Katumusharjoituksia kuolinvuoteella

Ehdin tehdä töitä 38 vuotta. Viimeisenä työpäivänäni jäin ratikan alle ja halvaannuin kaulasta alaspäin. Minusta tuli pelkkä puhuva pää. Tiedän, että minulla ei ole elinaikaa enää paljon jäljellä. Tämä sairaalavuode on myös oma kuolinvuoteeni. Olen hyvin väsynyt, mutta haluan kuitenkin sanella tähän pikkuiseen nauhuriin joitakin asioita, joita elämässäni kadun. Tai jotka tekisin toisin, jos saisin aloittaa kaiken uudelleen, alusta. Toivon, että näistä mietteistä olisi apua sellaisille ihmisille, jotka voisivat vielä muuttaa harhateille vievän elämänsä suuntaa.

Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat

Oli minullakin haaveita ja unelmia, jotka jäivät kuitenkin syystä tai toisesta toteutumatta. Ehkä suurin toiveeni oli oman kirjan kirjoittaminen. En tajunnut nuorempana, että se olisi ollut lopultakin vain omasta valinnastani kiinni. Enää eivät aika ja voimat riitä edes kirjan sanelemiseen.

Jostakin selkäytimestä  sitä vain tulee malli, että elämään kuuluu opiskelu, jotta saisi mielenkiintoisen työpaikan. Ja avioituminen, perheen perustaminen. Tietyn statuksen hankkiminen. Ja ennen kuin huomasinkaan, minulla oli kaikkea jo aivan liikaa: Kirjoja, elopainoa, velkaa, murheita, työtä, stressiä…

Olisinpa tehnyt vähemmän töitä

On totta, että kuolinvuoteella ei tule surruksi sitä, että olisinpa saanut olla virastossa töissä kauemmin. Itse asiassa nolottaa kovasti se, miten paljon työlle tuli uhratuksi aikaa, joka olisi ehdottomasti kuulunut perheelle, ystäville, itselle ja Jumalalle.

Miten ihmeessä siitä työstä tulikin sellainen epäjumala!

Stoalaisessa ajattelussa oli mielestäni hienoja helmiä. Seneca sanoi kerran: ”Työskentele niin kuin eläisit ikuisesti, mutta rakasta niin kuin kuolisit huomenna”. Työ ei tekemällä lopu, tutkainta vastaan on turha yrittää 14-tuntisilla työrupeamilla potkia. Parempi on rakastaa kuin viimeistä päivää!

Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani

Uskoin liian kauan, että elämä rakentuu sanoista, ei niinkään teoista. Tai ehkä erehdyin luulemaan, että sanatkin ovat tekoja. Ainakin niillä sai paljon aikaan. Pitkään luulin, että pelkästään hyvää, mutta myöhemmin huomasin, että sanojeni tahallisia väärinymmärtäjiä oli yhä enemmän ja enemmän. Sanoilla selitin, sanoilla puolustauduin, sanoilla hyökkäsin, sanoilla hain yhteyttä toisiin. En tajunnut, että sanattomat viestit, eleet ja tunteet olivat kuitenkin niitä, joita ihmiset uskoivat enemmän kuin sanojani, jos ja kun ne olivat keskenään ristiriidassa, mitä seikkaa minä en tietenkään huomannut.

Tunteitten ja intuition merkityksen havaitsin inhimillisesti ajatellen aivan liian myöhään. Ei minulla tässä lähtökuopissani ollessani ole enää mitään iloa niistä väittelyistä, jotka voitin laittamalla vastapuolelle jauhot suuhun. Ensin se oli leikkiä, sitten kilpailua, lopulta sotaa. Ja niin tarpeetonta.

En osannut edetä hellyyden ehdoilla, sillä olin tainnut Elämän koulussa saada liian usein hellyydestä ehdot. Olin toki aina silloin tällöin mukana erilaisissa tunnevalmennuksissa, mutta kun minulta kysyttiin, mitä nyt tunnet, vastasin aina: Niin, ajattelen, että…

Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviin

Olivatpa syyni joutua eroon ystävistäni mitkä tahansa, niin ne kaikki olivat aina tekosyitä, joilla yritin huijata vain itseäni: Minä olen vahva. Kun heikot kaatuu sylityksin, niin minä kyllä jaksan seisoa yksin. Pitää pärjätä omin voimin, ei saa takertua toisiin, tehdä itsestään muista riippuvaista. Sehän on ilmiselvästi epäitsenäisyyden ja pärjäämättömyyden merkki, vai kuinka?

