Kaunokirjoituksen katoaminen.

Tänään on julkistettu maanlaajuinen jutun loppu: kaunokirjoituksen pakko-opetus kouluissamme lakkaa. Tilalle tulee aivan ensi luokilta 2016 alkaen vain tikkukirjainten opetus, siis tekstauskirjoitus isona ja pienenä, ymmärtäisin. Tietokoneen käyttö edellyttää tätä vähintä kirjoitusestetiikkaa. ”Uudistuksella halutaan taata, että kaikilla on mahdollisuus koneella kirjoittamisen opetteluun.” Kone sivuuttaa käden käsinkirjoittamisen taidot. Uutta koneromantiikkaa tämä ei ole, vaan myönnytys realiteeteille.

Sanan ”kirjoittamisen estetiikka” omaksuin lukiessani Matii Klingen, arvokonservatiivimme, kommenttia Kotimaasta. Hän puoltaa kaunokirjoituksen, käsialan kehittämisen, opetusta ihmisen kasvun kannalta. Olen hieman samaa mieltä. Käsiala on kuitenkin niin persoonalllinen asia, että kurillinen opetus ei aina takkaa hyvää tulosta. Mutta hyvä on oppia alkeet, että osaa puumerkkinsä kirjoittaa muuta kuin tekstaten. Tuskin posti, poliisi ym. viranomaiset vielä tyytyvät tekstattuun puumerkkiin. Ehkä joskus tulevaisuudessa se käy, kun henkilökortin pakollisesta etusormen jäljestä voidaan lukea jokaisen nimi henkilötunnisteen kera.

Mutta vakavammin, sanoo asiasta teologi. Miten nyt opetellaan lukemaan teologisia vanhoja asiakirjoja kuten käsinkirjoittetuja kirkonkirjoja tärkeämmistä vanhoista teksteistä puhumattakaan? Ehkä vastaus on samantapainen, jonka havaitsin jo onneksi ennen yliopistoa. Oli opeteltava painetusta tekstistä fraktuuran lukeminen nykykirjoitustavan lisäksi. Onnekseni osasin sen, kun taidehistorian tentissä heti alkajaisiksi oli yksi tärkeä pikkukirjanen vain saksaksi ja fraktuuralla painettuna. Moni jätti sen väliin. Itse nautin suunnattomasti sen annista vielä nykyäänkin. Kirja oli goottilaisten kirkkotilojen analyysia ”diasfaanin struktuurin” taivaskantoisuuden myötä.

Mitä menetämme, kun emme enää omaksu kaunokirjoitusta? Klinge viittaa kärsivällisyyteen ja harjoittelun saavutuksellisuuteen. OK. Itse olen oman tieni kulkija kaunokirjoituksen suhteen. Kaikista vinoiluista huolimatta,  opettajani ja vanhempieni suruksi päädyin kirjoittamaan itsepintaisesti pystyllä käsialalalla. En tiedä, onko geeneissä selitys. Enoni oli tunnettu pystystä omintakeisesta käsialastaan. Minusta tuli samanlainen. Pikkusiskoni oppivat asian minulta, samoin kirjeenvaihtoystäväni Pudasjärveltä. Kaikkia meitä pidettiin lähes erottamatomina tekstinäytteiden suhteen, vaikka itse kylläkin kukin erotimme ne toisistaan. Iän myötä kunkin persoonallinen panos on vain lisääntynyt. Eikä Pudasjärven Liisalla ollut sukuni geenien kanssa tekemistä. Voisi puhua mallioppimisesta.

Opettajani kansakolussa oli opettanut jo isoa siskoani 2 vuotta aiemmin. Siskollani oli harvinaisen selkeä kaunokirjoitus valmiina kouluun mennessään 6-vuotiaana. Opettaja Päivi Oinonen innostui ja laati väitöskirjan lasten käsialoista. En ole sitä lukenut, mutta vanhempieni kertomasta tiedän. Myös sikäli omasta kokemuksestani, että alakouluun mennnessäni sain tuta opettajan tutkimusinnosta. Kun hän paneutui välillä väitöskirjatyöhönsä opetustyön ohessa, sain toimia luokan pikkuopettajana jo 7-vuotiaana. Osasin nimittäin kirjoittaa, laskea ja lukea kouluni alkaessa. Mutten kirjoittanut ”yhtä kypsästi” kuin siskoni aiemmin.

