Kaunokirjoituksen katoaminen.

Tänään on julkistettu maanlaajuinen jutun loppu: kaunokirjoituksen pakko-opetus kouluissamme lakkaa. Tilalle tulee aivan ensi luokilta 2016 alkaen vain tikkukirjainten opetus, siis tekstauskirjoitus isona ja pienenä, ymmärtäisin. Tietokoneen käyttö edellyttää tätä vähintä kirjoitusestetiikkaa. ”Uudistuksella halutaan taata, että kaikilla on mahdollisuus koneella kirjoittamisen opetteluun.” Kone sivuuttaa käden käsinkirjoittamisen taidot. Uutta koneromantiikkaa tämä ei ole, vaan myönnytys realiteeteille.

Sanan ”kirjoittamisen estetiikka” omaksuin lukiessani Matii Klingen, arvokonservatiivimme, kommenttia Kotimaasta. Hän puoltaa kaunokirjoituksen, käsialan kehittämisen, opetusta ihmisen kasvun kannalta. Olen hieman samaa mieltä. Käsiala on kuitenkin niin persoonalllinen asia, että kurillinen opetus ei aina takkaa hyvää tulosta. Mutta hyvä on oppia alkeet, että osaa puumerkkinsä kirjoittaa muuta kuin tekstaten. Tuskin posti, poliisi ym. viranomaiset vielä tyytyvät tekstattuun puumerkkiin. Ehkä joskus tulevaisuudessa se käy, kun henkilökortin pakollisesta etusormen jäljestä voidaan lukea jokaisen nimi henkilötunnisteen kera.

Mutta vakavammin, sanoo asiasta teologi. Miten nyt opetellaan lukemaan teologisia vanhoja asiakirjoja kuten käsinkirjoittetuja kirkonkirjoja tärkeämmistä vanhoista teksteistä puhumattakaan? Ehkä vastaus on samantapainen, jonka havaitsin jo onneksi ennen yliopistoa. Oli opeteltava painetusta tekstistä fraktuuran lukeminen nykykirjoitustavan lisäksi. Onnekseni osasin sen, kun taidehistorian tentissä heti alkajaisiksi oli yksi tärkeä pikkukirjanen vain saksaksi ja fraktuuralla painettuna. Moni jätti sen väliin. Itse nautin suunnattomasti sen annista vielä nykyäänkin. Kirja oli goottilaisten kirkkotilojen analyysia ”diasfaanin struktuurin” taivaskantoisuuden myötä.

Mitä menetämme, kun emme enää omaksu kaunokirjoitusta? Klinge viittaa kärsivällisyyteen ja harjoittelun saavutuksellisuuteen. OK. Itse olen oman tieni kulkija kaunokirjoituksen suhteen. Kaikista vinoiluista huolimatta,  opettajani ja vanhempieni suruksi päädyin kirjoittamaan itsepintaisesti pystyllä käsialalalla. En tiedä, onko geeneissä selitys. Enoni oli tunnettu pystystä omintakeisesta käsialastaan. Minusta tuli samanlainen. Pikkusiskoni oppivat asian minulta, samoin kirjeenvaihtoystäväni Pudasjärveltä. Kaikkia meitä pidettiin lähes erottamatomina tekstinäytteiden suhteen, vaikka itse kylläkin kukin erotimme ne toisistaan. Iän myötä kunkin persoonallinen panos on vain lisääntynyt. Eikä Pudasjärven Liisalla ollut sukuni geenien kanssa tekemistä. Voisi puhua mallioppimisesta.

