Luulin että seurakuntalaisen rooli ja osallisuus seurakuntansa elämässä olisi laiminlyöty aihe kirkossa. Huomasin että ei se olekaan. Siitähän on tehty kirkkohallituksessa jo vuonnan 2012 asiakirja nimeltään ”Aikuiset seurakuntalaisina -kehittämisasiakirja, mitä ja miksi” https://evl.fi/documents/1327140/52567046/KH_aikuiset_www.pdf/00348a76-1edc-ebe1-7cd8-fb23f578f2f2. Kirkkohallituksen virastokollegion asettama työryhmä, puheenjohtaja Marja Pesonen ja jäseninä muita toiminnallisen osaston asiantuntijoita, valmisti ja kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi marraskuussa 2012. Kauniisti taitettu ja kuvitettu.
Kehittämisasiakirjan koonneella työryhmälla oli työnsä tukekena tutkija Minna Rikkisen laatima Selvitys seurakuntien aikuistyöstä. Se puolestaan oli koottu useiden seurakuntien nettisivujen kuvauksista omasta aikuistyöstään. Sen selvityksen johtopäätöksinä mainitaan tärkeä havainto.
”Selvityksen johtopäätöksissä korostetaan seurakunnan taustakäsitysten ja -näkemysten auki puhumisen ja -kirjoittamisen merkitystä. Tietoisesti tai tiedostamatta käsitykset seurakunnasta, aikuisuudesta ja seurakuntalaisuudesta vaikuttavat siihen, millä tavoin seurakuntalaiseen suhtaudutaan, kuinka hänet kohdataan, millaisin sanoin ja ilmaisuin aikuisista seurakuntalaisista puhutaan ja kirjoitetaan. Kirkon työntekijöiden käyttämä kieli on usein tahattomasti seurakuntalaista kohteellistavaa. Aikuinen seurakuntalainen on käytettyjen ilmaisujen perusteella mielletty usein toiminnan kohteeksi eikä yleistä pappeutta toteuttavaksi, täysivaltaiseksi seura-kuntalaiseksi.”
Voisi ajatella, että Aikuinen seurakuntalaisena -selvitys olisi ottanut tämän havainnon vakavasti, ja lähtenyt etsimään tietä siihen, että seurakuntalainen tulisi toiminnan kohteesta sen subjektiksi. Sen sijaan selvitystä leimaa laaja-alaisuus, yleisluontoisuus, kaiken kattavuus, ja varsinkin silmiinpistävä hienovaraisuus, varovaisuus ja lempeys. Jonkin verran siinä näkyy myös kirkollinen kaunopuheisuus, kuten ”Seurakunnan keskeinen haaste on luoda mahdollisuus merkityssuhteiden syntymiselle aikuisen oman elämän ja kirkon yhteisen uskon välille.” Lempeää armollisuutta kuvaa maininta aikuisena kavamisen yhteydessä sanottu ”Aina ei kuitenkaan tarvitse jaksaa kasvaa. Seurakunta on myös keidas. Se on yhteisö, jonne saa tulla ja jossa saa niin tarvitessaan vain olla: levätä Jumalan ja toisten kristittyjen yhteydessä.”
Sen jälkeen kun on todettu että työalojen sijasta seurakunnissa ollaan siirtymässä ”tehtäväajatteluun”, selvityksessä kaydään läpi työaloja palvelusta, kasvatuksesta ja lähetyksestä perhetyöhön, vapaaehtoistyöhön sekä maahanmuuttajatyöhön. Julistustakin käsitellään, vaikka ”kirkkomme julistuksen tehtävän strategisten suuntaviivojen valmistelua” vasta suunnitellaan. (Näin siis vuonna 2012, kyseisiä suuntaviivoja ei ainakaan vielä näy kirkkohallituksen ”muiden strategia-linjausten” joukossa.) Seurakunnan ja kirkon ydintä sanotaan kuitenkin olevan ”hengellinen elämä, joka toteutuu monipuolisessa jumalanpalveluselämässä”.
