On monta syytä, miksen voi olla konservatiivi.
En ajattele, kuten he tuntuvat ajattelevan. Minulla ei ole pipo tarpeeksi kireällä.
Minä olen feministi. Uskonnollisten konservatiivien vaatima aborttikielto on raakalaismainen ja julma. Vapaa ja turvallinen aborttioikeus on ainoa tapa taata yhteiskunnassa naisten ja tyttöjen seksuaaliterveys, myös silloin, kun olosuhteet ovat hirveät, vaikka elämä itsessään olisi kuinka pyhää tahansa.
Kaapin ovet ovat kolisseet ja paukkuneet viime vuosien aikana moneen otteeseen erilaisista uskonnollisista lähtökohdista ja eri tavoin, lähipiirissä. Siksikään en voi mennä mukaan uskonnollisten konservatiivien ajatteluun. Hehän tuntuvat vähintäänkin vaativan takaisin kaappiin kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia. Se olisi liian julmaa. En voisi tehdä sitä läheisilleni.
Entäs sitten avioliitto? No, se on järjestelmä, johon en usko laisinkaan. Sen verran paljon olen nähnyt avioeroja, kulissiavioliittoja, pettämistä ja kaikenlaista aviollista pahoinvointia. Osaan kyllä olla uskollinen, mutta en usko, että voisin koskaan sitoutua yhteenkään mieheen, sillä tavalla, mitä uskonnolliset konservatiivit vaikuttavat vaativan. Minultahan loppuisi happi!
Kauheita nuo liberaalit! Näin sanoi oppaamme Israelissa. Eihän suoranaisesti minua sillä tarkoittanut, mutta olisi voinut tarkoittaa, jos olisi sattunut tietämään opastavansa liberaalia.
Uskonnollisesta konservatiivisuudesta tulee tänä päivänä mieleen lähinnä Putinin Venäjä, enkä voi hyväksyä sen arvoja. Venäjän ortodoksinen kirkko on täysin alennustilassa, mikä on sääli ortodoksisen kulttuurin kannalta.
Määrittelen itseni kristityksi ja kuulun Suomen ortodoksiseen kirkkoon. mutta minusta ei vain saa minkään uskonnollisen oikeaoppisuuden kannattajaa. En pysty siihen.
Sanoisin, että kauheita, nuo konservatiivit!
Eikö Ortodoksinen kirkko ole samaa Kristuksen kirkkoa kuin luterilaisetkin ?
Venäjä oli aikoineen Neuvostoliitto, ja silloin sitä pidettiin ateistisena ja syntisenä valtiona, joka piti ensimmäisen avaruuslennon jälkeen jumaluusopille lähtiäistanssiaiset. Avaruudessa ei näkynyt jumalaa. Me olimme hyvin tiukkoja konservatiiveja ja jumaluusopillisesti kävimme pyhää sotaa jumalankieltäjiä vastaan.
Tästä historiallisesta näkökulmasta, meidän tulisi nyt olla iloisia siitä, että Venäjä on nyt uskovainen, jopa uskovaisempi kuin länsi yleensä, mutta ei, se ei sovi meille, koska me olemme nyt muuttuneet, me emme ole enää niin konservatiiveja, niin uskovaisia, kuin silloin aikoinaan, Venäjä ei vain ymmärrä sitä, että sen tulisi seurata meitä, vaikka meihin ei voi luottaa, me muutumme aina muuksi, kuin mitä olimme joskus.
”Uskonnollisesta konservatiivisuudesta tulee tänä päivänä mieleen lähinnä Putinin Venäjä, enkä voi hyväksyä sen arvoja.”
Ne olivat siis meidän arvoja, vähän aikaa sitten. Me halusimme ne myös Venäjälle.
Ei kannata puhua ”meistä”. Eivät kaikki ajattele/ole ajatelleet blogistin tavoin. Vertailuna : Halla-aho käyttää samaa metodia. Hän laventaa omat mielipiteensä kansaa koskeviksi, aivan kuin hän edustaisi koko kansaa (siihen viittaa myös ”perussuomalaiset”). Perussuomalaisia äänesti vain parikymmentä prosenttia äänestäjistä (äänestysprosentti noin 70).