Se oli ongelmani. Olin normipoikkeama, anomalia, huonoon suuntaan, kun sisareni taas toiseen ääreen poikkeus. Väänsin väkisin vinoa tekstiä kun kirjaimet tahtoivat itsepintaisesti nousta pystyyn. Annoin itse periksi oppikoulussa, jossa kaunokirjoituksen pakko oli ohi. Tekstasin ja kirjoitin pystyä yhtä kaikki. Tein niin lopulta kaunokirjoitukseni nimissä jopa lisensiaatin tutkinnon opinnäytetyössä. Kirjoitin koko alkuperäistekstin käsin monelle A4 ruutupaperilehtiölle. Maalla mökillä en voinut käyttää konetta. Esitarkastajan ainoa vaatimus oli, että käsialassani oli oltava riittävän suuri ero n,m, l ja u -kirjainten välillä. Sanasta ”muulla” ei saanut tulla yhtä pystypuuroa ”uuuulla”. ”Muunlainen” ei saanut olla uuuuulainen ulkoiselta luettavuudeltaan.

Sen tein, eli nykyään u on u, l on l ja ämmät ja ännät ynnä muut ovat kohdallaan. En menettänyt mitään. Voitin asiallisuudessa ja luettavuudessa. Lopulta puhtaaksikirjoittaja kirjoitti esitarkastetun työni koneella, koska käteni nivelet pettivät ensi kerran.

Mitä tästä on yleistettävissä. Ei ainakaan persoonallisuuden menetys, ei kärsivällisyyden eikä harjoittelun tappiota. Ranne vain petti, ja olen kirjoittanut siitä lähin aina suuremmalla mielihyvällä kuunnellen näyttöpääteen kevyttä naputusta. Jos tekniikka helpottaa, olkoon se kirjoittamisen iloksi nykylapsillakin! Jos hitaus ei ole innostavaa, innostakoon nopeus kirjoitustaitoon ylipäänsä. Eihän tavoitteena ole, että lapsista koulutetaan varsinaisia pikakirjoittajia (jotka vieläkin kai tekevät merkinnät käsin). Jos he oppivat näin lukemaan ja tuottamaan omaa tekstiä paremmin kuin käsialanäyttöjä harjoitellen, hyvä on. Onneksi käsinkirjoittaminen jotenkuten säilyy tekstatenkin.

Tärkeintä on, ettei kirjoittaminen lakkaa, kirjoitustaito kärsi. Näin syntyy  tuotteliaasti myös kirjallisuutta. Kaunokirjoituksen lopettaminen opetusaineena, jota arvostellaan, ei merkitse kaunokirjallisuuden synnyn ja kuoleman kysymystä. Ei myöskään tietokirjoittamisen. Kuva ja kuvakkeet, sana ja kuva jäävät täydentämään toisiaan mielessäja kielessä. Mutta kulttuurisesti on kyse identiteetin menetyksestä eräässä mielessä. Oma kirjotusnormimme ei ole ollut yleismaailmallinen kaunokirjoituksen malli. Erotan vielä hyvin kirjeistäni USA:sta tulleen kirjoittajan lähettämän postin, jos se on käsinkirjoitettua tekstiä. Sikälaiset ovat oppineet kirjoittamaan niin, etten toisaalta kaunokirjoituksesta erota muuta kuin tietyn USA- tyypin. En henkilökohtaisia tunnusmerkkejä. Se ei ole tietysti kovin hyvä. (Toki ymmärrän, että usalaisilla on oma normistonsa, jonka puitteissa he erottavat persoonallliset käsinkirjoittajat).

