät toimivat väärin ja olivat/ovat lain edessä rikollisia, hän pyytelee anteeksi Jumalalta heidän puolestaan.
Eihän tämä näin mene.
Kun vain uskonnollisesti pyydellään anteeksi, ei muka olla rikosoikeudellisessa tai taloudellisessa korvausvastuussa
Kenellä on valta pyytää anteeksi toisten ihmisten rikoksia?
Noin kristinuskon näkökulmasta -ja lähestyessämme pääsiäistä – muistamme, että Jeesus pyysi anteeksi murhaajiltaan; anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.
Jokainen pyytäköön Jumalalta anteeksi omia syntejään, rikoksia ja virheitään. Tämä on protestantismin ja uskonpuhdistuksen ydinsanoma.
Kukin on vastuussa omista synneistään, virheistään ja rikoksistaan. Paitsi jos olet Jeesus, joka rukoilee anteeksiantoa toisten tekojen puolesta.
Kenen on vastuu?
Kanadan intiaanien lapset riistettiin heidän vanhemmiltaan – tässä oli osallisena katolisen kirkon lisäksi tämän toiminnan sallinut ja mahdollistanut Kanadan valtio.
Kyseessä oli rikollinen, ihmisyyden vastainen toiminta. Koko vastenmielinen ilmiö pitää käydä tutkia kansainvälisissä oikeusistumissa eikä sitä voi kuitata tämän päivän katolisten piispojen tai paavin jälkihurskailla anteeksipyynnöillä.
Katolinen kirkko on luonut hyvin ikävän ”ennakkotapausten” kahtalaisen kuvion, jossa rikosoikeudellinen vastuu muka muuttuu uskonnollisiksi anteeksipyynnöiksi.
Toisaalla katolinen anteeksipyyntökulttuuri on nimittäin luonut aatteellis-kuvitteellisen pohjan woke-politiikalle, jossa tämän ajan ihmisten pitäisi pyydellä anteeksi ja tuomita muiden, menneiden aikakausien virheitä.
Tämä on kuitenkin vain trollaamista, patsastelua, jossa meidän pitäisi katua ja pyydellä anteeksi menneisyyttä, johon emme ole voineet vaikuttaa.
Näin vain sotketaan ihmisten moraalia, kun uskonnollisten yhtä-tyhjän-kanssa-anteeksipyyntöjen sijaan rikoksiin oikeasti syyllistyneitä tämän ajan ihmisiä pitäisi asettaa syytteeseen ja korvausvastuuseen heidän tekemistään rikoksista.
Suomi
Jossain hallintomme ytimissä tutkitaan juuri nyt saamelaisten Suomessa kokemia ”vääryyksiä”.
Miksi tämä joukko ei ota julkisesti kantaa Kanadan intiaanien historiaan tai heidän nykytilanteeseensa?
Ruotsinvallan, autonomian ajan sekä itsenäisen Suomen aika – voiko tätä luterilaisesssa kontekstissa tapahtunutta saamelaisten historiaa millään tavalla verrata siihen mitä katolinen kirkko ja Kanadan valtio teki alkuperäisväestölle Kanadassa?
Olipas Junkkaalalta sovitteleva ja yhteistyökykyä osoittava lausunto. Kirkkolaivan kapteeni (arkkipiispa?) ei ymmärrä minne pitäisi mennä, mutta ei huolta, me paljastamme muiden valheet ja julistamme omaa totuuttamme.
Mielestäni uutisessa ei lue, että Junkkaala olisi sanonut ”me paljastamme muiden valheet ja julistamme omaa totuuttamme” kuten Jusu siteerasi.
Uuutisessa lukee ”Timo Junkkaala sanoo, että tähtäyspiste on paljastaa meidän ihmisten valheita ja julistaa Jumalan sanan totuutta”. Eli hän ei sano ”paljastamme muiden valheet” vaan ”meidän ihmisten valheet”. Junkkaala ei myöskään sano, että ”julistamme omaa totuuttamme” vaan hän sanoo ”Tähtäyspiste on julistaa Jumalan sanan totuutta”
Jokainen tietysti lukee tuon siten kuin haluaa.
Uutisen mukaan Junkkaala on sitä mieltä, että kirkkolaiva on kadottanut Jumalan läsnäolon ja ajalehtii ilman kapteenia kalastaen ihmisten suosiota. Junkkaalan sanojen mukaan viidesläisten tilaisuudessa käsitellään eettisiin kysymyksiin liittyviä ihmisten valheita sekä julistetaan Jumalan totuutta.