Kiitos avoimesta kirjoituksesta, jonka uskon kirjoitetun tosissaan ja samalla myös ”pilke silmäkulmassa”. Vierastan itsekin konservatiivista tai toisin sanottuna tiukkaa kristillisyyttä. Toisaalta vierastan myös jakoa liberaalit ja konservatiivit. Lisäksi konservatiivisessa ajattelussa on myös oikeita asioita ja konservatiivisissa ihmisissä paljon eroja. Osa on oikeasti laput silmillä ja tulinen katse ja usein toisia (liberaaleja) ojentamassa. Osa on maltillisia ja myös lämpimiä kristittyjä. Ortodoksinen kristillisyys on hieno asia. Sen opilliset käsitykset ovat perinteisiä ja melko muuttumattomia, ehkä siten konservatiivisia ja sen piiriin mahtuu monenlaisia ihmisiä.
Onko ortodokseilla sama vanhurskauttamisoppi kuin meillä luterilaisilla? Ei valitettavasti taida olla.
Itse asiassa Tuomo Mannermaan ja muidenkin viisaiden luterilaisen teologian tutkijoiden mukaan ortodoksien vanhurskauttamiskäsitys, jumalallistuminen, tulee hyvin lähelle Lutherin vanhurskauttamiskäsitystä.
Tuomo Mannermaan ongelma oli se, että hän piti uskon kohteena ensisijaisesti Kristusta meissä eikä Kristusta meidän puolestamme. Meidän siis hänen mukaansa pitäisi kohdistaa katseemme itseemme eikä Kristuksen sovitustyöhön ristillä. Kristuksen asuminen meissä on seurausta siitä, että katsomme uskoen Kristuksen veristä sovitustyötä koko maailman puolesta.
Mannermaalla siis uskon perustana oli Kristus meissä eikä Kristus meidän edestämme ja puolestamme.
Eipä tainnut Aadam ja Eevakaan pelastua muuten kuin tunnustamalla alastoman jumalattomuutensa Jumalan edessä. Muuten heillä ei olisi ollut pelastusta. Mutta kun he tunnustivat syntinsä, Jumala lupasi armosta heille vaimon siemenen. Anteeksianto ja armon lupaus ensin kaiken perustana, sitten sydämellä omistettu usko vaimon siemeneen, joka polkisi rikki tuon käärmeen pään, jolle ei anteeksiantoa ole.
Tämä kyllä on hyvää opetusta Mannermaalta:
In ipsa fide Christus adest, Itse uskossa Kristus on läsnä.
Loikkanen Toivo
Sanonko suoraan, että jos tiukemman linjan kristillisyys olisi edelleen yleisesti voimassa, et vierastaisi sitä, vaan olisit hyvinkin samaa mieltä ja yrittäisit sitä ylläpitää. Ja vaikka sisimmässäsi vierastaisitkin, tai kyselisit ja epäilisit jotakin,
ei sinulla olisi lupaa, eikä oikeutta siitä julkisesti puhua, koska sen hyväksymisestä ja yllpitämisestä sinulle maksetaan palkka. Kirkko on pistänyt syrjään ja kironnut perään hyvin paljon ajattelijoita historian saatossa. Ja sanoohan sen oppikin: ”Et elä enää sinä, vaan Kristus sinussa.” Se on kuin demoni, joka toimii ja kuljettaa, yli ihmisen itsensä vastuun, ajattelun ja tiedon.
Mutta, Suurin herra on kuitenkin aina raha, ja vain rahanalaisuudesta vapaat voivat ajatella itse ja myös ilmaista mielipiteensä vapaasti, koska leipä ei ole kiinni siitä mitä sanoo, eli ei tarvitse laulaa sen lauluja, kenen leipää syö. Vapaaehtoisuutta vahvempaa ei olekkaan.
Myö kirkkoa hallitsee raha ja sen virtaaminen heille päin, ilman rahaa sitä ei ole, ei edes alkuseurakunta pärjännyt ilman rahaa. Voidaankin sanoa, että Kristus on vain rahanpeitto, rahan hengellistäminen, eli vertauskuva, eikö raha ole kuitenkin se todellinen pelastus helvetillisistä olosuhteista, jota myös köyhyys ja nälkä useimmiten ovat. Köyhillä ja kirkolla on siis sama pelastaja, ja se on raha.
Olen ajatellut kirkolta tai paremminkin paikalliselta seurakunnalta palkkaa saavana kuten kirjoitin. Nyt saan 0 euroa palkkaa, kun en ole enää virassa, ja ajattelen samalla tavalla. Ei se vaikuta ajatteluuni.
Minä väitän, että rahalla saa jopa synnit anteeksi, joten rikkaalla ei ole kirkollisena, kirkon jäsenenä, mitään huolta siitä, miten rikkautensa hankkii.