 

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Kari-Matti,

    juu, näyttää siltä, että monet Lutherin jutut (juutalaisista, orjuudesta jne.) pistetään yleensä osastoon ”kukaan suurmies ei ole täydellinen”. Olisihan ihan posketonta ja dorkaa ottaa ne tosissaan. Toisaalta hänen joihinkin toisiin juttuihinsa sitten suhtaudutaan siten, että ne ovat kokonaan kriittisen ja historiallisen arvioinnin yläpuolella.

    Yksi perinne ainakin säilyy: vallanpitäjät (ja valta-asemiinsa takertujat) oikeuttavat ideansa Jumalan ikuisella tahdolla ja sillä että ”näin on ollut aina ja tulee aina olemaan”. Se, mikä on ollut ”aina”, muuttaa sisältöään suurestikin, mutta se ei muutu, että muuttumattomuudella ja Jumalan ikuisella tahdolla perustellaan asioita.

    Kysyt oliko orjuus hyväksytty kirkon historiassa yksiselitteisesti ( tarkoitat ehkä että hyväksyivätkö ihan kaikki ihmiset sen) Lutherin aikaan, 1500-luvulla. Ei varmaan. Tosin orjien itsensä näkemyksiä ei varmaan kysytty, eikä heidän mielipiteitään orjuuttamisensa oikeutuksesta ole juurikaan jäänyt jälkipolville. Ehkä monetkin pähkäilivät päässään onko orjuudessa järkeä. Ja ehkä monetkin pähkäilivät päässään myös sitä, onko naisen alistetussa asemassa mitään järkeä (jotkut keskiajan oppineet nunnat ainakin pähkäilivät). Tosin naistenkaan kantoja ei 1500-luvulla juurikaan kysytty, ainakaan missään arvovaltaisissa yhteyksissä. Eikä naisilla ollut mahdollisuutta osallistua määrittelemään sitä, mitä mieltä ”kirkko” heistä (naisista) on. Valtaa pitävät miehet määrittelivät sen, mitä mieltä ”kirkko” tai ”kaikki ihmiset” ovat ja mitkä asiat ovat ”muuttumattomia”. Vallitseva kanta oli kuitenkin se, että orjuus, naisten holhouksenalaisuus, lasten ruumiillinen kuritus, yhteiskunnallinen eriarvoisuus, homojen kuolemanrangaistukset jne. jne ovat osa itsestään selvää maailmanjärjestystä, eikä kenenkään pitäisi pyrkiä pois siitä asemasta (esim. orjuudesta) johon hän on syntynyt, koska ihmisen asema on Jumalalta saatu.

    • Sari, kirjoittamastasi kahdesta ensimmäisestä kappaleesta olen samaa mieltä.

      LHK, ja Vetelin khra Sleyn hallituksen jäsenenä ovat tietysti profiloituneet jossain määrin ”oikean luterilaisuuden” (ja tunnustuskirjojen korostajina), mikä on tietysti jossain määrin anakronistista, koska j silloin samalla pitäisi ottaa mukaan koko baletti, muun muassa Lutherin täysin meidän käsityksistämme erilainen maailmankuva, aikakäsitys ja se, että Lutherin mukaan Jeesuksen paluu oli konkreettisesti lähellä, hyvin lähellä, missä siinäkin autuas tohtori tosin aika lailla erehtyi.

    • Orjuudesta sen verran, että heprealainen, juutalaisten itsensä harjoittama orjuus, oli vapaaehtoisuuteen perustuvaa orjuutta. Työntekoa ruokapalkalla, määräajan. Orja tuli vapauttaa seitsemän vuoden kuluttua.

