Helsingin Sanomat nosti tänään sunnuntaiartikkelissaan esille maassamme valitsevat huomattavat paikalliset erot kirkkoon kuulumisessa. Kehitys on tiedetty pitkään, mutta kirkon näkökulmasta ratkaisumalleja siihen on ollut vaikea löytää. Kaupungistuminen on ollut Suomessa haaste kirkolle jo kohta parinsadan vuoden ajan.
Kristinuskon varhaisen leviämisen kannalta avainasemassa olivat kaupungit. Kaupunkeihin uutta uskoa levittävät saarnaajat tulivat Rooman valtakunnan maantieverkostoa hyödyntäen ja niistä käsin kristinusko levisi ensimmäisten vuosisatojen aikana Rooman valtakunnan eri osiin. Kaupungit pysyivät maaseudun keskellä piispanistuinten sijaintipaikkoina kirkoille merkittävinä tukikohtina vuosisatojen ajan.
Ranskan vallankumous 1789 ja 1800-luvun teollistuminen kuitenkin haastoivat kristinuskon aseman. Kaupungit kääntyivät kirkoille haasteeksi, kun taas maaseutu voitiin nähdä perinteisen uskonnollisuuden tukialueena. Kaupunkien yliopistoissa syntyi uusia uskonoppeja haastavia tutkimuksia ja niiden kirjapainoista käsin ne myös levisivät ympäristöön. Kautta Euroopan tapahtunut ihmisten joukkovaellus maalta kaupunkeihin työn perässä muutti vuosisataisen elämän perinteet ja alkoi horjuttaa kirkkojen yhteiskunnallista asemaa.
Suomen kaupungistuminen ja kirkko
Suomessa oli aina 1800-luvun puoliväliin asti vallalla vahva luterilainen yhtenäiskulttuuri. Vuosikymmenen puolivälissä kuitenkin niin uudet ideologiat kuin urbanisaatio saapuivat tänne. Helsingin kasvua kuvaa se, että kun vuonna 1870 kaupungissa oli 28 500 asukasta, kolmekymmentä vuotta myöhemmin heitä oli jo 79 000. Tänään yli 600 000. Kirkko ei ollut täällä kasvuun sen paremmin varautunut kuin muuallakaan Euroopassa. Helsingin Kaupunkilähetyksen (vuodesta 2005 HelsinkiMissio) kaltaisen yhdistyksen kautta kirkko etsi vähitellen uusi tapoja kohdata ihmisiä uusissa olosuhteissa. Toisen maailmansodan jälkeen kirkon merkittävämmäksi haasteeksi nähtiin suhde teollisuustyöväestöön, joita yritettiin lähestyä muun muassa työpaikkapappitoiminnan kautta. Viime vuosikymmeninä kirkon työväenkysymyksestä ei ole juuri enää puhuttu, vaikka viimeaikainen kirkosta vieraantuminen on saman ilmiön seurausta.
Tilanahtaudesta tilaväljyyteen
Helsingin kasvaessa 1800-luvun lopulla kirkkoja oli niin vähän, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet nykyisessä Tuomiokirkossa ja Vanhassa kirkossa järjestettyihin jumalanpalveluksiin. Toisen maailmansodan jälkeen kirkkoja ja seurakuntakeskuksia nousi jokaiseen Helsingin kaupunginosaan. Tilakysymys ratkesi, mutta nyt ongelmaksi muodostui se, että vain muutama prosentti seurakunnasta osallistui säännöllisesti toimintaan. Helsingissä virisi 1980-luvun loppupuolella suunnitelmia vaihtoehtoisen jumalanpalvelustoiminnan aloittamisesta. Tunnetuin ja edelleen joka sunnuntai monia satoja kaupunkilaisia tavoittava on Helsingin Agricolan kirkossa järjestettävä Tuomasmessu. Suosiostaan huolimatta messu ei kuitenkaan ole levinnyt kirkossa valtavirran toimintamuodoksi.