Opettajani kansakolussa oli opettanut jo isoa siskoani 2 vuotta aiemmin. Siskollani oli harvinaisen selkeä kaunokirjoitus valmiina kouluun mennessään 6-vuotiaana. Opettaja Päivi Oinonen innostui ja laati väitöskirjan lasten käsialoista. En ole sitä lukenut, mutta vanhempieni kertomasta tiedän. Myös sikäli omasta kokemuksestani, että alakouluun mennnessäni sain tuta opettajan tutkimusinnosta. Kun hän paneutui välillä väitöskirjatyöhönsä opetustyön ohessa, sain toimia luokan pikkuopettajana jo 7-vuotiaana. Osasin nimittäin kirjoittaa, laskea ja lukea kouluni alkaessa. Mutten kirjoittanut ”yhtä kypsästi” kuin siskoni aiemmin.

Se oli ongelmani. Olin normipoikkeama, anomalia, huonoon suuntaan, kun sisareni taas toiseen ääreen poikkeus. Väänsin väkisin vinoa tekstiä kun kirjaimet tahtoivat itsepintaisesti nousta pystyyn. Annoin itse periksi oppikoulussa, jossa kaunokirjoituksen pakko oli ohi. Tekstasin ja kirjoitin pystyä yhtä kaikki. Tein niin lopulta kaunokirjoitukseni nimissä jopa lisensiaatin tutkinnon opinnäytetyössä. Kirjoitin koko alkuperäistekstin käsin monelle A4 ruutupaperilehtiölle. Maalla mökillä en voinut käyttää konetta. Esitarkastajan ainoa vaatimus oli, että käsialassani oli oltava riittävän suuri ero n,m, l ja u -kirjainten välillä. Sanasta ”muulla” ei saanut tulla yhtä pystypuuroa ”uuuulla”. ”Muunlainen” ei saanut olla uuuuulainen ulkoiselta luettavuudeltaan.

Sen tein, eli nykyään u on u, l on l ja ämmät ja ännät ynnä muut ovat kohdallaan. En menettänyt mitään. Voitin asiallisuudessa ja luettavuudessa. Lopulta puhtaaksikirjoittaja kirjoitti esitarkastetun työni koneella, koska käteni nivelet pettivät ensi kerran.

Mitä tästä on yleistettävissä. Ei ainakaan persoonallisuuden menetys, ei kärsivällisyyden eikä harjoittelun tappiota. Ranne vain petti, ja olen kirjoittanut siitä lähin aina suuremmalla mielihyvällä kuunnellen näyttöpääteen kevyttä naputusta. Jos tekniikka helpottaa, olkoon se kirjoittamisen iloksi nykylapsillakin! Jos hitaus ei ole innostavaa, innostakoon nopeus kirjoitustaitoon ylipäänsä. Eihän tavoitteena ole, että lapsista koulutetaan varsinaisia pikakirjoittajia (jotka vieläkin kai tekevät merkinnät käsin). Jos he oppivat näin lukemaan ja tuottamaan omaa tekstiä paremmin kuin käsialanäyttöjä harjoitellen, hyvä on. Onneksi käsinkirjoittaminen jotenkuten säilyy tekstatenkin.

Tärkeintä on, ettei kirjoittaminen lakkaa, kirjoitustaito kärsi. Näin syntyy  tuotteliaasti myös kirjallisuutta. Kaunokirjoituksen lopettaminen opetusaineena, jota arvostellaan, ei merkitse kaunokirjallisuuden synnyn ja kuoleman kysymystä. Ei myöskään tietokirjoittamisen. Kuva ja kuvakkeet, sana ja kuva jäävät täydentämään toisiaan mielessäja kielessä. Mutta kulttuurisesti on kyse identiteetin menetyksestä eräässä mielessä. Oma kirjotusnormimme ei ole ollut yleismaailmallinen kaunokirjoituksen malli. Erotan vielä hyvin kirjeistäni USA:sta tulleen kirjoittajan lähettämän postin, jos se on käsinkirjoitettua tekstiä. Sikälaiset ovat oppineet kirjoittamaan niin, etten toisaalta kaunokirjoituksesta erota muuta kuin tietyn USA- tyypin. En henkilökohtaisia tunnusmerkkejä. Se ei ole tietysti kovin hyvä. (Toki ymmärrän, että usalaisilla on oma normistonsa, jonka puitteissa he erottavat persoonallliset käsinkirjoittajat).

