Luulin että seurakuntalaisen rooli ja osallisuus seurakuntansa elämässä olisi laiminlyöty aihe kirkossa. Huomasin että ei se olekaan. Siitähän on tehty kirkkohallituksessa jo vuonnan 2012 asiakirja nimeltään ”Aikuiset seurakuntalaisina -kehittämisasiakirja, mitä ja miksi” https://evl.fi/documents/1327140/52567046/KH_aikuiset_www.pdf/00348a76-1edc-ebe1-7cd8-fb23f578f2f2. Kirkkohallituksen virastokollegion asettama työryhmä, puheenjohtaja Marja Pesonen ja jäseninä muita toiminnallisen osaston asiantuntijoita, valmisti ja kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi marraskuussa 2012. Kauniisti taitettu ja kuvitettu.
Kehittämisasiakirjan koonneella työryhmälla oli työnsä tukekena tutkija Minna Rikkisen laatima Selvitys seurakuntien aikuistyöstä. Se puolestaan oli koottu useiden seurakuntien nettisivujen kuvauksista omasta aikuistyöstään. Sen selvityksen johtopäätöksinä mainitaan tärkeä havainto.
”Selvityksen johtopäätöksissä korostetaan seurakunnan taustakäsitysten ja -näkemysten auki puhumisen ja -kirjoittamisen merkitystä. Tietoisesti tai tiedostamatta käsitykset seurakunnasta, aikuisuudesta ja seurakuntalaisuudesta vaikuttavat siihen, millä tavoin seurakuntalaiseen suhtaudutaan, kuinka hänet kohdataan, millaisin sanoin ja ilmaisuin aikuisista seurakuntalaisista puhutaan ja kirjoitetaan. Kirkon työntekijöiden käyttämä kieli on usein tahattomasti seurakuntalaista kohteellistavaa. Aikuinen seurakuntalainen on käytettyjen ilmaisujen perusteella mielletty usein toiminnan kohteeksi eikä yleistä pappeutta toteuttavaksi, täysivaltaiseksi seura-kuntalaiseksi.”
Voisi ajatella, että Aikuinen seurakuntalaisena -selvitys olisi ottanut tämän havainnon vakavasti, ja lähtenyt etsimään tietä siihen, että seurakuntalainen tulisi toiminnan kohteesta sen subjektiksi. Sen sijaan selvitystä leimaa laaja-alaisuus, yleisluontoisuus, kaiken kattavuus, ja varsinkin silmiinpistävä hienovaraisuus, varovaisuus ja lempeys. Jonkin verran siinä näkyy myös kirkollinen kaunopuheisuus, kuten ”Seurakunnan keskeinen haaste on luoda mahdollisuus merkityssuhteiden syntymiselle aikuisen oman elämän ja kirkon yhteisen uskon välille.” Lempeää armollisuutta kuvaa maininta aikuisena kavamisen yhteydessä sanottu ”Aina ei kuitenkaan tarvitse jaksaa kasvaa. Seurakunta on myös keidas. Se on yhteisö, jonne saa tulla ja jossa saa niin tarvitessaan vain olla: levätä Jumalan ja toisten kristittyjen yhteydessä.”
Sen jälkeen kun on todettu että työalojen sijasta seurakunnissa ollaan siirtymässä ”tehtäväajatteluun”, selvityksessä kaydään läpi työaloja palvelusta, kasvatuksesta ja lähetyksestä perhetyöhön, vapaaehtoistyöhön sekä maahanmuuttajatyöhön. Julistustakin käsitellään, vaikka ”kirkkomme julistuksen tehtävän strategisten suuntaviivojen valmistelua” vasta suunnitellaan. (Näin siis vuonna 2012, kyseisiä suuntaviivoja ei ainakaan vielä näy kirkkohallituksen ”muiden strategia-linjausten” joukossa.) Seurakunnan ja kirkon ydintä sanotaan kuitenkin olevan ”hengellinen elämä, joka toteutuu monipuolisessa jumalanpalveluselämässä”.
Varsinainen Aikuinen seurakuntalaisena -selvityksen anti on suuri joukko (noin 551 kpl) kysymyksiä, joiden pohjalta aihetta voiaan lähestyä seurakunnissa. Aikuiset pitävät siitä että heiltä kysytään. Olin vuonna 2012 itsekin vielä seurakunnan palveluksessa, mutta en havainnut tällaista asiakirjaa jaettavan. Onko joku muu havainnut?