Taas väärin! Me ihmiset kuulumme toinen toisillemme ja tarvitsemme toisiamme joka päivä. Kun olen tässä pian siirtymässä toiseen todellisuuteen, niin olen tehnyt tiliä elämästäni ja ihmissuhteistani. Enää ei ole jäljellä muuta kuin kosketus. Miten rakastankaan sitä, että joku silittää hiuksiani,  suutelee minua poskelle tai pyyhkii kyyneleen silmäkulmastani.

Kun englantilainen tuomiorovasti John Donne oli samassa tilanteessa kuin minä nyt, hän kirjoitti nämä kuolemattomat lauseet: ”Yksikään ihminen ei ole saari, vaan jokainen on osa yhteistä mannerta. Jos meri huuhtelee mukanaan savikokkareen, käy Eurooppa siitä pienemmäksi, samoin kuin ystäviesi maatila tai oma kartanosi kärsii menetyksen palan muretessa rantakalliosta. Jokaisen ihmisen kuolema vie jotakin minusta, koska minäkin olen osallinen koko ihmiskunnassa. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle”.

Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi

Miten usein tässä elämässä jouduinkaan tilanteeseen, jossa piti valita, haluanko olla oikeassa vai onnellinen. Liian usein tulin valinneeksi tuon ensimmäisen vaihtoehdon, mutta nyt pidän tuota asennetta täysin joutavana roskana, turhuuksien turhuutena. Tuo valinta toimi kuitenkin tehokkaasti onneni esteenä.

Nyt on elämäni pelkkää nykyhetkeä, ei mennyttä, ei välttämättä  huomista päivääkään. Vain tässä ja nyt. Tommy Hellstenin sanat ovat lohduttaneet minua suunnattomasti. Hänen mukaansa rohkeus luopua hallinnasta on sen edellytys, että rohkenee olla läsnä tässä hetkessä sellaisena kuin se on ja sellaisena kuin itse on.

Olen suunnitellut ohjelman hautajaisiini. Olen pyytänyt, että pitkiä kehupuheita ei tarvitse velvollisuudentunnosta pitää. Olisin tarvinnut ne hyvät sanat jo paljon aikaisemmin, eläessäni. Enkä kukillakaan mitään tee. Laittakaa rahat mieluummin johonkin hyväntekeväisyyteen.

Sitä, että sain heittää läppää, hassutella, vääntää vitsiä, nauraa ja naurattaa paljon toisia, en kadu pätkääkään. Pappi ja humoristi ovat titteleitä, joista en tullut kipeäksi, vaan olin niistä ylpeä.

Toisaalta: Näin kuolinvuoteella on aivan herttaisen yhdentekevää, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Edessä oleva hiippakunnan vaihto valtaa tuon tuostakin avoimen ja uteliaan mieleni. Ei kauhistuttavalla pelolla vaan sanoinkuvaamattomalla ilolla. Emmekö me olekin täällä kristittyinä kasvaaksemme rakkaudessa ja valmistautuaksemme iankaikkista elämää varten?

Nyt pyydän vain: Tee, Herra, työsi. Minä en kysy enää Miksi näin piti käydä juuri minulle? Kuulen hiljaisen äänen soivan sielussani: Odota ja ole hiljaa.

Minua itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Mutta nyt minun täytyy taas vähän levätä. Hoitaja, sammuttaisitteko sanelimeni?

* * * * * * * *

Idean tähän postauksen sain tästä jutusta: http://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/pappi-tata-asiaa-kuoleva-ihminen-katuu-ja-kaipaa/5500332#

Väärinkäsitysten välttämiseksi blogisti muistuttaa, että eläköitymiseeni on vielä muutama vuosi jäljellä. En myöskään ole viime aikoina tehnyt lähempää tuttavuutta ratikoitten kanssa. Niin ikään jatkan bloggauksiani aivan kaikessa rauhassa kotikoneeltani käsin päin.