Viimeisimpiä ja mielestäni vaietuimpia kehitysyhteistyötä koskevista uutisista oli tämä: Riippumaton arvio: Suomen kehitysyhteistyö tuottaa tuloksia – myös parantamisen varaa löytyy (Ritva Reinikan raportti). Toki siitä on uutisoitu, olihan sen julkaisijana Suomen ulkoministeriö. Keskustelu raportista sen sijaan on jäänyt huomattavasti vähemmälle, kuin esimerkiksi taannoin julkaistun ex-suurlähettiläs Kääriäisen kirjan kohdalla. Jälleen kerran näyttää toteutuvan vanha sanonta, jonka mukaan hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas.
Auttamisesta on kirjoitettu paljon ja kaikenlaista. Se lienee selvää, ettei hätään annettu apu tee kenestäkään rikasta, ei edes hyvinvoivaa. Mutta se voi auttaa selviämään hengissä. Kehitys sen sijaan on paljon haastavampaa. Katselen toisinaan matkoilta ottamiani kuvia (kuvan Ivan asuu Pohjois-Ugandassa). Mitä mahtaa kuulua heille, joita kohtasin (jos edes kohtasin)? Onko heidän elämässään tapahtunut mitään muutosta? Ei varmasti minun vierailuni takia. Sen sijaan sillä työllä, jota olen saanut matkoillani seurata, on todistettavasti vaikutusta. Todisteina ovat erilaiset raportit, jotka kertovat yhteisöjen parantuneesta ruokaturvasta, ihmisten kouluttautumismahdollisuuksista tai katastrofin jälkeisestä elämästä. Todisteena pidän myös niitä yksittäisten ihmisten tarinoita, joissa he kertovat elämässään tapahtuneista muutoksista.
Toivon myös, että ne viestit, joita kirkkomme järjestöt kertovat maailmalta, olisivat nostamassa tietoisuuttamme maailmasta. Suomi on hyvä paikka elää, jopa köyhän on täällä parempi, kuin useimmissa maailman maissa. Puhumattakaan erilaisten poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien toteutumisesta. Siksi tuntuu kovin kummalliselta kuulla hallitukseemme kuuluvan puolueen kansanedustajan hyvin huoleton toteamus, että ”tietysti vaikeassa taloustilanteessa nettosaajilta leikataan”. Nämä kyseiset nettossaajat ovat sekä kotimaassa että maailmalla juuri heitä, joiden kanssa me emme yhteisönä (s.o. yhteiskuntana) ole onnistuneet jakamaan resursseja oikeudenmukaisesti.
Kuten Reinikan raportti osoittaa, kehitysyhteistyö kantaa hyvääkin hedelmää. Kirkon tekemän kehitystyhteistyön katsotaan kuuluvan kokonaisvaltaisesti ymmärrettyyn kirkon tehtävään (ei, ja vielä kerran ei: kyse ei ole käännyttämisestä). Se on eräs rakkauden palvelun toteuttamismuoto. Mikäli Suomen valtio ei kanna vastuutaan, on kirkon tehtävä se entistä vahvemmin. Ja kirkko olemme me.
Vesa Häkkinen :”Kirkolla ei kuitenkaan ole päätäntävaltaa Finnfundissa.”
Kun tasavallan presidentti on sanonut, että ” Edellinen, vuoteen 2007 päättynyt maailmantalouden huikea vetovaihe oli bluffia” niin ei voi kuin ihmetellä sitä, että kirkostakaan ei löydy instanssia, joka sanoisi, että bluffilla saaduilla rahoilla ei leikitä bisnesenkeliä ja piiloteta bluffirahaa veroparatiiseihin eikä bluffilla hankittuja ”saavutettuja etuja” ole todellisuudessa olemassakaan. Jos asia halutaan korjata, sen on tapahduttava koko yhteiskunnassa ml. puolue-eliitti ja korporaatiot eläkevakuutusyhtiöineen. Sodan jälkeen jokaikisen oli puolitettava setelinsä, että talous saatiin käyntiin. Miksi se ei onnistuisi nyt?
Päättyneellä viikolla sain johdatuksesta ja rukousten jälkeen kolmelle orpolapselle ja yhdelle pastoriperheelle Intiaan henkilökohtaisen tukijan. Kokopäiväisen pastorin tukijan saaminen on aina suuri ilo, koska hinduja tulee siten uskoon ja pelastuu pastori/(lähetin toimesta. Kiitos Herralle.