Varsinainen Aikuinen seurakuntalaisena -selvityksen anti on suuri joukko (noin 551 kpl) kysymyksiä, joiden pohjalta aihetta voiaan lähestyä seurakunnissa. Aikuiset pitävät siitä että heiltä kysytään. Olin vuonna 2012 itsekin vielä seurakunnan palveluksessa, mutta en havainnut tällaista asiakirjaa jaettavan. Onko joku muu havainnut?
Vähän hiljaiseksi vetää, kun mietin mitä tästä voisi ajatella. Ainakin valmistelua, selvityksiä, kehittämistyötä ja asioiden pohtimista tapahtuu. Hiippakunnissa ja isoissa seurakuntayhtymissä seurakuntalaisuuden merkitystä työstetään varmasti jonkun verran konkreettisemmin. Yksi esimerkki on arkkihiippakunnassa menossa oleva Realismi ja toivo -seurakunnat muutoksessa hanke. Huomaan että tällaisen pilkunviilaajan ei kannattaisi katsoa sitäkään: hankkeen taustatekstissä todetaan, että ”Yhdessä tekeminen rikastuttaa koko seurakuntaa. Tämän tekevät mahdolliseksi työntekijät, jotka kutsuvat, kouluttavat ja tukevat vapaaehtoisia toiminnassaan”
Milloin työntekijät keksivät löysätä otetta, siirtyä sivummalle, ja sanoa suoraan että tämän kaiken tekevät mahdolliseksi seurakuntalaiset, jotka työntekijöiden rohkaisemina ja tukemina ottavat heille kuuluvan paikkansa seurakunnan elämässä ja toiminnassa?
Marko Sjöblom. Ymmärränkö oikein, että vakaumuksesi mukaisesti maallikko ei voi pitää julkista saarnaa. Pyytäisin kertomaan perustelut. Mahdollisuus kirkkoherran luvalla on annettu kirkkojärjestyksessä. Oletko sitä mieltä, että ilman teologista koulutusta ei voi pitää hyvää saarnaa? Vai onko vakaumuksesi syy virkateologinen. Pappeus ei ole sakramentti luterilaisessa kirkossa toisin kuin käsittääkseni ortodokseilla ja katolisilla. Onko jumalanpalveluksessa tapahtuva puhe jotenkin erityinen verrattuna vaikka seurapuheeseen. Tietysti raamatun paikka on määrätty ja kirkkovuoden aihe, mutta muuten. Onko olemassa Jumalan säätämys tai Raamatun perustelut sille, että saarnan voi pitää vain papin viran haltija sinun mielestäsi?
Jouko Kukkonen. Kysymys on hyvin yksinkertaisesti Raamatun ja Tunnustuskirjojen tulkinnasta. Jotakin isoista ja laajoista asioista: Jumalanpalvelussaarna ja muu todistus sekä julistus ovat tosiaan kaksi hiukan eri asiaa. Tarkkaan ottaen pappeudessa on luterilaisen käsityksen mukaan vähintään sakramentaalinen piirre (Jeesuksen valitsemat, kutsumat ja asettamat sekä lähettämät apostolit, näitä seurasivat apostolien virkaan asettamat vanhimmat ja kaitsijat jne) Saarnavirka on siis Jumalan itsensä erikseen asettama ja säätämä sanan saarnan ja sakramenttien hoitamisen virka. Maallikkosaarnalla on oma tärkeä paikkansa. Vapaakristillinen ja karismaattinen tulkinta erilaisista palvelutehtävistä ja armolahjoista perustuu kuitenkin pohjimmiltaan ei-luterilaisille lähtökohdille. Kirkkomme on valitettavasti ollut hyvin kauan epäselvillä siitä, mitä pappeus oikeastaan on. Me olemme myös useassa kohden luopuneet osasta Uuden testamentin ohjeita ja rajoittaneet käytännössä omaa tunnustustamme . Voin olla väärässä, mutta noita ratkaisuja en voi pitää Raamatun ja tunnustuksen mukaisina.