Suomi on todellakin, kuten Helsingin Sanomien artikkelista kävi ilmi, suhteessa kirkon jäsenyyteen varsin jakautunut maa. Tämän vuoksi kirkon olisi todellakin, kuten artikkelissa viitataan, syytä pikaisesti harkita siirtymistä alueellisiin strategioihin ja myös toiminnan käytännön tasolla ottaa nykyistä huomattavasti enemmän huomioon se, että Helsingin ja Pohjanmaan toimintaympäristöt ovat kirkolle erilaisia. Tämä on asia, josta nyt seurakuntavaalivuotena on hyvä käydä laajempaa keskustelua.
Mikkelin piispa Seppo Häkkinen antoi paimenkirjeensä nimeksi ”Rohkeasti luterilainen.”
Se ehkä sopisi teemaksi koko kirkolle. Kirkon pitää ennen muuta toteuttaa uskonnollista tehtäväänsä. Uskonnollisten näkökohtien tulee olla niitä, jotka määräävät kirkossa.
Risto Korhonen kokee, että ei tarvitse pastoria, tai kirkkoa mihinkään. Nyt tai koskaan. Se on aivan oikein. Mutta jos sattuu joskus tarvitsemaan, tulee kirkon olla uskonnollisesti valmiina ottamaan vastaan.
Jos tai kun, koko maa huomioiden keskimääräinen kirkkoonkuulumis% laskee yhden prosentin vuosivauhtia, niin so what. Hengellisestä tehtävästä, opista ja uskosta ei tule tippaakaan tinkiä, mutta muutoin kustannusrakenne luonnollisesti tulee saattaa alenevaa jäsenkehitystä vastaavaksi, mikä tietää ajankanssa tuhansien virkojen lakkauttamista, runsaita irtisanomisia jne…Mutta minkäs teet, sellainen on ajan riento.
Ensinnäkin, noin asiayhteydestä irrotettuna ”ei tarvitse pastoria” näyttää vähän siltä kuin minä toitoittaisin ylpeänä mokomaa asiaa;) Näin ei sentään ole, vaan kyseessähän oli vastaukseni Jukka Kivimäelle, joka tuosta pastorin tarpeesta/tarpeettomuudesta ensin mainitsi.
Muuten olen sitä mieltä, että rohkea luterilaisuus vallan mainiosti sopisi nimenomaan kirkolle. Kirkon ristiriitainen kuva lienee osaksi seurausta siitä, että kirkon hallinnosta vastaavien on pakko kynsin ja hampain roikkua kiinni hupenevassa jäsenkunnassa. Kun osaksi sama porukka on myös hengellisissä asioissa johtajina, tilanne on vaikea.
Seurauksena on, että ollaan vähän kaikesta kaikkea mieltä eikä mistään mitään. Tässä keskustelussakin mainittu homojen kivittäjien hyysääminen on yksi esimerkki siitä, miten maksavista jäsenistä pidetään kiinni (toki varmaan hengellisiä syitäkin löytyy).
Sitten vastaavasti ollaan reiluja ja sanotaan, että voidaanhan me teidän homojen puolesta ja kanssa rukoilla, koska Jumala on hyvä. Tällä sana/termikikkailulla ilmeisesti estetään vanhoillisen porukan pillastuminen, vaikka tehdäänkin homoille ”myönnytys”. Kaipa sillä joitakin seurakuntalaisia hetkeksi rauhoittaa. Mutta ei enää sitten, kun avioliittolaki uusitaan. Jos kirkko silloinkin tarjoaa samaa ratkaisua ”joo me rukoillaan mutta kun tuo homostelu on synti niin ei me vihitä”, muutama kymmenen tai satatuhatta eroaa saman tien.