Vähän hiljaiseksi vetää, kun mietin mitä tästä voisi ajatella. Ainakin valmistelua, selvityksiä, kehittämistyötä ja asioiden pohtimista tapahtuu. Hiippakunnissa ja isoissa seurakuntayhtymissä seurakuntalaisuuden merkitystä työstetään varmasti jonkun verran konkreettisemmin. Yksi esimerkki on arkkihiippakunnassa menossa oleva Realismi ja toivo -seurakunnat muutoksessa hanke. Huomaan että tällaisen pilkunviilaajan ei kannattaisi katsoa sitäkään: hankkeen taustatekstissä todetaan, että ”Yhdessä tekeminen rikastuttaa koko seurakuntaa. Tämän tekevät mahdolliseksi työntekijät, jotka kutsuvat, kouluttavat ja tukevat vapaaehtoisia toiminnassaan”
Milloin työntekijät keksivät löysätä otetta, siirtyä sivummalle, ja sanoa suoraan että tämän kaiken tekevät mahdolliseksi seurakuntalaiset, jotka työntekijöiden rohkaisemina ja tukemina ottavat heille kuuluvan paikkansa seurakunnan elämässä ja toiminnassa?
Kehitys kehittyy todellakin. Olen ollut aktiivisesti seurakunnan vapaaehtoisena mukam olevana aina hallituksen jäsenen ominaisuuden jäsenemä alkaen. Ajattelu kehittyy uskossa Korkeimpaan ja olen nyt tyytyväinen kaikkiin tutkimustuloksiini meidän ihmisten tasa-arvoisuudesta ja lähimmäisen rakkauden olemuksista, joita Jeesuskin sanomallaan tukee. Siis uskossa yhteen Korkeimpaan.
Kaksi ruohonjuurinäkökulmaa: 1) Ainakin joissakin seurakunnassa lähdetään evankelioimisliikkeiden mukaisesta työnäystä. Siinä pyritään ns opetuslapseuttamaan uskovia aikuisia vastuun kantajiksi (Alfa-kurssi, Mahdollisuus muutokseen -evankelioimiskampanja, lähetystempaus, esirukouspalvelu, raamattupyhän suunnittelu ja toteutus sekä jumalanpalveluksen palvelutehtävät jne). 2) Tällaisessakin seurakunnassa kaikki seisoo ja kaatuu sen varassa, että työntekijät, nimenomaan papit, vetävät toimintaa ja osallistuvat siihen muiden mukana. Koko elämä siis ”pyörii” seurakunnan ympärillä.
Kysymys pohdittavaksi: kuinka tämä istuu ajatuksiin maallikkovetoisesta toiminnasta sekä työntekijöiden työmäärän rajaamisesta työajoista puhumattakaan?
Kirjoitanpa tähän väliin ajatustani tuohon Markon kysymykseen. Kun tuli mieleen että ei minusta meidän tarvitse miettiä maallikkovetoisen toiminnan järjestämistä, miten sen tekisi, eikä myöskään työntekijöiden työmäärän rajaamisesta (paitsi työsuojelun näkökulmasta). Minua kiinnostaisi vain se miten tavallisten seurakuntalaisten kutsumusta, ehkä piilossakin olevaa osallistumisen kiinnostusta ja osallisuutta seurakunnasta voisi saada rohkaistuksi ja tuetuksi. Että työntekijät eivät olisi ainakaan tällaisen esteenä, vaan jos mahdollista tällaisen edistäjänä. Tietenkin jos sellaiseen ei yksinkertaisesti ole aikaa niin siinä tapauksessa eivät ainakaan estäisi jos seurakuntalaiset keskenään alkaisivat rohkaista toisiaan.
Kaipa meidän agenda pitää olla seurakuntamme työntekijöiden agendan mukainen. Silloin kai sen kuvittelisin toimivan. Jos tehtävä on yhteinen ja tavoitteet yhtenevät, niin mitä väliä on sillä kuka johtaa, jotain toimintaa?