Ei tuossa ihan hirveä neropatti tarvitse olla ymmärtääkseen Junkkaalan omahyväisyyttä. Eihän tässä viestissä tietysti mitään vikaa ole, jos on Junkkaalan kanssa samaa mieltä.
Voidaan tietysti todeta että ”kauneus on katsojan silmissä”, mutta jos tekstiä oikoluetaan niinkuin se on kirjoitettu, niin se on niinkuin se on kirjoitettu.
Minä en koe, että uusia hengellisiä laulukirjoja julkaistaisiin harvoin. Samat Pekka Simojoen ja kumppaneiden laulut ilmestyvät milloin minkäkin yhteisön kustantamana. Saa nähdä, onko tässäkin siitä kysymys.
Odotetaan kuitenkin mielenkiinnolla. Siinä mielessä tämä ei ole jokapäiväistä, että jonkin kirkon herätysliikkeen piirissä ihmisiä useiden vuosikymmenten aikana puhutelleet laulut julkaistaan yhtenä teoksena.
Hei Martti Pentti,
Viides herätysliike ei ole koskaan julkaissut mitään vastaavaa. Muilla herätysliikkeillä on omat laulukirjansa. ( https://www.kotimaa.fi/viisikielisen-kieliae-tapailemassa/
Viisikielinen-laulukirjaan on koottu yli 400 laulua. Kaikkiin lauluihin on nuotit ja sointumerkit. Laulujen luettelo on täällä: http://www.opko.fi/viisikielinen/viisikielisen-taemaenhetkinen-laululuettelo.html. Viisikielisen sivuilta löytyy myös muuta tietoa laulukirjasta ja sen tekoprosessista.
Tämä on ollut valtava urakka, mutta siitä on varmasti paljon iloa monille ihmisille, koska laulukirjan toimituskunta oli toimintansa aikana monilla tavoin yhteydessä kirjan tulevaan käyttäjäkuntaan olennaisen laulumateriaalin löytämiseksi. Viisikielisen julkaisevat: Kansan Raamattuseuran Säätiö,Evankelis-luterilainen Lähetysyhdistys Kylväjä, Suomen Ev. lut. Opiskelija- ja Koululaislähetys, Medialähetys Sanansaattajat, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys ja Suomen Raamattuopiston Säätiö.
Kiitos linkistä laulujen luetteloon! Pikaisella vilkaisulla kokoelma näytti jokseenkin tutulta. Olen veisannut elämäni aikana Virsikirjan lisäksi ainakin Henksuja, Sinistä, Nuorten veisuja ja Siionia. Kaikki näyttävät olevan mukana. Onkohan tämä teos ymmärrettävä niiksi lauluiksi, jotka ovat läpäisseet viidesläisen seulan ja todettu tosiuskovaisiksi?
Martti, aivan kuin loppupohdintaasi sisältyisi pientä kyynistä kritiikkiä. Onko niin?
Niinpä. Viidesläisyys on ennenkin määritellyt tiukkoja rajoja oikealle uskolle. (Evankelisuutta taas on kiinnostanut puhdas oppi.) Miksi tämä ei olisi myös viidesläisen laulukirjan ominaispiirre?
Luulisin kuitenkin, että kirjaan on kelpuutettu lauluja pikemminkin tunteen kuin sanojen sisällön perusteella. Tottahan monia koskettava hengellinen laulu on aidon uskon tulkki. Vaikeaselkoinen sanoitus ja erikoinen melodia taas eivät tee laulusta sellaista.
Se, että samat laulut elävät eri laulukirjoissa, ei ole mikään uusi ilmiö. Voit Martti vain kuvitella, kuinka moneen laulukirjaan ovat 1790 suomennetut Sionin virret vaikuttaneet. Kerran tein pienen iltapäiväkahviesitelmän Lina Sandellista ja kahlasin siihen läpi kaikki eri hengelliset laulukirjat ja virsikirjan. Hyvin oli Linakin kaikille kelvannut. Eikä siinä mitään pahaa ole.