Siinä missä köyhä joutuu nöyrtymään ja tunnustamaan syntinsä ja katumaan ja rukoilemaan saadakseen synninpäästön, voi rikas tehdä suuren lahjoituksen, tai testamentin, eikä kirkko suinkaan, tai varojen vastaanottaja pappi, pastori, tai piispa suinkaan kehtaa olla muuta kuin armollinen ja siunauksellinen ja nöyrästi kiitellä hyväntekijää ja antaa hänelle taivasten valtakunnan avaimet. Ei siinä kysytä, mistä rahat ovat peräisin, onko laillista moraalitonta, tai muuta, kuten orjatyövoimaa, ihmiskaupaa, huumekauppaa, lapsikauppaa, lapsityövoimaa, halpatyövoimaa käytetty hankinta ympyröissä. Ja tämän ehtii tehdä kuolinvuoteella.
Niin suuri on Rahan voima.
On hyvä, että rikkaat antavat lahjoituksia, saavat he ”syntinsä” anteeksi tai eivät. Eläinten- ja lastensuojelu tarvitsee kipeästi rajaa, joten siitä vaan. Ei se lahjoittaminen köyhällekään pahaa tee. Jokainen voi pyytää ”syntejään ” anteeksi ihan itse, kirkkoa tai pappeja siihen ei tarvita. Jokainen osallistuu rikollisen rahan kulutukseen joskus itse sitä tietämättä, on ne lonkerot niin monimutkaisia.
No joopa joo, tarkoitin kyllä lahjoituksia kirkolle, vaikka kirkon rakentamiseen.
Loikkanen Toivo
” Ei se vaikuta ajatteluuni ”
Se ei kuitenkaan kerro mitään, koska tieteellisesti, toisin sanoen Psyko- tieteellisesti on todettu, että ihminen muodostaa mielipiteensä hyvin varhain ja se pysyy hänellä myös hyvin pitkään. Kun jotakin hokee vuosiakausia ammatikseen, se muodostuu todeksi, eikä muuta näe.
Olen huomannut, kun olen keskustellut ihmisten kanssa jo hyvin pitkään, että täysin mahdotonta heille olisi nähdä esim. Jeesus ja Juudas toisin silmin. Kun sanon, että juuri Juudas on joutunut kantamaan meidän syntjä, koska me häntä olemme panetelleet ja kironneet ja syyttäneet, kun taas Jeesusta on palvottu, ei häntä ole koskaan syytetty mistään. Kuitenkin häntä pdetään syntien kantajana.
Se on liian vaikea ajatus heille, vaikka se on tosiasia.
Yksnkertaisesti sanottuna, se joka haukkuu toista tekee syntiä, ja se jota haukutaan jotuu sitä kantamaan, joskus myös hyvin vakavin seurauksin, josta taas haukkuja voi livetä pois sanomalla, että se oli sen oma syy. Tämä koskee myös juutalaisia kansana, he ovat kantaneet meidän syntejä ja sairauksia. Mutta siitä on kristillisesti sanottu, että se on heidän oma syy, koska eivät ole ottaneet Kristusta vastaan.
Mutta siitä, että uhri samalla myös sovittaisi pahantekijän synnit, se on naurettava ajatus. Jokainen vastaa omistaan, siinä se on totuss ja oikeus.
Ensinnäkin tuo liberaali-knservatiivi -jaotus on varsin kontekstiriippuvainen sanapari.
Usein olisi selkeämpää puhua ns. klassiseen kristinuskoon, siis uskontunnustuksiin sitoutuneen, kristillisyyden ja ei-siihen-sitoutuneen kristillisyyden mukaisesta jakautumisesta. Toki asioista voidaan saivarrella lähes ikuisesti (kunnes Herra kerran tulee takaisin?). Ns. konservatiivinen voi tarkoittaa myös tiukasti (vain) ns. kulttuurikristillisyyteen ja sen tapakäyttäytymiseen pitäytymistä – ilman varsinaista uskoa tunnustuksiin – jos niin haluttaisiin asia määritellä. Yleisesti kuitenkin ”konservatiivinen” kritillisyyden yhteydessä tarkoittanee juuri pitäytymistä ennen kaikkea ”perinteisiin” uskontunnustuksiin.