Viiden vuoden ajan johdin seurakunnassa maallikkotoimintaa. Kirkkoneuvosto oli valinnut vastuuryhmän , tosin meidän ehdotuksesta ja meidän maallikkojen ehdottamat olivat myös työryhmän jäsenet. Järjestimme täysin itsenäisesti mm Alfa- kursseja ja Tuomas- messuja. Papit ja muutkin työntekijät tulivat meidän kutsusta palavereihin tarvittaessa. Kirkkoherran pidimme aina ajan tasalla tekemisistämme ja hän ei puuttunut millään tavalla touhuihimme, mutta tuli työajalla tarvittaessa apuun mm. Tuomas- messun liturgiat hoitamaan. Tai oli Alfa-kurssilla pitämässä tietyn opetuksen. Emäntä valmisti työajallaan meille valmiiksi Alfa- kurssin iltapalan, jonka haimme keittiöstä ja keitimme kahvit ym. Meillä oli avaimet seurakunnan kokoontumistiloihin ja keittiöönkin. Laitoimme itse paikat kuntoon lähtiessämme ja panimme ovet lukkoon. Ei tarvittu pappia eikä suntiota. Seurakunnan hengellinen elämä virkistyi ja monipuolistui. Työntekijät kanslistia ja suntiota myöten iloitsivat ja kiittelivät meitä. Tavallisen jumalanpalveluksenkin kävijämäärät nousivat ja seurojen pito kodeissa yleistyi. Uusia vapaaehtoisia rekrytoimme jatkuvasti. Esim. Tuomas- messussa oli 30 vapaaehtoista eri tehtävissä joka kerta. Raamattupiirit pyörivät ja oli monenlaista tempausta mm. gospel konsertti ja yhteislauluhetki satamakahvilan terassilla.
Sitten seurakunnan kirkkoherra vaihtui. Hän keräsi meiltä avaimet pois ja sanoi, että meitä ei tarvita. Hän yritti kyllä itse pyörittää meidän aikaisemmin järjestämiä Sanan ja rukouksen iltoja ja Tuomas- messujakin, mutta muutaman kerran jälkeen nekin loppuivat kuten muukin maallikkoiden omaehtoinen toiminta. Palattiin normaaliin työntekijä keskeiseen toimintaan. Paljon olen miettinyt, miksi näin kävi. Oikeastaan ihmettelen sitä nuorta kirkkoherraa, joka antoi meidän toimia. Jostain syystä hän ei ollut vanhan toimintakulttuurin vanki eikä pelännyt meidän laittavan seurakunnan sekaisin.
Tuohon Hannu kysymykseen, milloin työntekijät siirtyvät sivummalle, sanoisin sen olevan aika mahdoton ajatus. Työntekijöiden, ainakin pappien, kuuluu olla edessä eikä sivulla. Niin se on ollut jo satoja vuosia.
Kiitos tarinasta Jouko. Se selventääkin asiaa: uusi kirkkoherra tuli seurakuntalaisten eteen, aikaisempi oli sivummalla.
Juuri näin se oli. Edellinen kirkkoherra kyllä toimitti omat hommansa hyvin ja oli seurakunnassa erittäin pidetty. Meidän järjestämiin ja johtamiin tilaisuuksiin hän tuli mukaan osallistujana aivan vapaaehtoisesti tai tarjosi mm. säestystaitoaan avuksi jos kanttoria ei ollut. Ei uusi kirkkoherra huono ollut. Eikä meillä ollut oppiriitoja. Hän vain halusi olla seurakunnan toiminnan keskipiste, niin kuin oli muualla tottunut. Hän sanoikin suoraan tuntevansa itsensä vieraaksi seuroissa, jossa hän oli vain yksi puhuja monen maallikopuhujan seassa.
Hyvää tahtoa ja monia suunnitelmia ja papereita seurakuntalaisten aktiiviselle toiminnalle kirkossamme kyllä on. Mutta työkalut näyttävät puuttuvan. tai oikeisiin työkaluihin tarttujia ei ole.
Muistan kuulleeni kun tulevaisuuskomitean mietinnön kirjoittajaa Juha Meriläistä haastateltiin. Toimittaja kysyi, miten olette ottaneet vaikeimmann mahdollisen muutettavan , toimintakulttuurin, lähtökohdaksi mietinnössänne. Vastausta en tosin muista. Niinhän se on, että vaikka kaikki ympärillä myllertyisi ja kriisit painaisivat päälle, tartumme kiinni vanhoihin tuttuihin toimintatapoihin niin kauan kuin mahdollista. Ne luovat turvaa. Tämä pätee niin työntekijöihin kuin seurakuntalaisiin.