 

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
    • Voisi tietysti kysyä, millä tavalla lapsellinen kapinointi 30 vuotta sitten tehtyjä päätöksiä vastaan on kunniaksi ja ylläpitää rakentavaa henkeä evankelis-luterilaisessa kirkossa.

      Minusta kunniakkaampaa olisi tehdä omat johtopäätökset ja erota, jos ei kerran pysty toimimaan yhdessä sovittujen pelisääntöjen mukaisesti. Ilmeisesti vuosikymmenestä toiseen jatkuva riitely ja jurnutus on joidenkin mielestä rakentavampi tapa ratkaista tämä ”ongelma”.

    • Kirkon kannalta ainoa kunniakas ja oikea ratkaisu olisi irtisanominen. Jos mies ei pysty tekemään naispappien kanssa töitä, ei hänen paikkansa ole Suomen luterilaisessa kirkossa.

    • Ottamatta kantaa itse kysymykseen, niin se on ainakin kunniaksi, että jotkut ajattelevat kirkkoa vielä jonain muuna kuin tavallisena, laillisena yhdistyksenä.

    • Tämän varoituksen jälkeen seuraa irtisanominen. Tämmöinen on nyt kirkon linja. Ei tuommoista laitonta venkulointia kirkko voi hyväksyä.

    • Tämän varoituksen jälkeen seuraa irtisanominen. Tämmöinen on nyt kirkon linja. Ei tuommoista laitonta venkulointia kirkko enää hyväksy.

    • Lapsellista provokatiivista kirjoittelua Martti Vaahtoranta, olet tohtoriksi väitellyt, mutta sielun sivistys jäänyt hiekkalaatikolle. Muista mitä Paavali kirjoitti ja ota siitä esimerkkiä:

      1. Kor 13:11
      Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.

  1. Suomen työlainsäädännnösä on työnantajalla ns. direktio eli tytönjohto-oikeus ja työnantajan määräystä onnoudatetava jos se ei riko lakeja eikä hyviä tapoja tai ole mutten vaarallinen. Määräyksen voi myöhemmin riitauttaa jolloin asia käsitellään sovitussa laillisessa järjestyksessä.
    Vaahtoranta siunaa Suomen lain rikkomista.

    • Sen verran voisi Heinolan kommenttia oikaista, että direktio-oikeus ei liity tyttöihin vaan työntekoon. 🙂

    • He, kyllä Jusu se tytönjohtokin työstä käy…Siis työnjohto-oikeus. Johon liittyy vielä sopimuspykälien ja eri tilanteiden tulkintaetuoikeus. Tätä yksinkertaista periaatetta eivät monet meinaa tajuta sitten millään.

    • Srk, yhtä kuin seurakuntalaiset yhteistuumin eroaisivat? Vai onko srk:lla jokin muukin merkitys, kuin tuon alueen kirkon jäsenet ja heidän uskonnonharjoittamistaan varten oleva rakenne? Voiko rakenne ”muuttaa majaa” ilman seurakunnan jäseniä? Vai meinaako Heinilä, että kaikki seurakuntalaiset haluaisivat kertaheitolla lähetyshiippakuntalaisiksi?

    • Näkyjä on monia. Minä näen, että seurakuntalaiset ovat saaneet tarpeekseen tällaisesta toiminnasta. Tuota kirkon pappismiestä voi tietystä kosia muihin temppeleihin.

    • Tarja, en tiedä kuinka moni Vetelin seurakunnassa on tyytyväinen Oulun hiippakunnan piispaan. Ainakin tällainen turha varoitus kirkkoherralle ihmetyttää; minä sunnuntaina kirkkoherra olisi syrjinyt jotain tiettyä naispappia?