Kari-Matti, mainitsemasi prosentin vuosivauhti saattaa kiihtyä yllättävän nopeasti. Jos uuteen avioliittolakiin suhtaudutaan kirkossa ”perinteisen kristinuskon mukaan”, lähtee kertarysäyksellä julmetusti jäseniä. Vaikka niin ei kävisikään, jäsenkato kiihtyy, koska nuoremmat ikäluokat eivät juuri ole kirkosta kiinostuneita eivätkä esim. kastata lapsiaan läheskään niin yleisesti kuin ennen tehtiin.
Avioliittokysymys aiheuttaa väistämättä jonkin moisen jäsenkadon. Sille ei enää voi mitään. On syytä huomata että suhtautuminen samaa sukupuolta olevien välisiin parisuhteisiin yleisesti ottaen on kirkossa etiikkakysymys. Samoin suhtautuminen avioliiton ulkopuoliseen seksuaalisuuteen on etiikka kysymys. Avioliittoon vihkiminen uskonnollisena riittinä on sitävastoin oppikysymys. Kirkko ei voi ottaa käytöön oppinsa vastaisia riittejä.
Jos kirkko omalla hallinnollisella päätöksellään päättää muuttaa oppiaan, on sillä väistämättömät seuraukset kirjon jäsenkunnassa.
Mikäli tilannetta Suomessa haluaa verrata tilanteisiin Ruotsissa tai Tanskassa, niin on myös syytä tiedostaa, että kaikissa kolmessa kirkossa on aivan erillainen hallinnollinen rakenne. Suomessa valtion päätös ei ohjaa kirkon päätöstä. Valtiossa muutos edellytää yksinkertaista enemmistöä, kirkossa 3/4 enemmistöä.
Lienee siis homosuhteiden kirkollista vihkimistä kannattavillekin itsestään selvää, ettei Suomessa kirkko muuta avioliittokantaansa samana vuonna kuin eduskunta. Suurta eropiikkiä asiasta tuskin sillä erää tulee.
”Lienee siis homosuhteiden kirkollista vihkimistä kannattavillekin itsestään selvää, ettei Suomessa kirkko muuta avioliittokantaansa samana vuonna kuin eduskunta. Suurta eropiikkiä asiasta tuskin sillä erää tulee.”
Ei muuta, ellei kirkossa ehditä ennakoida;) Tietysti jos laki menee läpi jo ensi syksynä, ei ennakointi auta. No, olet luultavasti oikeassa siinä, että kirkon opillisen kannan muuttamiseen menee ehkä pitkäkin aika. Se tapahtunee sitten, kun kirkolliskokouksen koostumus on luonnollisen poistuman (ja ehkä heidän valitsijoidensakin) kautta muuttunut vastaamaan paremmin suomalaista ajatusmaailmaa.
Saatat toki olla oikeassa siinä, että avioliittolain muutoksen yhteydessä ei tule suurta eropiikkiä. Minä veikkaisin piikin puolesta, koska kirkon tilanne muuttuu samalla hetkellä kun laki hyväksytään. Nyt voidaan vielä pelata aikaa ja piiloutua sen asian taakse, että homoavioliitto ei ole mahdollinen.
Mitäpä arvelet: miltä kirkko vaikuttaa keskimäärin homoliitoille erittäin myönteisen suomalaiskansan silmissä, jos vastauksena tulee se ”ei me nyt vaan teitä homoja vihitä, koska homoilu on ihan hitokseen syntiä”? Jotenkin vain kallistun sille kannalle, että erittäin moni lähtee jos noin käy.
Realistisempaa minusta on kyllä odottaa kirkon puolelta pian (ehkä jopa ajoissa;) tulevaa tasapuolista hyväksyntää kaikille vihittäville pareille. Ja onhan jo ehdotettu kirkon vihkimisoikeudesta luopumistakin. Se olisi ehkä opillis-taktisesti ovela ja toimivakin ratkaisu, mutta taitaisi tahrata kirkon julkisuuskuvaa aika pahasti.