Teologialla on sikäli merkitystä, että Raamatun selitys ja sielunhoito on vastuullista työtä. Ajattelen niin, että ovathan lääkäritkin koulutettuja mutta eivät tietenkään erehtymättömiä. Terveydenhoitajat ovat olleet välttämättömiä suurten joukkojen tavoittamisessa. Kuitenkaan emme ota ketä tahansa hoitamisesta kiinnostunutta sairaalaan töihin. En tosiaankaan halua mitätöidä monien maallikkosaarnaajien tai evankelistojen yms työtä, sillä kaikkia tarvitaan. Mutta: Kärjistän hiukan: Miksi lehtoreista piti ensin saada juuri pappeja ja sitten poistaa juuri saarnalupatutkinto? Sitten juuri maallikoiden pitää päästä saarnaamaan nimenomaan messussa? Ja tavallisten kristittyjen tulee pyrkiä hengelliseen kasvuun tai olla johtajia. Asioissa on monia puolia ja perusteluja löytyy. Mutta jotenkin juuri rajoitukset kutsuvat meitä uhmaamaan ja tarttumaan ”kiellettyyn hedelmään.” Kun maallikkosaarna syntyi 1800-luvulla, kyse oli osin vahvasta kirkon ja pappien kritiikistä. Ainakin minä olen yrittänyt pitäytyä katekismuksessa ja Raamatussa: ”Kun kukin oppii osansa on kaikki hyvin talossa.” ”Älköön kovin monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä me saamme sitä kovemman tuomion”. Vakavasta asiastahan saarnassa on kyse.
Tänä päivänä lause: kaikkin on tulkintaa, tulkinnasta on kysymys on hyvin yleinen puhuttaessa Raamatusta. Tulknta on kuitenkin ihmisen ja jokainen voi harrastaa sitä omaksi edukseen. Papin virassa on t
Kommentti karkasi jatkan tässä…papin virassa on todella kysymys tulkinnasta. Millä perusteella suomalainen pappi, joka käy koulunsa tiedekunnassa jossa ei edes saa tunnustuksellista opetusta ja vihitään näin maallikon silmin maallisin hienoin seremonioin hienoon kaapuun puettuna hiippojen ja sauvojen keikkuessa virkaansa, on sitten ainoa kelvollinen. Miksi juuri hän on apostolin viran jatkaja. Efesolaiskirjeesssä sanotaa: Hän antoi seurakunnille apostolit ja profeetat, evankeliumin julistajat , paimenet ja opettajat varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Millä perusteella Jumala on kutsunut vain papin saarnaamaan? Mielestäni papin virka on tarpeellinen, mutta peruste sille ei tule apostolin viran jatkeena vaan inhimillisen järjestyksen vuoksi. Kirkkojärjestyksestä on poistettu papin vala Raamatun vastaisena ja jäljellä on julkinen lupaus. Mutta eikö kirkon tunnustusta hyvää tapaa ja Raamatun mukasta opetusta voine harjoittaa kastettu serakunnan jäsen ilman lupaustakin? Onko tässä kysymys viran hengellisyyden sitomisesta jotenkin koulutukseen tai kirkkojärjestykseen. Puhut Tunnustuskirjoista, joita yleisesti ei enää siteerata, voisitko tehdä sen vakaumuksesi perustukseksi?
Tässä en todella halua kumota seurakunnan järjestystä ja hallintoa. Ihminen tarvitsee niitä. Hengellisissä asioissa haluan löytää perustelut Raamatusta. Ja olen sitä mieltä, että sieltä löytyy totuuksia, eikä kaikki ole tulkinnan varaista. Mutta kun lähdetään tulknnan tielle, mennään helposti harhaan. Tässä se paras opettaja on Pyhä Henki, joka voi opettaa oikeaan niin pappia kuin maallikkoa.
Jouko Kukkonen. Sanoitat hyvin kaksi tärkeää vedenjakajaa. Aluksi sen verran, että perinteisen ymmärryksen mukaan tunnustuskirjamme ovat kauttaaltaan Raamatun mukaiset. Olen itse myös kokenut tämän todeksi: kyse on tosiaan nykyään unohdetusta aarteesta. Löydät ne helposti netistä tai SLEY:n kirjakaupasta. Otan esille kaksi näkökohtaa.
