Käytöstavat opitaan kotona

Taas on ollut tapetilla kiusaaminen. Se ei ole kuulemma vähentynyt, vaikka siitä niin paljon puhutaan, puhistaan ja tehdään työtä sen kitkemiseksi.

Koti on paikka, jossa opitaan käytöstavat, joidenka avulla pärjätään kodin ulkopuolella. Jos kotona ei vanhempien ja sisarusten taholta rakasteta, kunnioiteta ja kohdella lasta hyvin ja opeteta häntä kunnioittamaan ja kohtelemaan hyvin ihan kaikenlaisia ihmisiä, hän ei välttämättä opi niitä asioita koskaan elämässään. Päiväkodin hoitajien ja opettajien on vaikea tehdä työtä lapsen hyväksi, jos koti ei ole mukana yhteistyössä eikä tunnusta lapsensa ongelmia.

Aina lapsen käytöshäiriöiden taustalla ei ole kotona tapahtunut kaltoin kohtelu, vaan se on voinut tapahtua muuallakin. Tärkeää on aina selvittää lapsen käytöshäiriöiden syyt, jotta ne saataisiin loppumaan ja lapsesta kasvaisi sekä omaa että muiden parasta ajatteleva ihminen, joka on ihan peruslähtökohta jokaisen hyvälle elämälle.

Jos naapureilta, päiväkodista ja koulusta tulee jatkuvasti viestiä kotiin lapsesta, että hän kiusaa muita lapsia tai häiriköi muuten yleisellä tasolla, asia on syytä ottaa vakavasti ja tehdä kaikkensa asian hyväksi. Vanhempana tulee kysyä itseltään: ”Miksi lapseni kiusaa?” tai ”Miksi lapseni häiriköi muita?”

Näin kyökkikasvattajana sanoisin niinkin, että joskus vahvan temperamentin omaava lapsi saattaa alkaa kiusata muita, jos hänellä ei ole tarpeeksi tiukat rajat kotona. Lapsi on yksinkertaisesti saatava tottelemaan hyviä käytöstapoja ja kaikkien hyvinvointiin tähtääviä sääntöjä. Jos lapsi saa tehdä mitä ikinä haluaa ja saa tahtonsa läpi huutamalla ja lyömällä, hän saa huonot eväät elämälleen.

Vanhempana ei ole helppoa saati mukavaa havaita omassa lapsessa huonoja piirteitä. On tosi vaikea tunnustaa itselle ja muille, että lapseni käyttäytyy nyt huonosti ja väärin. Tuo rakas lapseni, jota rinnoillani liekuttelin, rakkautta annoin ja helliskelin, satuttaa nyt muita ja häiriköi kaikin mahdollisin tavoin. Missä on syy tilanteeseen, itsessä, lapsessa vai muissa? Mieluiten muissa. Lapsi on rakas, hänessä ei halua nähdä mitään vikaa ja omaa kasvatustaan on vaikea katsoa totuudellisesti silmästä silmään.

Itse en olisi selvinnyt kasvattajana ilman ulkopuolista apua. Kerran saimme sellaisen hyvän nyrkkisäännön vaikeassa kasvatustilanteessamme, että jos emme saa lastamme tottelevaiseksi kouluikään mennessä, hänen murrosiässään olemme tosissaan pulassa. Onneksi hädissämme otimme neuvosta vaarin ja tiukensimme otettamme lapsemme kohdalla. Myöhemmin odotettavissa olevia ongelmia ei ilmaantunut. Kiitos ammattikasvattajan hyvän neuvon.

Jos ”kiltit” vanhemmat saavat itsellensä lapsen, joka on temperamentiltaan vahva ja vaativa, ongelmia saattaa olla tiedossa. Nimittäin tällaisen vanhemman on vaikea kaivaa itsestänsä sellaiset tykötarpeet, joita tarvitaan vahvatemperamenttisen lapsen kasvattamiseen. Minusta tällaiset asetelmat ovat aika epätoivoisia.