      Orjaksi pakottaminen merkitsi ihmisryöstöä, joka tuomitaan Raamatussa selvästi:

      ”Jos joku syyllistyy ihmisryöstöön, häntä rangaistakoon kuolemalla, katsomatta siihen myykö hän ryöstetyn vai löydetäänkö tämä hänen hallustaan.” (2.Moos.16)

      Paavalin kirjeessä annetut ohjeet orjille, oli suunnattu roomalaisessa ja kreikkalaisessa orjuudessa eläville, kyllä, mutta pakottamiseen ja vapauden ja ihmisarvon riistoon perustuvaa orjuutta eivät kristityt, eivätkä juutalaisetkaan hyväksyneet.
      Työnteko ruokapalkalla, oli eräänlaista sosiaaliturvaa vähävaraisille, ja niille jotka eivät voineet työllään muuten elättää itseään. On myös huomattava, että rahaa (rahapalkkaa) tuohon aikaan muutenkin liikkui nykyistä vähemmän. Vaihtotalous ja ylöspito palkkana oli tavallista.

      Oli siis orjuutta (pakotettua, ihmisarvoa alentavaa ja moraalitonta) ja ”orjuutta” (vapaaehtoista, köyhien turvaksi tarkoitettua, joka ei kuitenkaan perustunut pelkkään hyväntekeväisyyteen)

      Tarkempaa analyysiä mm. tuolla:

      http://raapustus.net/?id=114#orjuus

    • Paljon historiaa tutkineena en osaa itsekään pitää orjuutta mustavalkoisena joko-tai -kysymyksenä.

      Muutaman sadan tai tuhannen vuoden päästä voidaan kauhistella nykyistä maailmanjärjestystä. Sitä että ihmisen on pakko tehdä työtä, josta ei pidä, voidakseen elättää itsensä ja perheensä. Ja että työpaikoilla kaikki eivät ole yhdenveroisessa asemassa.

      En oikeastaan edes näe, että asiat ovat nyt merkittävästi paremmin kuin tuohon aikaan. Edellyttäen siis, että orjat ja isännät olisivat kaikki tuolloin noudattaneet Raamatun ohjeistusta orjien kohtelusta ja isännän vastuullisuudesta.

    • Sari. Oletko luterilaisen kirkon jäsenenä sitä mieltä, että Lutherin ajatukset ovat ”posketonta ja dorkaa”. Sinulla on varmaankin svistynyt käsitys historian kulusta?

    • Sari Weckroth,

      orjuus ei ole vapaaehtoista työssäkäymistä. Todennäköisesti myöskään ne orjattaret joiden kanssa VT:n patriarkoilla oli lapsia, eivät suostuneet seksiin vapaaehtoisuus-ja tasa-arvoperiaatteella.

      Kovin mieltä ylentävä ei ole myöskään seuraava orjuutta koskeva määräys, suoraan Vanhasta testamentista:

      ”Jos joku lyö orjaansa tai orjatartaan kepillä ja tämä kuolee siihen paikkaan, lyöjä on ansainnut rangaistuksen. Mutta jos orja pysyy hengissä päivän tai kaksi, isäntää alköön rangaistako; onhan orja hänen omaisuuttaan (2.Moos.21:20-21).

      (En tiedä mistä tietosi ovat peräisin ja minkälaisiin mahdollisesti hyvinkin harvinaisiin erikoistapauksiin perustat tietosi)

  2. Virkakannan ei pitäisi olle este työskennellä pappisvirassa Suomen ev.lut. kirkossa. Monille vanhan virkakannan papeille se ei myöskään ole este.

    Mikäli kirkkoherra ei kuitenkaan pysty työskentelemään tasapuolisesti omassa virassaan, tulisi hänen vaihtaa työpaikkaa. Tämä aivan riippumatta siitä, mikä hänen virkakantansa on. Näin jotkut ns. vanhan virkakannan pastorit ovat tehneet, ja antaneet samalla tilaa niille joille seurakuntalaisten palvelu yhdessä naispappien kanssa ei ole ongelma.

    • Siihen menee Juha vielä vuosia. Ja sitä ennen kirkon papisto muuttuu rakenteellisesti aika lailla l. toivomiasi pois potkittavia lienee aika vähän, samalla tulee tietysti muistaa vanha marxilainen viisaus: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

    • Kari-Matti, olen kanssasi täysin eri mieltä. Uskovaisia pappeja tulee aina olemaan evl-kirkossa, vaikka heitä yksitellen tai useita samalla kerralla pois potkittaisiin. Jumalan tahto tulee aina tapahtumaan, vaikka maallisen kirkon tuomiokapitulit toimisivat Jumalan tahdon vastaisesti.