Ensiksikin, onko kirkon virka (paimen/pastori/pappi, termejä on monia) Jumalan erikseen asettama vaiko vain järjestyskysymys? Ulkomuistista: Augsburgin tunnustuksen mukaan saarnavirka on Jumalan asettama sanan saarnaamisen ja sakramenttien toimittamista varten, jotta Hän voi synnyttää meissä uskon ja antaa Pyhän Hengen. (CA 5, 4 ja 13). Erikseen todetaan, että kukaan ei saa ryhtyä tähän ilman asianmukaista kutsua. 1500-luvulla ei tietysti ollut olemassa mitään maallikkosaarnaa. Se syntyi vasta 1800-luvulla. Pointti EI ole estää ja kahlita Hengen työtä tai kieltää maallikkosaarnaa vaan kunnioittaa Jumalan antamaa järjestystä sekä suojata seurakuntaa erilaisilta harhoilta itse ytimessä eli julkisessa messussa: Raamatun tulkinta ON vastuullista puuhaa eikä voi tapahtua itse kunkin saamien ”Hengen ilmoitusten” varaan. Siksi sen tulee tapahtua, ei oman mielen mukaan vaan kirkon yhteisen uskon mukaisesti, tietysti eri painotuksin ja lahjoin sekä piispan/pastorin kaitsennassa. Koska jo Apostolien teot varoittaa seurakunnan keskeltä nousevista raatelevista susista. Tuo Efesolaiskirjeen kohta voidaan perustellusti selittää myös toisin; apostoleja ja profeettoja ei enää kirkossa ole ja muut lahjat jatkuvat. Itse asiassa pastori toimii koko ajan evankeliumin julistajana, paimenena ja opettajana joka varustaa seurakuntalaisiaan. (Mikä ei tietenkään saa estää häntä kannustamasta ja turvautumasta muiden apuun tai kiellä vaikkapa evankeliointia!). Pointti on osin siinä, että UT kuvaa aikaa, jolloin koko kirkko oli muotoutumassa aina termejä myöten. Yritykset ”palauttaa” Uuden testamentin koko virkanimikkeiden kirjo eri vastuualueineen johtaa takuuvarmasti mitä moninaisimpiin keskenään erilaisiin ratkaisuihin. Tästäkin syystä on tärkeää kuunnella kirkon historian todistusta minkä tuloksena on syntynyt tuntemamme kirkollinen hierarkia. Se taas on pitkälti järjestely- ja sopimiskysymys.
Toiseksi. Viran asettaminen käy ilmi siinä, että Jeesus valitsi 12 miestä ylösnousemuksensa ja opetuksensa todistajiksi. Tämä porukka oli myös mukana kun Hän asetti ehtoollisen, antoi vallan sitoa ja päästää synneistä sekä kaste- ja lähetyskäskyn. Pietari oli samanaikaisesti apostoli JA sai Johanneksen evankeliumin 21. luvussa tehtäväkseen olla paimen Kristuksen laumalle: ruokkia, kaitsea ja paimentaa. Kun miettii mitä paimenuus on, kyse on hyvinkin kokonaisvaltaisesta vaivalloisesta ja lampaille elintärkeästä hommasta. Tämä kytkös näkyy havainnollisesti 1 Pietarin kirjeestä jossa Pietari kirjoittaa apostolin arvovallalla, mutta samalla yhtenä seurakunnan paimenista. Pyhä Henki on se, joka asettaa paimeneksi ja tämä asettaminen ei tietenkään ole ristiriidassa jonkin sellaisen kanssa, mitä Henki toisessa yhteydessä on kirjoituttanut Raamattuun.
Apostolien teoista käy ilmi, että nämä valitsivat perustamilleen seurakunnille vanhimmat ja ns. pastoraalikirjeistä käy ilmi, kuinka Paavali toimi Pietarin tavoin: Timoteus ja Titus jatkoivat apostolin työtä. Ja tämä ketju jatkuu.
Kysymys meidän pappien nykyisestä teologisesta koulutuksesta ja sen sisällöstä on niin iso ja aiheellinen, että sivuutan sen tässä. Raamattu opastaa meitä vakavasti myös vetäytymään eroon harhaoppisista. Ennen kaikkea pitää kuitenkin kiinnittää katse Kristukseen ja Hänen pelastuslahjoihinsa.