Tätä laulukirjaa sanotaan uutisessa ’viidesläisyyden omaksi’. Se taitaa kuitenkin osoittautua hyvin yleiskirkolliseksi juuri kirjavan ja monille tutun lauluaineistonsa vuoksi. Ehkäpä siitä tulee suorastaan kansankirkollinen. Näin onkin hyvä. Lähetysseuran Hengellisiä lauluja ja virsiä -kokoelma saa siitä kenties seuraajan. Laula kaikki maa -kirja ei sellainen voinut olla kai siksi, että se on selvemmin juuri tietyn yhteisön parissa koottu ja vain sen käyttöön suunniteltu.
Niin, minusta on hienoa, että meillä on kirkossa virsikirjan lisäksi nuoren seurakunnan punainen kirja, Siionin virret, Siionin kantele, Siionin matkalaulut ja muita kirjoja, jotka mahdollistavat y h d e s s ä l a u l a m i s e n, ja jotka ovat niin rukousta, opetusta, kiitosta kuin reflektointiakin.
On hienoa, jos viidesläisyys ”saa oman kirjan” eli se koetaan vitoslaisissa ympyröissä yhteisen hengellisen perinnön eläväksi jatkajaksi. Vielä hienompaa on, jos kirjasta tulee kansankirkollinen, jota körtti, lestadiolainen, agnostikko tai sateenkaariväki voi laulaa täydestä sydämestään rupeamatta viidesläiseksi.
Nimim. ”Kotihin, kotihin, Isän lapsena käyn takaisin…”
”Vielä hienompaa on, jos kirjasta tulee kansankirkollinen, jota körtti, lestadiolainen, agnostikko tai sateenkaariväki voi laulaa täydestä sydämestään rupeamatta viidesläiseksi.” Mitäs, jos näiden joukosta joku haluaisikin ruveta? Pitäisikö sanoutua irti edellisestä porukastaan päästäkseen viidesläisyyteen mukaan?
Miksi ihmeessä? Ja mitä oikeastaan tarkoitat? Ei ”pidä” siinä merkityksessä, että ”olisi viisasta” eikä siinä mielessä, etteikö muuten hyväksyttäisi mukaan. Henkilökohtaisesti olen saanut lämpimän vastaanoton vitoslaisten keskuudessa ilman vitoslaista taustaa tai ”vitoslaiseksi kääntymistä”. Toisenlaisia kokemuksia on varmasti ollut – paljonkin, mutta ehkä se liittyy tässäkin ketjussa keskusteltuun faktaan, että ”jokainen herätys tapahtuu vääräoppisesti”.
Olen muuten aika vakuuttunut, että tämä julkaistava kirja toimii enemmän siltana kuin raja-aitana. Jälkimmäinen olisikin jotenkin kummallinen skenaario.
Tahdoin oikeastaan ihmetellä kristikansan jakamista tuollaisten nimikkeiden alle. Kukapa olisi yksiselitteisesti mikään noista? Nimim. ”Puoliagnostinen steenkaarikörttiyteen taipuvainen viitoslestadiolainen.”
🙂
Junkkaala sanoo niin kuin asiat ovat: kirkkolaiva ajelehtii ilman kapteenia. Ei kirkon isoin pulma ole jäsenkato, tai siitä aiheutuvat taloudelliset menetykset. Suurin ongelma on se, että kirkossa harvoin kuulee julistettavan Jumalan sanaa. Jokainen aloitteleva seurapastori on visusti sisäistänyt, että on epäkorrektia ja ihmisen pyhää intimiteettiä loukkaavaa edes varovaisesti vihjata syntiä synniksi.
Postmodernia ihmistä, jolle minuudesta/identiteetistä alkaen kaikki on epävarmaa, häilyvää ja muuttuvaa, ei erityisemmin innosta tulla kirkkoon kuulemaan epävarmoja, horjuvia ja ristiriitaisia kertomuksia.
Juuri näin minäkin Junkkaalan kirjoituksen ymmärsin.
Sekä Laaksonen puhuvat kiertoilmauksin ”synnin sanomista synniksi” tai ”eettisiin kysymyksiin liittyvistä ihmisten valheista ja Jumalan totuudesta”. Oletettavasti kumpikin on pettynyt siihen, että kirkossa ei saa homosuhteita sanoa synniksi. Vai ymmärsinkö Laaksosen kommentin syntien vihjailusta väärin?
Ehkä on hyvä, että postmoderni kirkko tarjoaa postmodernille ihmisille postmodernia uskoa. Jos kirkko hyökkäisi seksuaalivähemmistöihin kimppuun, se saisi rasistisen järjestön leiman ja siitä tulisi yhteiskunnallisesti irrelevantti. Mutta ehkä tämä on joillakin nimenomaan tavoittena?