  3. Kimmo Wallentin, älyttömiin kysymyksiin on mahdoton vastata.

    ”Kirkkoherra ei pystynyt osoittamaan hyväksyttävää perustetta, miksei naispuolinen pappi voisi toimittaa seurakunnassa jumalanpalvelusta.”

    Tällä perusteella voisi antaa varoituksen jokaiselle evl-kirkon kirkkoherralle, piispalle ja muille papeille.

    Ei kukaan evl-kirkossa voi löytää tuomiokapitulin hyväksymää perustetta sille, ettei naispappi voisi toimittaa jumalanpalvelusta, joten varoitus vain kaikille, myös piispalle itselleen.

    • Juha Heinilä: ”Tällä perusteella voisi antaa varoituksen jokaiselle evl-kirkon kirkkoherroille ja piispoille ja muille papeille.”

      Ei tietenkään heille, jotka hyväksyvät naispapit pitämään jumalanpalveluksen.
      Heiltä tuomiokapituli tuskin tulee vaatimaan po. perusteita.

      Heidän taas, jotka eivät hyväksy naispappeutta ja haluavat säilyttää virkansa, olisi ehkä syytä alkaa rakennella pätevää perustetta sille miksi eivät hyväksy, tai saattaa käydä niin kuin Vetelissä.

      Eikös tämä ole ihan loogista, viisastelevalle herra Heinilällekin?

    • Juha.
      Joka tapauksessa tuolla perusteella Vetelin kirkkoherraa varoitettiin naispappien syrjimisestä, kuin myös sillä perusteella, että: – Seurakuntaan ei ole kutsuttu naispappeja jumalanpalveluksia toimittamaan, vaikka tätä on toivottu ja yritetty ehdottaa kompromissejakin.

      Kyllä näillä perusteilla Heinilänkin logiikalla pitäisi voida päätellä, että naispapit eivät ole Vetelin herra kirkkoherran suosiossa jumalanpalveluksen pitäjinä. Ei siinä tarvitse olla mikään Sherlock Holmes.

    • Kimmo, kaksipappisessa seurakunnassa on jumalanpalvelusvuorot helppo järjestää.

      Jos me oltaisiin pappeina, niin työvuorot voisi olla vaikka seuraavat kesäkuussa: 1. sunnuntai Kimmo, 2. sunnuntai Kimmo, 3. sunnuntai Juha, 4. sunnuntai Kimmo. Ja taas heinäkuussa sä olisit lomalla, jolloin olisi vielä helpompaa.

      Uskoisin, että kirkkoherrat kuuntelevat työntekijöiden, valtuutettujen ja muiden toiveita. Ihan jokaiseen toiveeseen ei aina heti pystytä vastaamaan, mutta pitää vain jaksaa odottaa.

    • ”Uskoisin, että kirkkoherrat kuuntelevat työntekijöiden, valtuutettujen ja muiden toiveita.”

      Joo, niin varmaan, tai sitten ei (sinähän vain uskot niin). Eikös se ev.lut. kirkon virallinen kanta naispappeuteen ole kuitenkin ratkaiseva sääntö ja ohjeistus, jota ev.lut. kirkon pappien pitää noudattaa, ja jota seurakuntalaistenkin Vetelissä kerrotaan toivovan naispappien vierailujen muodossa.

      Eikös kirkon ohjeitten vastaisesti toimivien paimenten olisi viisainta vaan yksinkertaisesti vetää omat johtopäätöksensä, erota virastaan ja liittyä siihen Soramiehen sakkiin? Taitaa olla vaan leipä leveämpää kirkkoherrana Vetelissä, kuin sielujen paimenpoikana Lähetyshiippakunnan helmoissa.