Mieti tilannetta, jossa lammas yrittää karjua villisikaa rauhoittumaan kun se juoksee kaistapäisenä lammaslaitumella tuhoten kaikkea eteensä osuvaa. Lammas ei edes osaa puhua sillä kielellä, mitä villisika edes hetken kuuntelisi. Näitä tilanteita on kasvatusrintamalta nähty: ”Kiltti Urpo, et viittisi tehdä noin.” (Urpo mätkii puuautolla kaveriaan päähän.) Äiti yrittää määkiä hätääntyneenä lampaanäänellä ja Urpo pistää vain turboa päälle ja antaa palaa.

Olen oppinut kavahtamaan kasvatuksessa konditionaalin käyttöä. Usein häiriökäyttäytyjälasten vanhemmat käyttävät sitä ”komennellessaan” lastaan. ”Tulisitko, menisitkö, antaisitko, et nyt tekisi noin…”

Myös sanojen ”kiltti” ja ”rakas” käyttäminen kiellon ja komentamisen yhteydessä saavat selkäpiini kutiamaan kiusallisesti. Eikä sekään kuulosta hyvältä kun kiellon loppuun sanotaan vetoavasti ”jooko?”. Nuo kaikki edellä mainitsemani mallit ”-isi, kiltti ja jooko?” edustavat epävarmuutta kasvattajassa ja antavat lapselle pienen mahdollisuuden jatkaa tihutöitään. Vältä oikeasti niitä, olen nähnyt niiden huonot seuraamukset tässä vuosikymmenten aikana aika laajassa otannassa.

Ja taas päinvastoin olen huomannut, että vanhemmat, jotka ovat itse vahvoja ja räiskyviä temperamentiltaan, osaavat omille öykkämöykkääjilleen asettaa hyvät ja turvalliset rajat. Mutta ihminen ei voi päättää sitä, millaisen lapsen hän saa. Eikä hän voi tietää onko hänellä vaadittavat ominaisuudet kasvattaa saamaansa lasta. Tässä kohdassa tarvitaankin usein ulkopuolisten apua ja sitä kannattaa ottaa ilomielin vastaan. Se ei ole lähtökohdaltaan huono asia, ettei omaa piirteitä, joita tarvitaan vahvatemperamenttisen lapsen kasvattamiseen. Eli hommassa on turha syytellä itseään, kukaan ei voi muuksi muuttua mitä on.

Kun olen itse hirmusen empaattinen ja herkkä, olen kokenut kasvattamisen ”rujon” puolen tosi ikävänä ja älyttömän haasteellisena. On ollut oppiminen siitä, että kaikki mitä lapsi haluaa, ei ole hänelle hyväksi. Ja vaikka hän kuinka nostaisi äläkän ja huutaisi huutamasta päästyäänkin, hänelle ei kannata antaa sellaisia asioita periksi, joilla on lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä huonot seuraamukset. Pitää vain tiukasti sanoa ”EI”, tunteilematta asiaa syvällä sydämessään mitenkään. – Ei, minä en osta sinulle joka päivä karkkia, vaikka kuinka haluaisit ja huutaisit!” Noin. Ei mitään: ”Ei nyt kulta hei viitsittäisi taasen ostaa karkkia kun hampaat menee, jookos?”

Se olisi vanhempana niin ihanata ja mukavata, jos lastenkasvatus ja heidän kanssaan oleminen olisi yhtä lelluttelua ja hupaisaa heistelyä. Mikä siinä ois ollessa…? Voe tokkiisa ja oe nokkisa ku se oesi mukavata! Siinä vaiheessa kun lapset ovat jo kouluikäisiä ja heidät on saanut kasvatettua suhteellisen tottelevaisiksi, homma kääntyykin enempi sinne lelluttelun puolelle. Eli rajoja opetellaan sinne kouluikään asti ja sitten ne yleensä on opittu jos on opittu. Pientä muistuttelua senkin jälkeen, mutta työläin vaihe on silloin takanapäin.