Risto Korhonen
Sinulle huomioksi vielä että vireillä oleva avioliittolain muutos lähtee perusteluisaan siitä ettei asialla ole välitöntävaikutusta uskonnollisten yhteisöjen vihkikäytäntöön. Samoin vierillä olevan yhdenvertaisuuslain perusteluissa lähdetään siitä ettei uskonnollisen yhdyskunnan avioliitoon vihkimisseremoniat ole yhdenvertaisuus kysymys.
Viittaamasi homoliitoihin erittäin myösnteisesti suhtautvat ihmiset kyllä teitävät tämän asian melko tarkkaan jos seuraavat aikaansa.
Perimmäinen syy miksi avioliittoon vihitään kirkossa vai eri sukupuolta olevia ei sitäpaitsi ole synttikäsitys vaan käsitys siitä, mitä avioliitto kristillisessä kontekstissa on. Omasta hengellisestä kontekstistaan luopuminen on kirkolle paljon isompi kynnys kuin aikaisempaa liberaalimpi suhtautuminen haureuden käsitteeseen.
”… vireillä oleva avioliittolain muutos lähtee perusteluisaan siitä ettei asialla ole välitöntävaikutusta uskonnollisten yhteisöjen vihkikäytäntöön.”
(Minusta tuollainen on muuten täydellisen joutavaa tekstiä lakiesityksen perusteluksi. No, sellaisenkin tarve onneksi poistuu itsestään.)
Jukka: ei kirkon kannalta ole väliä, mitä lakimuutoksen perusteluissa on kirkosta sanottu. Laki muuttuu varmasti, ja kirkon vihkimiskannan on nakemykseni mukaan silloin muututtava. Joko hitaasti, mistä seuraisi luullakseni huomattava jäsenkato, tai ripeästi, jolloin ehkä vältyttäisiin piikiltä kirkosta eroamisissa.
”Omasta hengellisestä kontekstistaan luopuminen on kirkolle paljon isompi kynnys kuin aikaisempaa liberaalimpi suhtautuminen haureuden käsitteeseen.”
Saattaahan se olla. Tuskin kuitenkaan isompi kysymys kuin hyvin suuri, yhtäkkinen romahdus kirkollisverojen määrässä;) Läpi historiansa kirkko on aina löytänyt keinot perustella, miksi uudessa tilanteessa pitää suhtautumista johonkin asiaan pikkuisen viilata. Niin löytää Suomen ev.lut. kirkkokin, kun avioliittolakia piakkoin muutetaan.
Risto Korhonen
Mihin näkemyksesi perustuu? Ja oletko edes kirkon jäsen, eli onko näkemykselläsi edes kirkon päätöksenteon kannalta mitään merkitystä?
Mitään ulkoista painetta kirkolle ei muutokseen koutenkaan aseteta. Suomessa kirkko ja valtio on täysin erillään. Samoin seurakunnat ja kunnat.
Sekin on syytä muistaa että suomessa kirkkohäät on tarkoitettu vain niille jotka edes löyhästi uskovat kirkon oppiin. Ei kirkon vihkikäytäntöjä niiden vuoksi muuteta joita kirkon sanoma ei mitenkään kosketa. Kirkko vihkii vain konfirmoituja jäseniään.
”Mihin näkemyksesi perustuu? Ja oletko edes kirkon jäsen, eli onko näkemykselläsi edes kirkon päätöksenteon kannalta mitään merkitystä?”
Koska olen uskonnoton, en tietenkään ole kirkon jäsen, eikä minua voisi kirkon päätöksenteko(on vaikuttaminen) vähempää kiinnostaa. Olen silti jäsen suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa kirkolla on vielä vanhan painolastin takia ylikorostunut merkitys. Siksi minusta on mielenkiintoista olla ainakin jossain määrin selvillä niistäkin yhteiskunnan tapahtumista, joihin kirkon toiminta vaikuttaa.