    • Oulun hiippakunnassa on varmaankin aika paljon naispappeuden vastustusta. He ovat todennäköisesti sitä mieltä, että naisia ja naispappeja ei ole mitenkään syrjitty, ja että sukupuoli ei vaikuta millään tavalla kirkkoherran toimintaan, ja että tällainen varoitus on aivan tarpeeton.

      Jos jossain seurakunnassa syrjittäisiin työnhaussa tai vierailiijoiden kutsumisessa myös saamelaisia tai etnisiä vähemmistöjä, niin uskoisin, että monien seurakuntalaisten mielestä sekin olisi ihan O.K. Rasismi on monien tutkimusten mukaan kasvussa, Euroopan laajuisesti.

      Mutta, olen todella iloinen, että Oulun hiippakunnassa on seurakuntalaisia, jotka eivät hyväksy naisten/naispappien syrjintää, ja että he ovat nousseet vastustamaan sitä. Kiitos heille! Kiitos myös tuomiokapitulille varoituksen antamisesta! Jos varoituksia ei anneta, eikä syrjinnästä seuraa yhtää mitään, niin silloin viesti on se, että syrjintä hyväksytään. Näin ei saa olla.

      Syrjintä ei saa olla Suomen ev.lut.kirkossa sellainen ”mielipidekysymys”, että jos seurakunnassa on paljon naisten/romaneiden/saamelaisten tai joidenkin muiden ihmisten syrjinnän kannattajia, niin sitten syrjintä on oikeutettua ja sillä kuitattu.

    • Juha, uutisen mukaan naispappien toimittamia jumalanpalveluksia on toivottu (olettaisin, että toivojina ovat olleet seurakunnan jäsenet). Tuomiokapituli on kuullut kirkkoherraa ja kirkkoneuvostoa, ja ilmeisesti tehnyt ratkaisun sääntöjensä ja lain mukaisesti.

      Mistä tiedät, että varoitus on turha? Millä perusteella se on turha?

    • ”Risto, varoitus on turha, koska ketään ei ole syrjitty”.

      Mistäs herra Heinilä tietää ettei naispappeja ole syrjitty Vetelissä??? Onko sinulla kenties jotain tarkempaa tietoa tästä asiasta. Kerro ihmeessä meille muillekin.

    • ”Mistäs herra Heinilä tietää ettei naispappeja ole syrjitty Vetelissä???”

      Helppohan tuo on päätellä. Jos seurakunnassa on kaksi pappia ja kummatkin miehiä niin miten naispappeja voi silloin syrjiä?

      Nyt pitäisi ottaa aikalisä ja pohtia uudelleen sitä miten Suomen ev. lut. kirkossa eletään. Moni seurakuntalainen on kuulemani ja näkemäni perusteella kauhuissaan siitä, että heidän vakaumustaan ei oteta vakavasti vaan teologinen kysymys ratkaistaan lainsäädännön voimin ja seurakjntalaiset jyrätään kynnysmaton alle. Se on väärin ja sitä ei voi hyväksyä.

      Nyt olisi syytä viimeistään perata Ilkon neuvotteluissa käsittelemättä jäänyt kysymys pappeudesta nahkoineen ja karvoineen ja antaa tilaa ns. vanhauskoisille. He eivät katoa mihinkään painostuksen tai pakkokeinojen avulla tai uhalla. He ovat osa kirkkoa ja heillekin tulisi taata oikeus elää ja olla olemassa. Vai mitä se suvaitsevaisuus oikein olikaan?

    • Suomen kirkkohistoriassa on kyllä esimerkkejä semmoisesta, että valtionkirkosta on erottu isolla porukalla ja liitytty johonkin muuhun kirkkokuntaan. Näin tapahtui 1920-luvulla Karttulassa, jossa skisman aiheutti kiista kirkkorakennuksen paikasta. Tuolloin 1164 ihmistä liittyi perustettavaan vapaaseyrakuntaan, joka puolestaan liittyi Vapaakirkkoon. Jossain Karjalan kannaksella syntyi samasta syystä metodistiseurakunta, joka nykyään toimii Lahdessa.