      PS. ”niin työvuorot voisi olla vaikka seuraavat kesäkuussa: 1. sunnuntai Kimmo, 2. sunnuntai Kimmo, 3. sunnuntai Juha, 4. sunnuntai Kimmo. Ja taas heinäkuussa sä olisit lomalla, jolloin olisi vielä helpompaa.”

      Kiitos vaan tarjouksesta, mutta ei kiitos. Kaada ittelles vaan.

  4. Mauno Mattila: ”kun kirkosta on tullut pilkan ja naurun aihe, ”

    Ei kirkko käsittääkseni mikään pilkan ja naurun aihe ole kuin änkyräkonservatiivien pienelle vähemmistölle.

    Sen sijaan Lähetysseurakunta pompööseine ”piispoineen” lienee säälivän hymyilyn aihe suurelle liberaalille enemmistölle ja meille uskonnottomille suomalaisille, jotka pidämme naisia ja miehiä – riippumatta sukupuolisesta suuntauksesta, oikea tai vasenkätisyydestä tai ihonväristä – täysin samanvertaisina ihmisinä ja kansalaisina.

  5. Orjuuden sekoittaminen tähän kysymykseen ei liity asiaan. Uuden Testamentin lukeneina tiedämme, että meidän ei tarvitse orjina, ei ihmisten saatikka lain ja synnin.

    En ymmärrä, miten pappeus voi olla tasa-arvo kysymys. Paavalin sanat on annettu seurakunnan järjestyksen vuoksi, ei hänen vaan Herran käskynä. Vaimoille ja naisille ei kuulu papillisen työn kuorman kantaminen, vaan miehet kantaa sen taakan. Tyytykäämme Hänen tahtoon, joka tietää asiat paremmin kuin me langenneet ihmiset.

  6. Kuten olen ennenkin todennut, Raamattu ei opeta kenenkään syntyvän orjana tai olevan luotu orjaksi. Raamattu ei myöskään missään eikä millään tavalla rajoita orjan mahdollisuuksia toimia seurakunnan paimenena tai johtotehtävissä.

    Naispappeuskysymyksessä ja kysymyksessä orjuudesta puhutaan kokonaan eri kategorian asioista, vaikka ne näyttävätkin tietyissä Uuden testamentin kohdissa käytännön tasolla leikkaavan toisiaan,

    Pohdittavaa meille kaikille antaakin se Uuden testamentin opetus, joka ei näytä tähtäävän yksilön mahdollisimman suureen maanpäälliseen onneen rajoittamattomassa vapaudessa tehdä aina ja missä tahansa mitä tahansa, vaan paremminkin ohjaa meitä Kristuksen mielen mukaiseen vapaaehtoiseen palvelemiseen sielläkin, missä se näyttää meistä jopa väärältä vaatimukselta. Se näyttää olevan jotakin, jota ei ole tarkoitettu muita ihmisiä koskevaksi määräykseksi, vaan meille kehotukseksi.

    Meidän tehtävämme kristittyinä yhteiskunnassa on tehdä kaikkemme, ettei kukaan joutuisi olemaan orja, ja myös naisten oikeuksien puolesta meidän miesten on toimittava – niiden, jotka eivät nouse luomisjärjestystä vastaan, vaan toteuttavat sitä,

    Yksilöinä, yksittäisinä kristittyinä, meitä kuitenkin kutsutaan kantamaan taakkana joskus sellaistakin, mitä emme voi toisen ihmisen elämässä hyväksyä, kun meitä kutsutaan palvelemaan sielläkin, missä oikeastaan tahtoisimme lyödä – ja syystä.

    • Kompastuskiveksenne koituu tietynlainen ylpeys omasta erityisestä virastanne, joka itseasiassa on nimenomaan palvelun virka. Avauskommentisi tähän samaan uutiseen tekee jotenkin surulliseksi. Uskosi vakavasti ottavana miehenä nostat jotenkin jalustalle toisen ihmisen karikon omassa työssään. Tiedätkö yhtää haluaako henkilö itse nostattaa sitä jalustalle?