Mieleeni jäi havahduttavasti kun seurakuntaamme tuli papin sijainen. Kotiseuroissa, tupa täynnä väkeä ja useita maallikkopuhujia valmiina, hän aloitti seurat valitsemallaan virrellä. sitten seurasi rukous ja sitten raamatunpaikka ja sitten puhe jne. Kirkkokäsikirja oli ahkerassa käytössä. Istuimme ihmeissämme kuunnellen ja odottaen suunvuoroa. Kun sitä ei tullut yksi meistä viimein rykäisi ja sanoi että hellittäisitkö hetkeksi meitä on täällä muitakin. Papin lause katkesi ja ihmeissään hän laski kädet syliinsä ja kysyi haluaako joku muukin todella puhua. Hän ei ollut koskaan kokenut vastaavaa, että seurakuntalaiset oikeasti ottavat vastuuta. Koko kotiseuratoimintahan oli meidän organisoimaa ja johtamaa, mutta eihän se näy seurakuntailmoituksessa.
Mitä ne työkalut tässä tilanteessa voisivat olla, jotta muutos lähtisi liikkeelle?
Voisikohan se olla niin että muutos on jo liikkeellä? Jossakin on lähteitä ja puroja, siellä missä työntekijät ymmärtävät asian (niinkuin se teidän edellinen pappi, täytyyhän hänenkin olla vielä jossakin). Mutta mitä sitten jos se muutos on hidas? Tai jos sellaista ei tapahdu koko kirkossa eikä kaikissa hiippa- tai seurakunnissa? Mitä jos ei tule suurta herätystä tai suurta muutosta? Kuka jaksaisi silloin uskoa – tehdä työstä ja rukoilla? Työkaluista olen kuullut yhden ehdotuksen; rohkaisu, innostaminen, tuki ja apu.
Kerran kun päivittelin tehtävän suuruutta, joku sanoi, että vuoren voi siirtää vaikka lusikallinen kerrallaan. Muutos on varmasti liikkeellä jo nyt. Laitetaan vaan siihen vauhtia. Kun keskustelin Jari Jolkkosen kanssa aiheesta olimme muutoksen välttämättömyydestä samaa mieltä. Jari kysyi kumman tulisi ensin muuttua asenteiden vai rakenteiden. Itse hän oli sitä mieltä, että odotellaan ja tehdään työtä asenteiden muuttumiselle ja sitten on aika muuttaa rakenteita. Omasta mielestäni rakenteiden muutos mahdollistaa toimintatapojen muutoksen ja uudet toimintatavat muuttavat asenteita. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi, että kun työntekijät vähenevät, tulee tilaa seurakuntalaisten omaehtoiseen toimintaan ja kun he toimivat heitä aletaan arvostamaan ja näin asenteetkin muuttuvat. Mutta jos odotellaan ja vain puhutaan seurakuntalaisten toiminnasta, mutta sitä ei ole, miten siihen kukaan voisi luottaa ja sen merkitystä ymmärtää. Toimintakulttuuri on vahva instituutio ja sitä pitävät yllä sekä rakenteet että asenteet, jotka pönkkäävät toisiaan. Rakenteiden muuttamiselle tarvitaan yhteinen tahtotila, mutta kyllä myös aika ja raha ja kriisiajatkin tekevät tehtäväänsä. Kirkossamme näen valtarakenteiden vahvimmin estävän muutosta. Valta on mielenkiintoinen asia. Sitä voi pitää, mutta myös antaa ja ottaa.
Jouko Kukkonen. Kiitos hyvistä ja puhuttelevista huomioista. Tähän kaksi ruohonjuurikommenttia. 1) Sekä seurakunnat että papit ovat erilaisia taustaltaan, osaamiseltaan ja teologialtaan. Kuvauksesi voi sanoittaa teologisesti ja pelkistetysti kahden ääripään avulla.
A ajattelee, että Jumala toimii, pappi jakaa ja seurakuntalaiset ottavat vastaan samalla kun arjessa eletään kristittyinä ihan vaan ihmisiksi. B ajattelee, että Jumala toimii, kaikilla on jokin palvelutehtävä, arjessa etsitään Jumalan periaatteita ja pappi on voimaannuttava koutsi. A on (minun kaltaiseni) vanhakantainen korkeakirkollinen tunnustuskirjafundamentalisti 🙂 ja B karismaattisuuteen taipuvainen matalakirkollinen evankelioimisliikeuskova 🙂 Käytännössä kirjo on tietysti iso. Olennaista on huomata, että törmäyksiä tulee väistämättä, kun täysin erilaiset teologiat kohtaavat paikallistasolla. Tiedän papin, joka oli jokseenkin valmistautumaton kohtaamaan uuden seurakunnan karismaattista sisäpiiriä. Näille oli varmasti järkytys kohdata pappi, joka kyseenalaistikin karismaattisen ja yhteiskristillisen teologian. Joskus ei ole pappeja valittavaksi asti tai tuomiokapituli sekä valinnan tekevät luottamushenkilöt elävät aivan eri todellisuuksissa ja odottavat eri asioita kuin aktiiviseurakuntalaiset … ristiin menevät henkilökemiat ovat joskus bonusta.