    • Vai aikalisä. Tässä on ollu reilut 60 vuotta jauhettu tätä. Aina vaan käännytetään uuttakin polvea poikia pappisnaisten vastustamiseen, vaikka poijjaat eivät oo syntyneetkään vielä silloin kun pappisvirka avattiin naisille. Hohhoijaa.

    • Aihetta on kypsytelty vain niin kovin vähän aikaa kirkon historiassa, joten virheelliset päätökset ovat mahdollisia kaiken hosumisen keskellä. Nyt viimeistään olisi aika nähdä se, että pakkopäätöksillä saa vain tuhoa aikaan. Mikä oikeastaan estää tekemästä viisaita päätöksiä? Minusta se ei ole viisasta, että lakien ja asetusten voimin ratkotaan teologisia ongelmia. Se on väärin ja epäoikeudenmukaista! Luulisi nyt olevan itsestään selvää, että aallot eivät asetu vaikka niihin valeltaisiin öljyä. Järkevintä olisi pohtia sitä miten kirkkoon saataisiin elintilaa, niin että kaikki voimat olisivat käytössä päätehtävän eli evankeliumin julistamisessa.

    • Turunen: ”Helppohan tuo on päätellä. Jos seurakunnassa on kaksi pappia ja kummatkin miehiä niin miten naispappeja voi silloin syrjiä?”

      Ihan häikäisee tuo älyn jumalainen kirkkaus ja päättelykyvyn mykistävä ylivoimaisuus Turusen kommentissa.

      Näistä tosiasioista voisi päätellä kyllä ihan jotain muutakin:
      – Seurakuntaan ei ole kutsuttu naispappeja jumalanpalveluksia toimittamaan, vaikka tätä on toivottu ja yritetty ehdottaa kompromissejakin, sanoo Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin lakimiesasessori Mari Aalto.

      – Kirkkoherra ei pystynyt osoittamaan hyväksyttävää perustetta, miksei naispuolinen pappi voisi toimittaa seurakunnassa jumalanpalvelusta.

  2. Ymmärtääkseni useinpien niiden mielestä, jotka pitävät naispappeutta Raamatun vastaisena, kaikki oli kunnossa ennen vuotta 1986, jolloin naisille avattiin mahdollisuus tulla papeiksi. Mutta jo pitkään ennen tuota hatkeä naisia toimi monenlaisissa seurakunnallisissa opetustehtävissä.

    Jos Raamattu ymmärretään kirjaimellisesti niinkuin siellä lukee, niin ymmärtääkseni sen mukaan naiset eivät saa toimia minkäänlaisissa seurakunnallisissa opetustehtävissä.

    Eikö siis kanta, jonka mukaan nainen saa toimia muunlaisissa seurakunnallisissa opetustehtävissä mutta ei pappina, ole ”rusinat pullasta” Raamatun lukua, jossa toinen raamatunkohta otetaan ja toinen mitätöidään?

    • Voitto Kotiaho,

      olet oikeassa. Tästä nykyisenlaisesta ”modernista vanhauskoisuudesta” on kirjoittanut mm. emeritusarkkipiispa John Vikström kirjoituksissaan joissa hän on pohtinut naispappien kanssa yhteistyöstä kieltäytyvien pappien raamatullisuuden ja vanhauskoisuuden johdonmukaisuutta. Yksi aihetta käsittelevä Vikströmin kirjoitus on julkaistu Teologisessa aikakauskirjassa 3/2009. Vikström ihmettelee mm. sitä, mitkä ovat yhteistyöstä kieltäytyjien käsityksen mukaan raamatulliset ja tunnustuskirjojen virkakäsityksen mukaiset perusteet sille, että nainen ei voi toimia seurakuntapastorina, mutta kuitenkin opettavana, saarnaavana ja sakramentit yksityisesti jakavana lehtorina. Miksi nainen voi jakaa sakramentteja yksityisesti muttei julkisesti. Naispappeuden vastustajat eivät myöskään nykyään vastusta naisten toimimista kirkon hallinnossa, esim. seurakuntaneuvostoissa, kirkolliskokouksessa jne. Näissä tehtävissä nainen ei kuitenkaan ennen voinut toimia. Vikströmin mukaan nykyisenlainen ”vanhauskoisuus” on yksi uusi nykypäivän tulkinta muiden joukossa.