Tuota tuota. Homoseksuaalisuus ei ole kaiken keskipiste ja mittari kirkossa. Kaikkea sanottua ei pidä mitata sillä tai ajatella, että kaikki synnistä puhuminen kohdistuu vain homoseksuaalisuuteen. Jos näin olisi niin esim. heteroiden syntisyys jäisi täysin käsittelemättä ja kuitenkin kaikki ihmiset ovat Raamatun ilmoituksen mukaan monella tavalla syntisiä, jotka tarvitsevat Jeesuksen tuomaa sovitusta kukin kohdalleen pelastuakseen.
Olen Salmen kanssa täsmälleen samaa mieltä, että homoseksuaalisuus ei ole kaiken keskipiste ja mittari kirkossa.
Mun pointti oli siinä, että kun täällä valitetaan, että ”syntiä ei saa sanoa synniksi” tai että ”eettisistä kysymyksistä on Jumalan totuudesta poikkeavia ihmisten valheita”, minun on vaikea nähdä, että tässä puhutaan juuri mistään muusta kuin homoudesta.
Jotkut ovat tehneet homoudesta kysymyksen, jolla mittaavat evankelis-luterilaisen kirkon ja sen kapteenin tuuliajolla olon määrää.
Jusu, Ei tässä homoseksuaalisuudesta ole ensi- tai edes toissijaisesti kysymys. Aihe ei kirkon kannalta loppujen lopuksi ole kovin keskeinen eikä kiinnostava. Dosentti Junkkaalan perspektiivi kirkon katastrofaaliseen teologisiin tilaan on uskoakseni huomattavasti laajempi.
Tämä kaikinpuoliseen kirkolliseen konkurssiin johtava kehitys Suomessa alkoi viimeistään sotien jälkeen. Eräänlainen kulminaatio oli arkkipiispan taannoinen raamatuntulkinta piispainkokouksessa.
Okei, olin siis väärässä.
Kari-Matti, mitä ovat ne synnit, joita kirkko kieltää sanomasta synneiksi? Minua jäi vaivaamaan, mihin viittaa puhuessasi aloittelevien seurakuntapastorien varovaisuudsta.
Jusu, pidän itseäni riittävän tekopyhänä, että voisin vaikka luetella loppukuukauden kaikkia mieleeni juolahtavia tekosyntejä.. Rovasti Laestadiuksen nimitykset ”raitis juomari”/”siveellinen huoripukki” ovat aina tuntuneet omakohtaisesti osuvilta.
Mutta varsinaisesti tarkoitan synnillä isompia kokonaisuuksia kuin näitä arkipäiväisiä pikkupaheita, joihin useimmat meistä vähintään mielessä jatkuvasti lankeamme. Kuinka usein kuulee saarnastuolista varoitettavan kuoleman jälkeisestä kadotuksesta eli helvetistä? Ei koskaan. Entä persoonallinen Paha – siitä on tyystin vaiettu. Puhutaanko enää sielun pelastuksesta, kristinuskon kaikkein keskeisimmästä asiasta? Ei puhuta.
Ottakaas nyt molemmat iisisti, Jusu ja Kari-Matti. Synnin sanominen synniksi ei ole mikään kiertoilmaisu. Niin on sanottu jo vuosikymmeniä, ennen kuin kukaan keksi homoudesta alkaa messuta. Kun synnistä aletaan saarnata, ovat kaiken sorttiset seksuaalisuudet pintavaahtoa ja aaltojen leikkiä syviin vesiin nähden.
Ja Kari-Matti. On sellaista tavanomaista retoriikkaa puhkua ja puhista, kuinka kukaan eikä missään eikä koskaan enää saarnaa synnistä parannusta eikä muistuta iankaikkisen kadotuksen vaarasta. Oikeasti sitä kuulee joka sunnuntai monista kirkoissa ja arki-iltaisin seuroissa lisää. Retoriikalla on tarkoituksensa ja joskus paikkansakin, mutta aina välillä pitäisi näissä kirkonhaukkumistalkoissa puhua vaihteeksi totta.
Minusta Kirkkokansan raamattupäivien otsikko; Totuus ja valhe, liittyy ruotsalaisen piispan ja raamatuntutkijan, Bo Giertzin kirjaan Suuri valhe ja suuri totuus, joka ilmestyi 1947. Viime vuonna (2013) kirjasta on ilmestynyt uusi suomennos. Sen takakannessa lukee näin: ”Nykyisinä hämmennyksen aikoina on hyvä kuulla, että on olemassa suuri valhe ja suuri totuus. Ja että on paitsi mahdollista myös tärkeää erottaa valhe totuudesta.”