”Mitään ulkoista painetta kirkolle ei muutokseen koutenkaan aseteta.”
Ei tietenkään siinä mielessä, että esim. valtiovalta esittäisi vaatimuksia kirkolle. Ulkoista painetta tulee siitä, että toimintakykyisenä säilyäkseen kirkon on pakko miellyttää riittävän suurta osaa jäsenistään. Kirkko on erittäin suuri valtarakennelma, jolla on myös valtava organisaatio. Kirkollisveron tuoma rahavirta on käsittääkseni hyvin olennainen organisaation toimintakyvyn kannalta.
Arvelen, että kirkolla on riittävästi omaisuutta ja pääomatuloja, jotta se pystyisi pitämään niidenkin turvin yllä kohtalaisen mittavaa hengellistä toimintaa. Tällä hetkellä kuitenkin yksi tärkeimpiä kirkossa mietittäviä asioita on se, miten veronmaksajien kato saataisiin edes hidastumaan.
Blogin olennainen kysymys ei ole se, kenelle kirkkohäät uskovaisten mielestä voidaan suoda. Jutussa pohdiskeltiin sitä, että etenkin kaupungeissa (eli siellä missä suurin osa kansasta asuu) kirkon kiinnostavuus on merkittävän heikkoa ja vähenee nopeasti,ja voisiko sille mahdollisesti tehdä jotain.
Yksi päivänselvä syy jäsenkatoon kaupungeissa on kirkon kuva ahdasmielisenä, tuomitsevana ja seksuaalivähemmistöjä syrjivänä, jopa aikansa eläneenä muinaisjäänteenä. Väitän, että kirkon johto haluaa tehdä kaikkensa tämän kuvan muuttamiseksi myös silloin, kun avioliittolain muutos on ajankohtainen.
Mikään ei estä pientä ”oikeauskoisten” joukkoa pitämästä kiinni omista, ”perinteisistä” kannoistaan, mutta en usko, että kirkolla kokonaisuutena on sellaiseen varaa. Jossain vaiheessa voi tulla eteen tilanne, että kirkon todella on tehtävä selkeä aatteellinen pesäero konservatiivijäseniinsä. Yksi tällainen pohdinnan paikka on mielestäni viimeistään siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan asettamat esteet tasa-arvoiselle avioliitolle poistetaan.
”Yksi päivänselvä syy jäsenkatoon kaupungeissa on kirkon kuva ahdasmielisenä, tuomitsevana ja seksuaalivähemmistöjä syrjivänä, jopa aikansa eläneenä muinaisjäänteenä.”
Nämä ovat syitä, jotka johtavat selkäydinreaktioeroihin. Suurempi mutta ei vielä niin näkyvä ongelma kirkolle on kuitenkin se, että ihmiset eivät lainkaan usko niin kuin kirkko opettaa. Perisynti, sovituskuolema ja kristillinen ihmiskuva viuhahtavat korkealta kansan pään yli.
Jos keskivertosuomalaiselta kysytään, oletko niin kelvoton, että ilman armoa ja Jeesuksen sovituskuolemaa kelpaat vain helvetin ikuiseen tuleen, niin hyvin harva vastaa kysymykseen myönteisesti. Edes kristityt itse eivät tähän vaihtoehtoon sitoudu, kun vastapainona on emotionaalisesti riittävän painava punnus, esimerkiksi oman lapsen uskon puute tai vääräuskoisuus.
Kirkolla ei olemassa olon taistelussa ole varaa oppiin. Sen ainoa toivo säilyttää Suomessa edes hatara asema perustuu mukautumiseen ja monitulkintaisiin viesteihin, joita voidaan lukea eri tavoin. Jos kirkko astuu esiin sellaisena kuin konservatiivit sen näkevät ja niin kuin se papereissa itsensä esittää, se tuhoaa itsensä.
Ruotsissa ollaan jo Suomea pitemmällä.