  3. Pitääkö kirkkoherran suostua jokaisen seurakuntalaisen toivomuksiin? Jos jotkut toivoisivat Lähetyshiippakunnan pappia toimittamaan messua niin tuskin hän saa varoitusta jos kieltäytyy siitä? Mutta jos kieltäytyy sateenkaarimessusta niin saattaisi saada varoituksen?

    • Katastrofaalinen virhe oli venyttää papinviran avaamista naisille niinkin kauan. Ja väki ois hävinny koko kirkosta, jos ei olisi lopulta avattu.

    • Ei ehkä aina kättentaputuksia, mutta kunnioitusta kirkko kyllä olisi saanut osakseen. Nyt se on, ”väen” ohella, kadonnut.

  4. Millainen mahtaa olla oikea Raamatun tulkinnan logiikka? Olen toki opillisesti oppimaton, mutta minua hämmentää tämä iänikuinen naispappeuden vastustaminen.

    Raamatusta voi sopivasti tulkitsemalla ilmeisesti löytää tukea sille, että naisen ei sovi toimia pappina. Ok, mutta tietääkseni sieltä löytyy ainakin yhtä helposti tukea esimerkiksi sille, että on aivan jees pitää orjia, joiden tulee Jeesuksenkin mielestä olla isännälleen kuuliaisia.

    Millä perusteella on ”perinteistä” kristillisyyttä vastustaa naispappeutta mutta myös orjuutta? Miten kävisi, jos joku ns. vanhauskoinen pappi ilmoittautuisi vankkumattomaksi orjuuden kannattajaksi? Saisiko hänkin taakseen tukijoukon, joka ärähtäisi heti kun pappiparan ”perinteistä orjuuskäsitystä” uhattaisiin?

    Ajatusleikki toki, mutta onhan naisten syrjiminen (ev.lut.) pappistöissäkin sekä laitonta että kirkon omien sääntöjen vastaista.

    • Risto,
      Raamattu on tietysti luterilaisen kirkon opin ja opetuksen ylin ohjenuora. Mutta Martti Lutherille kirkon historian yksimielinen todistus oli yhtä tärkeä ja vakuuttava argumentti. Lutherille Raamatun ”kuunteleminen” tarkoitti, että myös Raamatun vaikutus historiassa tuli ottaa huomioon. Naispappeuden suhteen kirkon historia on vajaat kaksituhatta vuotta ollut lähes 100%:n yksimielinen.

      Mikäli kirkko missään tohtori Lutherin tarkoittamassa mielessä aikoo olla ”luterilainen” kirkko, se ei hyväksy naispappeutta. Tämä ei ole henkilökohtainen kannanotto asiaan.

      Kannattaa lukea esim.prof. Arffmanin erinomainen kirja: Mitä oli luterilaisuus -johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskontulkintaan. Ei nämä LHK:n pojat tyhjän päällä käsityksissään seiso.

    • Kari-Matti Laaksoselle,

      Asiasta hieman toisaalle: Mikäli oikein muistan kyseisessä kirjassa Arffman toteaa, että Luther perusteli lapsikasteen traditiolla, ei Raamatulla. Tämä oli minusta kiehtovaa.

