Kaupunki soi. Yön kirkasta taivasta vasten sävelet piirtyvät selkeinä nuotteina. Tartun yhteen niistä kiinni ja annan mennä. Läpi kirpeän kevyen ilman. Läpi avaruuden. Läpi galaksien. Ohi mustien aukkojen, joiden suhina sattuu korviin. Sitten päästän nuotista irti ja tömähdän linnunradalle. Sen miljardit tähdet palavat, ne vetävät minua käsistä ja polttavat minuun reikiä. Katso katso, ne kuiskaavat.
Ja minä katson. Katson Maata. Planeettaa, jonka ilmakehän läpi lensin. Mitätön piste maailmankaikkeudessa. Siellä jossain kaupunki soi. Se soi, koska yksi suuri tähti syttyi kauan kauan kauan sitten. Vasta nyt sen tähden valo osuu Maahan. Ja se yksi pieni kaupunki näki sen. Ja kun se näki sen, se alkoi soida ja sen taivaalle puhkesi nuotteja. Ja enkelit alkoivat laulaa nuottien mukaan. Ja enkelten laulu ja sen pienen kaupungin soitanta halkaisevat koko avaruuden. Se ratkeaa keskeltä kahtia musiikin voimasta. Ja mustat aukot suhisevat suhisevat suhisevat, mutta kukaan ei enää kuule niitä.
Mutta musiikin päälle jossain huutaa vauva. Se huutaa kovempaa kuin mustat aukot tai kaupungin soitanta tai enkelten laulu. Se huutaa siellä pienessä kaupungissa, joka soi. Ja vauvan huutoon yhtyy aasi, jonka sydämessä sykkii onni, ja siksi sen on pakko kiljua. Ja vauvan huutoon ja aasin kiljuntaan yhtyy härkä, jonka rinnassa repeää riemu, siksi sen on pakko mylviä. Ja vauvan huutoon ja aasin kiljuntaan ja härän mylvintään yhtyy lammas, sen sisällä läikähtää ilo, siksi sen on pakko määkiä.
Kuoro on niin mahdoton, ettei sitä voi mikään ohittaa. Ei taivas, Maa tai maailmankaikkeus. Eivät linnunradan tähdet, jotka silittävät minua sakaroillaan ja kuiskivat kuuntele kuuntele kuuntele. Ja minä kuuntelen sitä huutoa, kiljuntaa, mylvintää ja määintää. Se kuulostaa upealta. Tähdet hymyilevät, minä hymyilen.
Kun kuoro vihdoin lakkaa, kuuluu taas enkelten laulu ja kaupungin soitanta. Minun on aika lähteä. Tartun nuottiin kiinni ja leijailen kotiin. Siihen pieneen kaupunkiin, jossa nukkuu vauva ja aasi ja härkä ja lammas. Eivätkä ne tiedä, ettei kukaan voinut niille mitään, ettei mikään voinut niille mitään. Että tähdet kuuntelivat niitä linnunradalla.
*******
Ps. Teksti syntyi pari viikkoa sitten, kun kovilla pakkasilla katsoin kirkasta yötaivasta. Rustailin kotona koneelle, mitä näkemästäni tuli mieleen ja huomasin pian kirjoittavani yhtä maailman vanhimmista tarinoista. Sen myötä toivotan riemullista joulua ja tähtien tuiketta kaikille lukijoilleni!
Kun paikkakunnan terveyskeskuksen vuodeosasto suljetaan taloudellisin perustein ja oman seurakunnan vuodepotilaat joutuvat naapurikuntiin vuodeosastoille alueen muihin terveyskeskuksiin, ollaan kaukana ihanteesta. Sairaan vanhuksen omaisilla ei useinkaan ole mahdollisuutta käydä läheskään päivttäin läheisensä luona kun ei ole julkista liikennnettä eikä omaa autoa ja ajokorttia. Oman seurakunnan työntekijöitäkään ei potilas juuri näe, kun hartaudet tk:n vuodeosastolla hoitavat paikalliset papit – eikä oman seurakunnan työntekijä saa edes tietoa vuodeosastolle muualle joutuneesta seurakuntalaisesta kuin poikkeustapauksessa. Tähän on tultu Toholammilla, jonka kunnan vuodepotilaat ovat hoidossa joko Vetelissä Tunkkarin tk:ssa, Kannuksen tk:ssa tai KPKS:ssa Kokkolassa. Ei ole kauan siitä, kun omalle vuodeosastolle saatiin erityinen huone saattohoitovaiheessa olevalle potilaalle. Mutta miten sitä saattohoitoa nyt kehitetään kun saattohoitovaiheessakin olevat potilaat ovat ties missä?!
Kiitos tästä. Joulu tuli sydämeen.
🙂