”Pastori Ulla Karlsson Västerosin hiippakunnasta on aiheuttanut sanomisillaan kohun. Karlsson kirjoittaa Kyrkans tidning –lehdessä, että synti käsitteestä tulee luopua. ” Puhe synnistä ja Jeesuksesta uhrina on vastenmielistä”, pastori kirjoittaa.
Ajatus siitä, että Jeesus on kuollut ristillä syntimme vuoksi ja että hän on maksanut syyllisyytemme omalla verellään, on vastenmielinen ja kaiken kohtuullisuuden sekä ymmärryksen yläpuolella. On omituista, että akateemiset ihmisetkin edelleen pitävät kiinni tällaisesta”, Karlsson kirjoittaa.”
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/ulkomaat/1191/ruotsalainen_pappi_kohahdutti_vaatimuksillaan
–Karlsson kirjoittaa Kyrkans tidning –lehdessä, että synti käsitteestä tulee luopua. ” Puhe synnistä ja Jeesuksesta uhrina on vastenmielistä”, pastori kirjoittaa.–
Miksi syntikäsitteestä tuisi luopua? Syyksi ei riitä, että se on jonkun papin tai maallikon mielestä vastenmielistä. Omaan tuntemukseen perustuvalla tunteella ei voi kumota teologisia oppeja, jotka ovat kaikkien kristillisten kirkkokuntien tunnustamia.
Onko nykyisin joitakin erityisiä asioita, mitä ei enää haluta tunnustaa synniksi vaikka Raamatussa niin sanotaankin ja siksi halutaan heittää koko syntikäsite ja Jeesuksen sovitustyö ristillä syntiuhrina syntien sovittamiseksi romukoppaan? Kun ei enää olisi syntiä, niin kaikki olisi sallittua eikä Jeesustakaan enää tarvittaisi.
Yhteiskuntaa odottavat suuret muutokset samalla kun talous mataa alhaalla, eikä velkaa voida enää lisätä hyvinvoinnin säilyttämiseksi. Tai kun Euroopan turvallisuustilanne tai ympäristön tila heikkenevät. Nämä asiat ovat jo nyt ilmeisiä, mutta kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta tuntuu julkisuudessa olevan suurin oikeudenmukaisuuskysymys ja peruste kirkon jäsenyydelle tai erolle. Eikö kirkolta ja uskolta odoteta elämän perustan vakautta samalla kun turvallisuuden perusteet maailmassa horjuva? Kristinuskon perusasioihin keskittyvä kirkko vetää kyllä puoleensa, niin kuin nähtiin 20 v sitten Neuvostoliiton romahdettua Baltiassa, Puolassa, Venäjällä.
Olen täsmälleen samaa mieltä kenttäpiispa Särkiön kanssa. Tähän sopivat virren 600 sanat ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä, kuulemme kansasi jo laulavan.” Ja ”Jää keskellemme Kristus, rauha tuo.”
”… kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta tuntuu julkisuudessa olevan suurin oikeudenmukaisuuskysymys ja peruste kirkon jäsenyydelle tai erolle. Eikö kirkolta ja uskolta odoteta elämän perustan vakautta samalla kun turvallisuuden perusteet maailmassa horjuva?”
Takertuminen avioliittokäsitykseen (”suurin oikeudenmukaisuuskysymys”) tässä keskustelussa on harha (tai harhautus). Samaa taktiikkaa(?) on takertuminen Suvivirren kuviteltuun kieltämispyrkimykseen, kun keskustelun aiheena ovat uskonnonvapaus ja perustuslaki. Joko tarkoituksena on siis johdattaa keskustelu pois itse asiasta, tai sitten kirkon (asiaa kannattava) väki ei tosiaankaan näe metsää puilta.