    • Kari-Matti,
      aivan samoin voidaan sanoa, että jos kirkko missään tohtori Lutherin tarkoittamassa mielessä aikoo olla ”luterilainen”, se ei hyväksy naisten tasavertaista asemaa myöskään perheessä eikä yhteiskunnassa. Vielä 1900-luvulla vanhauskoiset luterilaiset Suomessa olivat sitä mieltä, että Raamattu edellyttää naisten holhouksenalaisuutta.
      Tokkopa kovin ”luterilaista” on myöskään se, että vastustamme orjuutta. Luther piti orjuutta itsestäänselvyytenä.

    • Joo, näin on. Kun Luther ei Raamatusta löytänyt täysin yksiselitteistä kohtaa lapsikasteesta, tuli katse kiinnittää kirkon historiaan, ja kirkko oli aina ollut yksimielinen tässä asiassa, minkä Luther katsoi paitsi Raamatun vaikutukseksi, myös viimeiseksi ja aukottomaksi perusteeksi lapsikasteen puolesta.

    • Risto Korhosta hämmentää jo yli 20 vuotta kestänyt iänikuinen naispappeuden vastustaminen ja raamatuntulkinta. Annan tässä yhden ihan yksinkertaisen ja perustavan tulkintaohjeen:
      Kannattaa aina lukea mitä sanotaan, kuka sanoo ja kenelle sanotaan. Raamatun voisi jakaa neljään aikakauteen, joilla on ratkaiseva merkitys tulkinnan kannalta. 1. Aika ennen Israelia ja Moosesta, 2. Israelin teokratisen kansallisvaltion ja tälle annetun lain aika, 3. Jumalan alas laskeutumisen eli Jeesuksen maanpäällinen aika, 4. Uuden liiton eli Kirkon aika, jota nyt elämme. On tärkeää ymmärää, että kohdat 2 ja 3 ovat Vanhan liiton aikaa ja Israelin poliittisen valtion aikaa, jolloin annetut käskyt ja ohjeet helpostikin oli suunnattu nimenomaan tuolle ko. valtiolle, ei tosiaankaan universaalisti kaikille ihmisille kaikkina aikoina ja kaikkialla. Uusi testamentti taas, suurimmaksi osaksi evankeliumeja lukuunottamatta, edustaa tuota nelosta, eli Kirkon aikaa ja on siten meidän kannaltamme adekvaatti sellaisenaan.

      Toivottavasti selvensi hieman. Ja jos nyt vielä hämmentää orjuus ja naispappeus, niin pyytäisin ihan aluksi jonkin erityisesti orjuutta puoltavan kohdan ja vieläpä mainitsemieni alueiden 2 ja 3 ulkopuolelta. Lisäksi erityisesti luterilaisuus tekee eron maallisen ja hengellisen regimentin välillä – tämä tietysti vaikeuttaa edelleen tätä kysymystä, koska naispappeus ja orjuus kuuluvat eri regimentteihin.

    • Sami, valtaosan ”uuden liiton eli kirkon ajastakin” orjuus on kukoistanut. Minusta jo tämä tosiasia on päivänselvä osoitus siitä, että jakosi kohtiin 1-4 ei orjuuden suhteen päde.

      Maallinen ja hengellinen -jako sopii ainakin Suomen oloissa huonosti naispappeuden vastustamiseen. Pappisvirkoihin ja niiden hoitamiseen sovelletaan myös ”maallisen regimentin” sääntöjä, eikä se tule kenellekään edes yllätyksenä. Muunlainen menettely ei olisi meillä mahdollistakaan.

  5. Sari, ja ennenkuin ehdit, joo Luther kirjoitti myös (kukaan suurmies ei ole täydellinen) juutalaisista ja heidän valheistaan:-)

    Onko nainen Raamatussa holhouksenlainen? Minusta ei, pikemminkin päinvastoin. Hyväksytäänkö Raamatussa orjuus, ei yksiselitteisesti. Entä kirkon historia? Oliko orjuus hyväksytty kirkon historiassa yksiselitteisesti Lutherin aikaan, 1500-luvun I puoliskoon mennessä? Ei ollut.

Huuhtanen-Somero Päivi
Huuhtanen-Somero Päivi
Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.