Tietenkään tuossa kasvatuksen haasteellisen puolen tuoksinnassa ei saa unohtaa tärkeintä; myönteisen palautteen, hellyyden ja rakkauden antamista lapselle, sekä positiivisen ilmapiirin luomista ja ylläpitämistä hänen elämäänsä ja tulevaisuuttaan kohtaan.

Sellainen kasvatus, jossa lapsi saa paljon kaikkea itselleen ja periksi hurjan paljon asioita sekä jatkuvaa ihannointia ja huomiota, ei äärimmilleen vietynä ole lapsenkaan kannalta hyvä asia. Nimittäin kun hänen pitäisi oppia olemaan ja elämään muiden ihmisten seassa tasavertaisena yksilönä muihin nähden, hänen saattaa kotikasvatuksensa vuoksi olla tosi vaikeaa sopeutua kodin ulkopuolella muuhun kuin prinsessan tai prinssin osaan elämässään. Tällaiset itsekeskeiset lapset ja nuoret ovat usein ikävää seuraa toisten mielestä. Eli vanhempien tavallaan hyvää tarkoittava ja tarkoittanut toiminta kääntyy lapsea ja nuorta itseään vastaan ja siitä saattaa syntyä lopulta ihan mitä tahansa, myös toisten kiusaamista kun ei saa tahtoaan läpi eikä tule halutulla tavalla huomatuksi.

Koko lastenkasvattamisen paketti on tosi haasteellinen, moniulotteinen, laaja ja ihan älyttömän kimurantti. Mitalin toisella puolella on ihan äärettömän rakas ja ainutlaatuinen oma lapsonen kaikkine kasvatuksen positiivisine piirteineen ja ihanuuksineen ja toisella puolella kovimmat haasteet elämässä ikinä. Kumpikaan puoli mitalista ei sulje toisensa olemassaoloa mihinkään. Siinä sitten on mitalia käänteleminen puolelta toiselle. Ihastuttaa ja vihastuttaa.

Täytyy sanoa, että paljon on joutunut tekemään töitä kasvatusrintamalla. Kaikkea sitä, mitä olen edellä puhunut. Monenlaisia on ollut mutkia matkassa ja tosi haasteellisia tilanteita. Kuitenkin siitä on hyvä mieli, että harvoin on kotiimme tullut viestiä siitä, että lapsemme olisi kiusannut jotakin toista lasta. Uskaltaisiko ajatella, että ehkä jokin kasvatuksessamme on mennyt lastemme kohdalla perille…?

Luin juuri lapseni kouluvihkoja ja monisteita. Yhdessä monisteessa oli kysely kaikenlaisista asioista. Yksi kysymys kuului näin: ”Mitä et koskaan tekisi?” Lapseni oli vastannut: ”Kiusaisi.” Perässä oli hymynaama. Mietin, miten totta tuo oli lapseni kohdalla. Hän kyllä suutahtelee välillä, varsinkin loukkaantuu herkästi, mutta periaatteessa ei hyväksy minkäänmoista kiusaamista missään. Hän ei pysty olemaan myöskään missään sellaisessa jutussa mukana, missä kieroillaan ja ollaan epärehellisiä. Myös läpänheitto on usein hänen kohdallaan tuomittua, kohdistui se sitten häneen itseensä tai toisiin; hän kokee sellaisen usein kiusaamisena.

Näin kyökkikasvatuksesta tänään. Sinä voit hyvä Lukijani täydentää vajavaista kirjoitustani omilla kokemuksillasi ja näkemyksilläsi: ”Kiltti, olisitko niin hyvä, jooko?” Tässä ei ole suinkha kaikki sanottu, niin laaja on kasvatuksen kasvimaa, suorastaan ääretön. Mutta asiasta on hyvä puhua kun se on niin tärkeä, ongelmia on ja ne koskevat pitkässä juoksussa meitä ihan jokaista jollakin tavalla. Jos nyt ei sitten muuten, niin siinä vaiheessa jos/kun meitä pidetään ihan kiusaamismielessä vain märissä vaipoissa vanhainkodilla. Heh!