Suurin osa suomalaisista ei usko kirkon opin edellyttämällä tavalla. Suurin osa suomalaisista pitää tärkeänä, ettei uskonnollisten uskomusten perusteella esim. syrjitä mitään ihmisryhmiä. Syy kirkon suosion laskuun on todellakin näin yksinkertainen. Vesa Mäen esimerkit lastensa kysymyksistä kertovat täsmälleen, missä kirkon suurin ongelma on. (Sattumalta minullakin on saman ikäluokan lapsikatras, joka ajattelee samoin kuin Mäen lapset.)
Kirkon oppi perisynnistä ja siitä, miten hyvä Jumala jo luodessaan ihmisen päätti, että osa porukasta kuuluu ikuiseen piinaan, on monille ilmeisen tärkeä. Mutta hyvin monelle nykyihmiselle tämä oppi on ongelmallinen, mahdoton perustella, ja myös vastenmielinen. Tietomäärämme ja sivistyksemme on keskimäärin erittäin korkealla tasolla. Suurin osa suomalaisista on jo kasvanut (melkein täysin) vapaana kirkon pakkovallasta. Siksi moni varsin aiheelliseti kyseenalaistaa sen, että meidän elämäämme säätelisivät uskomukset, jotka kehittyivät/kehitettiin vieraassa kulttuurissa, vieraiden jumaltarustojen pohjalta. Maailma on tällaisia tarustoja pullollaan, ja moni nykyihminen asettaa ne kaikki samaan lokeroon.
Ei kirkon ongelma ole Suvivirsi tai homokysymys. Ongelma on se, että Suomessa on paljon itsenäisesti ajattelevia, kysymään ja kyseenalaistamaan kasvaneita kansalaisia. Ihmettelen todella suuresti, miksi tämä (minusta päivänselvä) asia usein järjestelmällisesti sivuutetaan. Ehkäpä on vain helpompaa osoittaa syyttävällä sormella ymmärtämätöntä ja syntiin hakeutuvaa kansaa?
Useimmille meistä kirkko ja usko eivät tarjoa mitään, mikä auttaisi, kun ”turvallisuuden perusteet maailmassa horjuvat”. Ikävä tosiasia on, että kirkko ja usko ovat pikemminkin horjuttaneet liian monen suomalaislapsen (ja -aikuisenkin) turvallisuuden perusteita.
” Ikävä tosiasia on, että kirkko ja usko ovat pikemminkin horjuttaneet liian monen suomalaislapsen (ja -aikuisenkin) turvallisuuden perusteita.” Risto K.
Mitä todisteita esität antamasi väitteen perusteluiksi?
Tosiasia on, että kirkko ja usko ovat antaneet lukemattomille lapsille, nuorille ja aikuisille vankan elämän perustan joko jo lapsesta lähtien taikka sitten myöhemmin elämän vaikeuksien käydessä ylivoimaisiksi ihmisvoimin ratkaistaviksi. Yksi esim. vaikkapa viime torstain Narikkatorin julistajat. Itse olen esimerkki siitä, kuinka jo lapsena kuultu evankeliumi on antanut voimia ja kantanut läpi elämän, myös monien vaikeuksien kohdatessa itseäni ja perhettäni. Evankeliumi on Jumalan voima niille jotka sen uskovat.
”Tosiasia on, että kirkko ja usko ovat antaneet lukemattomille lapsille, nuorille ja aikuisille vankan elämän perustan joko jo lapsesta lähtien taikka sitten myöhemmin elämän vaikeuksien käydessä ylivoimaisiksi ihmisvoimin ratkaistaviksi.”
Tietenkin Salme, toivottavasti et ajatellut minun haluavan kiistää tuota. Minunkin mainitsemani tosiasia on silti tosiasia. En halua estää enkä varsinkaan kieltää keneltäkään uskonnon harjoittamista. Sen tulisi kuitenkin perustua vapaaehtoisuuteen, mikä ei valitettavasti vielä Suomessa toteudu.