Kirjan viimeinen kappale (s 237) alkaa lauseella: ”Elämä ei ole tarkoituksetonta, niin kauan kuin ylösnousemuksen aamu siintää taivaanrannassa.”
Totuus on sen kertomista, mikä tie vie sinne ylösnousemuksen aamuun ja valhe on se, että ihminen voisi valita mitä tietä sinne menee, sillä ei ole kuin yksi tie. Aihetta käsitellään Suomen ev.lut. kirkon tunnustuksen mukaisesti. Jos joku pitää sitä vääränä, niin se on hänen ongelmansa, enkä käy siitä kinaamaan.
Vaihdoin kommenttini rukoukseen, jota ei ehkä löydy julkaistavasta kirjasta, mutta johon saapi yhtyä:
http://www.youtube.com/watch?v=7sGU24T_1-E
Kirkon sisällä toimineet herätysliikkeet ovat olleet aivan oleellinen osa suomalaista kansankirkkoa. Mutta toimivatko ne nykyisin vain tasapainottavina voimina kirkkolaivalle, ei vuorovaikutuksessa? Raamattuopisto on yrittänyt murtaa tätä eristyneisyyttä, suhteessa eri herätysliikkeisiin ja kansankirkkoon. Kannatettavaa.
Hei Osmo Peltonen, julkisuudessa harvoin puhutaan siitä työstä, mitä järjestöt tekevät yhteistyössä seurakuntien kanssa. Osaltaan syy on siinä, että mahdollisimman paljon järjestöjen käytettävissä olevista resursseista käytetään toimintaan ja viestintä jää siinä vähän jalkoihin. Onko se sitten luterilaista vaatimattomuutta, en tiedä. Toinen syy on se, että media harvoin pitää järjestöjen perustyötä uutisena. Mutta esimerkiksi Kansanlähetyksen toiminnan seurakunnallisesta kattavuudesta on tilastotietoa vuosiraporttimme sivulla 79 tässä linkissä: http://www.sekl.fi/sites/default/files/SEKL_Vuosiraportti_2012.pdf
Terveisin,
Anne Lepikko
Kansanlähetyksen viestintäpäällikkö
Kiitos linkistä Anne. – Se umpimaallikkoakin ajatteluttaa, ettei suomalainen kansankirkko olisi tulevaisuudessa vain nostalgiaa.
Viidesläinen teologia paistaa läpi osastossa sana ja sakramentit. Kaste loistaa lähes kokonaan poissaolollaan eikä ehtoollisestakaan montaa laulua ole. Hyviä lauluja sinänsä kirjan täydeltä, onnittelut toimituskunnalle!
Tämä on totta ja tietysti täysin ymmärettävää: viidesläinen herätys toisen maailmansodan jälkeen ei ollut varsinaisesti mikään katekismusherätys. Tuskin mikään herätys on ollut.
Herätyksen kanssa taitaa aina käydä niin, että ensin on julistus, joka osuu ja uppoaa, se synnyttää kansanliikkeen, ja vasta sitten ryhdytään pohtimaan tuon liikkeen suhdetta oman kirkon tunnustukseen ja opinkappaleisiin.
Joskus yhteys löytyy helposti ja selvästi, toisinaan kasvuprosessi on hidas ja kitukasvuinen.
TT Teemu Kakkuri osaa varmaan valaista tätä prosessia paremmin, kun on sitä tutkinutkin.
Turha kuitenkaan arvostella herätystä siitä, että se on väärin herännyt eikä laulujansa katekismuksen tai virsikirjan osastojen mukaisesti laulukirjaansa koonnut..
Siitä toisesta maailmansodasta on kuitenkin kulunut noin 70 vuotta. Sen ajan herätyksen kokeneista on enää rippeet jäljellä. En epäile yhtään, etteikö tuo herätys olisi ollut Jumalasta. Mutta miksi nyt, kun vitoslaisuuden synnystä on useita vuosikymmeniä, ei korjata tuota vinoumaa, joka viidennessä liikkeessä on suhteessa kasteeseen?
Missä se vinouma pitäisi korjata? Eikö liikkeiden sisällä oleva opetus riitä..?