Rahalla lienee ”julistettu” syntejä anteeksi, ainakin anekaupan yhteydessä, mikä tietenkin rikkoi klassiseen kristinuskoon ”konservatiivisesti” suhtautuvan kiristinuskon periaatteita ja oli reformaation taustalla. Mammonalla on ja on ollut valtaa, ei käy kiistäminen. Se näkyy aikammekin kirkkopolitiikassa eri tavoin (vrt. vanhat vallankäyttökeinot: lahjus, uhkaus, kiristys.) Raha ei kuitenkaan itsessään ole pahaa, rahan himo sitäkin enemmän. Tai ehkä erityisesti sen tuoma vallantunne… ja vallantahto tai suoranainen himo.
Toinen kysymys on ihmisten oma ajattelu: helpoostihan me ihmiset pyrimme ikäänkuin ostamaan itsemme syyllisyydstä vapaaksi: lajittelemme bio- ja lasijätteen erikseen, käytämme (?) mieluimmin (kalliita) sähköautoja tai annamme uhrilahjoja ihmisoikeusjärjestöille (tai sellaiseksi julistetuille/mielletyille) tai sitten kehuskelemme syövämme vegaanista ruokaa; tai voimme myös tuntea ja kelpuuttaa itsemme tukemalla kristillisiä kirkkoja tai järjestöjä – konservatiivisia tai liberaaleja sellaisia. Omilla teoillamme siis pyrimme itsemme pelastamaan – tai ainakin kelpuuttamaan hyviksinä, vapautumaan häpeästä.
Lyhyesti ilmaisten meillä kaikilla lienee kova halu ja joskus jopa (harha)uskomuskin ns. omavanhurskauden ”autuaaksi” tekevään vaikutukseen. Tätä halua (ellei peräti himoa?) valtaapitävät tieten tai tiedostamattaan saattavat pönkittää. Kauheita (eli syntisiä) me olemme sekä konservatiiveina että liberaaleina – ymmärrettiinpä nuo käsitteet sitten kuinka tahansa. Armoa ja anteeksiantamusta tarvitsemme. Emme ole vain hyviksiä vaikka niin mielellämme kokisimmekin – ainakin ”noihin toisiin” verrattuina. Kun toiset ajatellaan ”pahiksiksi”, on helpompi kokea itsensä (edes vähän) hyvikseksi, siis ainakin muita paremmaksi – ylpeyde(nsynni)ssämme.
Me ihmiset voimme toisillemme anteeksi antaa (ja niin tulisikin toki tehdä), mutta syntejä anteeksi antaa vain ja ainoastaan itse Jeesus Kristus (siis oikeastaan kolmiyhteinen Jumala). Ongelma toki on, että käsite synnistä ja siitä, että me kaikki – ihonväriin, varallisuuteen, terveydentilaan, ikään, älykkyyteen, yhteiskunnalliseen (valta-)asemaan, kansallisuuteen, sukupuoleen, sukupuoliseen identiteettiin tai suuntautumiseen, mielipiteeseen tai poliittiseen näkemykseemme ym. katsomatta – olemme syntisiä ja tarvitsemme anteeksiantoa, riippumatta siitä, koemmeko itsemme hyväksi, pahaksi, rumaksi tai kauniiksi.
Kauheus on meissä itse kussakin – ei ole vain katsojan silmissä. Se on epämiellyttävä todellisuus. Onneksi on olemassa armo ja anteeksiantamisen hyvä todellisuus, joka auttaa myös em. hapeäkokemukseen.
Piispa Olavi Rimpiläinen (1937-2019) joskus 1980-luvun lopulla puhui Teologisella opintopäivillä Raamattuopistolla Kauniaisissa. Hän muistaakseni puhui silloin ainakin siitä, että ainakin jossakin päin maailmaa on elävä seurakunta, joka loppuun saakka odottaa Herransa Jeesuksen takaisintuloa. Hän myös taisi puhua ”vanhauskoisuuden” (jota hän itse edusti) vastakohtana ”väljäuskoisuutta” (tarkoittaen liberaalia maailmaan mukautumista ja luopumusta). Muistaako joku paremmin?
Laki näyttää sairauden, evankeliumi on lääke. … Aivan kuten laki on oikean tekemisen käskijä ja synnin näyttäjä, samoin evankeliumi on Jumalan armon ja laupeuden lupaus, sekä vielä syntien anteeksiantaminen ja todistus Jumalan hyvästä tahdosta meitä kohtaan. … Kaikkien noiden lupausten takuu (ja takaaja) on Kristus.
Philipp Melanchthon (1497-1560), Ydinkohdat (Loci communes). Sulku on allekirjoittaneen lisäys.