Kaikusalo: ”Itse olen esimerkki siitä, kuinka jo lapsena kuultu evankeliumi on antanut voimia ja kantanut läpi elämän, myös monien vaikeuksien kohdatessa itseäni ja perhettäni.”
Minä taas olen esimerkki siitä, kuinka hyvin on pärjätty ihan ilman evankeliumiakin, kun on lapsena opetettu ajattelemaan itsenäisesti, tekemään itse omat valintansa ja rakentamaan vapaasti oma maailmankuvansa.
Kimmo, minun kommenttini liittyy siihen, että kristinusko ei ole horjuttanut turvallisuuteni perustuksia. Kun sinä olet pärjännyt ilman kristinuskoa, niin silloinkaan kristinusko ei ole ollut syylinen/osallisena elämän perusteiden horjuttamiseen.
Kommenttini oli vastaus Riston väittämään.
Minua kummastuttaa, että juuri he, jotka eivät usko, eivätkä omien sanojensa mukaan tarvitsisi ikinä pappia tai kirkkoa mihinkään, ovat innokkaimpia kertomaan meille uskoville, mitä meidän tulee ajatella ja tehdä kirkossamme?
Jos minua ei jaskaakaan kiinnosta kyykänlyönti, niin miksi ihmeessä minun pitäisi haukkana seurata kyykkäkeskusteluita, saati ryhtyä kommentoimaan ja opettamaan asiaan vihkiytyneitä ja siitä pitäviä. Ihanko vain omaa yleistä ylemmyyttäni?
”… ovat innokkaimpia kertomaan meille uskoville, mitä meidän tulee ajatella ja tehdä kirkossamme?”
Ei Ari, kyllä kirkon oma väki hoitaa sen keskustelun. Voisit edes lukea keskustelun, ennen kuin kommentoit sitä, niin ei tarvitsisi ihan noin isoja sammakoita päästellä. Ja mikseipä tuo blogikirjoituskin kannattaisi lukea, niin tietäisit, mistä täällä keskustellaan.
”Jos minua ei jaskaakaan kiinnosta kyykänlyönti, niin miksi ihmeessä minun pitäisi haukkana seurata kyykkäkeskusteluita”
Kirkon tapauksessa siksi, että kirkko elää yhteiskunnasta. Jos kirkon pitäisi tulla toimeen omillaan, eikä se ujuttaisi lonkeroitaan esimerkiksi kouluihin, olisin paljon vähemmän kiinnostunut kirkon toiminnasta.
Nyt kirkko yrittää imeä veronmaksajilta ja yhteiskunnan rakenteista edut, mutta samalla määrätä, kuinka ihmisten tulee elää ja millainen on hyvä ihminen.
Vesa Mäki. Kirkon ääni tänään on olematon verrattuna siihen, mitä ohjeistusta medioista saat siitä, miten tulee elää ja millainen on hyvä ihminen.
Aarnio: ”Kirkon ääni tänään on olematon verrattuna siihen, mitä ohjeistusta medioista saat siitä, miten tulee elää ja millainen on hyvä ihminen.”
No onneksi kirkon ääni alkaa jo nykyään olla vain kalpea kaiku kansan korvissa. Ei siitä niin kauaa ole kun kirkko oli päällepäsmärinä kaikessa mitä ihmiset tekivät. Ja ellei rahvas ollut tottelevaista, niin helvetin tulisiin järviin pääsi kuoltuaan ikuisiksi ajoiksi uimaan.
Ei siitä ole kuin vähän toistasataa vuotta kun helvetillä pelottelu meni vielä täydestä kansan syviin riveihin.
Onneksi kehitys kehittyy ja sivistys sivistyy.
Kimmo Walentin. Vastasin Vesa Mäen kommenttiin nykypäivästä.
Mitä tulee kehityksen kehittymiseen ja sivistyksen sivistymiseen on ylimalkainen heitto, josta voisi keskustella enempikin vaan ei suoranaisesti kuulu aiheeseen, joten se siitä.