Kauneus ei synny itsestään katsojan silmään. Se opitaan, se muokkautuu ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän kauneus on myös muistoja.
Pietariin saavuttaessa bussillinen suomalaisia jakautuu karkeasti kahteen ryhmään: yksiin, jotka näkevät kaupungin Pohjolan Venetsiana ja toisiin, joille se on venäläisen epäsiisti. Kollegan erinomainen ohje Pietarin kohtaamiseen on: ”näet kaupungin juuri sellaisena kuin haluat”.
Minäkin olen suurkaupunkien suhteen muistojeni vanki: Pietari on aina sumuisenakin kaunis. Moskova taas on keskikesälläkin iso ruma kylä. Lontoota pidän ahtaana ja likaisena. Pariisin muistan avarana ja puhtaana.
Itsenäisen Suomen alkuvuosina kauneutta yritettiin määritellä valtion toimesta. Vuonna 1925 aloitettiin hanke ortodoksisen kirkon ulkonaisten piirteiden muokkaamiseksi suomalaiskansallisen kauneusstandardin mukaisiksi.
Asetettiin valtiollinen komitea, jonka tehtävänä oli valmistella esitykset muun muassa Suomessa sijaitsevien ortodoksisten kirkkojen sipulikupolien korvaamisesta renessanssikupoleilla tai goottilaisilla torneilla ja pappien pitkän viitan leikkaamisesta luterilaisten pappien käyttämän mallin mukaisiksi.
Myös jumalanpalveluspukujen kultabrokadit haluttiin kieltää. Pukujen värien ja teemojen tuli muuttua suomalaiskansallisiksi. Komitean ehdotukset eivät toteutuneet.
Vaikka idän ja lännen ihmisillä on kauneuspreferenssinsä, on silkkaa itsepetosta väittää 1970-luvun betonirakentamista kauniiksi. Ei sitä kukaan kauniiksi kutsu Pietarissakaan!
Jyrki Härkönen :”Vaikka idän ja lännen ihmisillä on kauneuspreferenssinsä, on silkkaa itsepetosta väittää 1970-luvun betonirakentamista kauniiksi.”
Olen samaa mieltä, ja syy betonirakentamisen rumuuteen on mielestäni pyrkimys totalitarismiin kaikissa asioissa ja myös arkkitehtuurissa. Tuollon kirkoista haluttiin tehdä ns. ”piruntorjuntabunkkereita”, joiden arkkitehtoonisia edeltäjiä voi löytää esim. Hitlerin päämajana toimineesta ”sudenpesästä” eli Wolfschanzesta.
70-luvulla ihmisille rakennettiin kulmikkaita, harmaita ja ”kylmiä” betonilähiöitä, että ihmiset eivät olisi enää tiedostaneet ihmisarvoaan.
Mulle Pietari on aina ennen muuta Dostojevskin Pietari, jossa kirailijan romaanihahmot, Raskolnikov & kumpp. aatteiden, pakkomielteisten ajatusten riivaamina ja enemmän ja vähemmän houreisina harhailevat, järjestävät kohtauksia, rakastuvat..
Sinänsä hirvittävät betonilähiöt rakennettiin, kun ennen näkemätön määrä ihmisiä tarvitsi nopeasti asuntoja. Suomi eli 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa historiansa suurinta yhteiskunnallista, taloudellista ja kulttuurista muutosta. Asenteiltaan, mentaliteetiltaan ja rakenteiltaan agraari maa muuttui melkein yhdessä rysäyksessä.
Tosin tulisi muistaa, että Suomi ei koskaan, etenkään tuolloin, ollut mikään ”lahjonnasta” tai korruptiosta vapaa maa. Tehtiin isoja rakentamissopimuksia, joissa jokainen sai jotakin.
Nuo Jyrki Härkösen mainitsemat 1920-luvun yltiönationalistiset,huvittavat ja huuruiset hankkeet kertovat ainoastaan juuri itsenäistyneestä maasta, jonka kulttuurinen ja kansallinen itseluottamus oli äärimmäisen ohut.
Kari-Matti Laaksonen,
Pietarista on jäänyt mieleen Pietarista joskus tulleen tappouhkauksen lisäksi mm. Pietarin vanhan taiteen museon pihalta muisto, kun odotimme bussia ja nuhraantuneen näköinen mieshenkilö tuli puutteellisella saksankielellä pyytämään, että ostaisin hänet. Kieltäydyin tuosta ”lähialueyhteistyöstä” niin kohteliaasti kuin pystyin. Sen sijaan en pystynyt koskaan kieltäytymään pienistä muistilehtiöistä, joita lapset kävivät kauppaamassa. Niitä löytyy arkistohyllystäni yhäkin.
Mutta käypä joskus Pietarin ulkopuolella esimerkiksi pienessä Volodarskin kylässä, jonka Pyhän Andreas Kreetalaisen vanhuksille tarkoitetussa hoitokodissa hoidetaan myös kylän lapset kylän aikuisten alkoholisoitumisen vuoksi tai entisessä yli 90%:n työttömyydestä kärsivässä Kirvun pitäjässä, jossa entisen pappilan paikalle on rakennettu hoitokoti pietarilaisille huumeista toipuville nuorille. Puhumattakaan niistä Kirvun Inkilän kylän nykyisistä asukkaista, joille suomalaisten vuotuinen kotiseutumatka entiseen kotikylään on vuoden odotetuin tapahtuma, jonka kunniaksi he ripustavat seinälle Suomen lipun.
Pietarin slummikortteleissa ne Dostojevskinkin vähäpätöiset virkamiehet asustivat. Eiköhän jostakin suurkaupungin nuhjuisesta vuokrakasarmista ollut vuokrannut vaatimattoman huoneen myös Päällysviitan surullinen päähenkilö, nimineuvos Akaki Akakijevits..
Pietari on tosiaan aina kaunis. Ei voi myöskään olla ajattelematta Smolnaa vuonna 1917.. Herzenin mukaan pietarilaiset nauroivat moskovalaisten vaatetusta ja ruokkoamatonta olemusta. Väitetään pietarilaisilla olleen tapana sanoa Moskovaa valtakunnan suurimmaksi kyläksi.
Kauneus on makuasia. Esteettisenä ilmiönä se on havinnon varainen tunnereaktio, johon luonnllisesti kuuluvat kokijan elämänkokemukset, arvomaailma, ideologia, usko(nto) jne. Se näyttää olevan katsojan silmissä, mutta on jotain paljon enemmän. Jyrki, blogisi oli täyttä asiaa! Oli hyvä lukea ne naurettavat luterilaistamisjututkin.