      Varoitus johtaa aina muutoksen työssä. Tavalla tai toisella. Joko toimintatapa muuttuu tai työ loppuu. Varoitus ei ole leikinasia ihmiselle joka haluaa pitää työnsä ja hoitaa sitä parhaan ymmärryksensä ja työnantajansa ohjeiten mukaisesti. Joskus omaksi tai työnantajan johtopäätökseksi nouse, ettei työskentely voi enää jatkua entiseen mallliin. Sellaisen tilanteen nostaminen jalustalle on kuin iskisi nyrkillä kasvoihin.

    • Ikävä sanoa, mutta joskus tuntuu että lähetyshiippakunnan väki tekee tahallista myyräntyötä niille jotka etsivät tunnustukselleista tapaa toimia jatkossakin kirkkojärjestyksen ja kirkkomme yhteisten päätösten mukaisesti.

    • Minä olen eri mieltä.

      Pidän ehdottomasti jalona ja arvostettavana sitä, että joku uskaltaa kovan yhteiskunnallisen paineen alla, pilkasta ja pahoista puheista välittämättä seistä vakaumuksensa takana myös toimien sen mukaan eikä sitä vain salassa tunnustaen. Arvostaisin sitä sittenkin, vaikka oma kantani naispappeuteen olisi enemmistön mukainen.

    • Oletko Martti nyt aivan vakuuttunut, että kyse on vain ”pilkasta ja pahoista puheista” eikä suinkaan aidosta kriisistä yhteisön sisällä.

    • Raamattu ei myöskään missään eikä millään tavalla rajoita orjan mahdollisuuksia toimia seurakunnan paimenena tai johtotehtävissä.

      Eikös se sentään naisorjan mahdollisuuksia rajoita? Mutta olennaista lienee sitten se, että naiseksi synnytään ja orjaksi ei. Toisaalta, perinnöllistä orjuuttakin on (ollut) runsaasti.

    • niiden, jotka eivät nouse luomisjärjestystä vastaan, vaan toteuttavat sitä,

      No mikäs se on se Raamatun luomisjärjestys kun adam (ihmisen yleisnimi ) ei ennen eeva ollut vielä mikään mies vaan kuten Raamatun alkutekstin sananmukainen käännös selvästi ilmaisee, androgyyni. Mistä jäämänä miehillä on vieläkin nisät, ja kun mies saa mitokondrionsa aina äidin puolelta ja kun sikiön kehitys on lähtökohtaisesti aina feminiininen, (naisella on kaksi naiskromosomia XX mutta miehellä vain yksi Y-kromosmi ja yksi naisen X kromosomi!), niin näyttyää siltä että nainen oli tullut esiin ensin ja tämä nainen sitten synnytti varsinaisen miehen.

  7. Mika, olisi hyvä tiedostaa ja ymmärtää todeksi se, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei enää hyväksy pappisnaisten välillistä eikä välitöntä syrjintää.

    Jos kirkkoherra ei toimi kirkon järjestyksen mukaan, siitä seuraa varoitus ja lopulta irtisanominen, jos muutosta ei tule.

    Tästä tässä uutisessa on kyse.

  8. Miten kaksipappisessa seurakunnassa voi syrjiä välillisesti ja välittömästi? Sitä vain ihmettelen. Olisiko kysymyksessä nyt kuitenkin savustus, jonka voimaannuttamina halutaan vain päästä eroon eri tavalla ajattelevasta kirkkoherrasta? Sille kaiketi ei anneta arvoa, että hän hoitaa työnsä hyvin ja järjestyksen mukaan. Tulevaisuudessa arvelisin, että moni kammoksuu kirkon virkoja, kun ikinä ei tiedä etukäteen mikä syy keksitään potkia hyvät työntekijät pellolle ties mihin syyhyn vedoten. Tässä sahataan poikki omaa oksaa.

Huuhtanen-Somero Päivi
Huuhtanen-Somero Päivi
Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.