Hienoa että tämä keskustelu jatkui. Olen jossakin yhteydessä todennut että mielestäni työntekijä- ja pappiskeskeinen toimintatapa ei voine johtua luterilasesta virkateologiasta, ja lisännyt että ”vai voiko?” Sellainen vähän epämääräinen epäilyt oli. Nyt voi sanoa että kyllä se voi olla luterilaisen virkateologiankin syy.
Marko ja Jouko ovat tässä puehelleet vähän Raamatun tulkinnasta. Tiedän että jos isompi joukko teologeja liittyisi keskusteluun, puhuttaisiin hyvin todenäköisesti myös tunnustuskirjojen tulkinnasta.
Hannu Paavola. Juuri näin.
Kiitos Marko kun tuot reilusti esiin niitä ikäviä kokemuksia mitä sinulle on matkan varrella kertynyt.
Juuri ne on avaimia hyvään ja luottamukselliseen keskusteluun, jossa vastapuoleen suhtaudutaan kunnioittavasti ja arvostavasti. Olen yrittänyt jo vuosia paneutua siihen seurakuntapapin näköalaan, josta hän katselee vapaaehtoisten tekemisiä. Kertomuksesi vahvistaa sitä kuvaa jonka olen saanut, niistä asioista, jotka on estämässä luottamuksen syntymistä. Jos odotusarvot perustuvat epäonnistumisiin, niin eihän luottamusta oikein voi ryhtyä edes rakentamaan. Ilman sitä taas yhteistyö on lopulta mahdotonta.
Papin on paljon helpompi kertoa omista huonoista kokemuksistaan, kuin meidän. Näin arvelen. Koska
pappi on paimentamassa laumaa ja hänen tehtävänsä on valvoa seurakunnan tilaa. Joten huonot kokemukset pitääkin viranpuolesta tuoda esiin, jotta niiltä jatkossa vältytään.
Omista huonoista kokemuksista minun on paljon vaikeampi puhua, koska silloin olenkin likaamassa omaa pesää. Aiheutan haittaa seurakunnan työlle. Tuomalla esiin räikeitä epäkohtia, joiden tähden joku voi erota jopa kirkosta, jos saa tietoonsa mitä kirkossa oikeasti saattaa joskus tapahtua.
Siispä vapaaehtoiset eivät avaudu, vaikka heitä kohdellaan usein aika huonosti. Papin ei edes tarvitse kertoa mitään syytä, miksi osallistumista ei enää haluta. Pelkkä tyly ilmoitus riittää. Sen seurauksena vapaaehtoinen voi joutua syvään itsetutkisteluun ja masentua. Ainakin vetäytyy pois ja sivummalle. Lähtemättä kuitenkaan pois kirkosta, joka on myös hänen kotinsa.
Ehkäpä avaudun kokemuksistani joskus ja ylitän kynnyksen. Jolloin moni muukin uskaltaisi tehdä samoin. En kuitenkaan tiedä mitä se kirkon tilannetta hyödyntäisi, jos monet eroaisivat kirkosta kertomusteni tähden. Sen sijaan etsin niintä toimintatapoja, joilla voidaan olla estämässä ja poistamassa niitä räikeitä epäkohtia joihin kirkossa olen törmännyt. Ne kokemukset ovat omaa pääomaani taistelussa toisten puolesta, jotka voivat joutua aivan vastaavanlaiselle teurastuspenkille. Eivätkä voi em. syyn tähden löytää tapahtuneelle järjellistä syytä.
Minusta on täysin selvää se ettei vapaaehtoisuus noin vain voi onnistua. Ilman että syntyy jotain hankaluuksia. Onhan niitä viranhaltijoidenkin välillä. Seurakuntalainehan ei voi tuntea niitä tarkkoja raja-aitoja, joita eri työmuotojen välillä on ja saattaa tietämättään astua näin jonkun varpaille. Tarvitaan koulutusta ja varsinkin työntekijöille. Jotta ei mennä niihin miinoihin, joita vapaaehtoistoiminnassa aina on. Tarvitaan uudenlaista asennoitumista puolin ja toisin. Me olemme sitä tässä nyt rakentamassa.