2) Suurissa seurakunnissa on periaatteessa mahdollista toteuttaa monia erilaisia ratkaisuja samanaikaisesti. Pienissä seurakunnissa tähän ei ole välttämättä mahdollisuuksia, vaikka verkostot olisivat jo valmiina olemassa. Kansankirkon idea palautuu lähtökohtaisesti henkilöön A ja Joukon kuvaama malli henkilöön B. Tiedän, että monet arvostavat sitä jos pappi vapaa-aikanakin on mukana seurakunnan toiminnassa. Itsekin olen edustanut tuota näkemystä kunnes raja tuli vastaan: nykyaikana ei ole kestävä ratkaisu, jos papin koko elämä pyörii seurakunnan ympärillä eikä rajaa työn sekä vapaa-ajan välillä voi selkeästi tehdä.
Ratkaisu? Seurakuntakoon radikaali pienentäminen ja hallinnon sekä lailla säädeltyjen toimintojen karsiminen joka tapauksessa. Sekä tietoinen koulutus- ja henkilöstöpolitiikka sekä kirkastettu hengellinen profiili. Aikanaan kirkkomme muuttui valtionkirkosta kansankirkoksi. Olisiko nyt edessä muutos kansankirkosta vapaakirkoksi?
Hyvä ja iso kiitos Marko että jaksat kirjottaa. Tällaista vaihtoehto-analyysia en ole kuullut tai ajatellut aikaisemmin. Sekä 1 että 2 -kohdat saattavat olla osuvia. Itseäni pidän ehkä 1-kohdassa olevien A:n ja B:n puolivälissä olevana, ainakaan en tunnita itseäni kummastakaan. Olen hallinto- ja byrokratiaorientoitunut kirkon pappi, joka on saanut viidesläisestä kansanlähetyksestä niin vahvan lähetys (misssio eli tehtävä)- ja maallikkorokotuksen että se kantaa vielä eläkkeelläkin. Siksi aloitin täälläkin bloggaamisen ensin seurakunnan tehtävästä, ja nykyisin kiinnostaa vain se mistä seurakuntalaiset saisivat rohkaisua siihen mitä he ovat. Kaiken lisäksi olen toivoton teoreetikko, käytännön toiminnassa melein kädetön. NÄillä mennään.
Viimeisestä kappaleesta ajattelen että siinä olet Marko kuvannut melko hyvin sen mitä itsekin ajattelen. Koska noita asioita – seurakuntien pienentäminen ja koulutuksen muuttaminen jne. – ei ole mahdollista tehdä, joudutaan tekemään jotain muuta. Piispa JOlkkosenkin vaihtoehtokysymys on mielestäni teoreettinen. En olisi valmis vain odottelemaan ja puhumaan, vaan seurakuntatasolla pitää edistää käytännön muutosta. Mitään hpk- saatikka kokonaiskirkon tasolla tapahtuvaa rakenteellista muutosta en näe mahdolliseksi.
”Olisiko nyt edessä muutos kansankirkosta vapaakirkoksi?” (Marko) Muutos on mielestäni jo menossa, mutta mihin se vie, ei välttämättä vapaakirkoksi. Joka tapauksessa ajattlen että 50 vuoden kuluttua kirkko on jotain muuta kuin nyt.
HANKALIN ASIA on se että muutos pitäisi tapahtua ns. hyvänä aikana. Talouden vähittäistä tiukkenemista ei saisi odottaa, koska se tekee seurakuntalaisista kirkon talouden pelastajia, mitä he eivät ole. He voisivat olla kirkon toiminnan pelastajia. Rahapula on huono motivaattori. Tästä pitäisi kirjoittaa blogi.
Kiitos! Jatkan vielä sen, että kakki kokemukset maallikoiden toiminnasta seurakunnissa eivät valitettavasti ole myönteisiä. Joskus voi käydä myös niin, että (kaikki) papit eivät ole tervetulleita kaikkiin järjestettyihin tilaisuuksiin tai puhujiksi kutsutut herättävät ristiriitoja. Tällöin työvuoroja tai vastuualueita järjestellään uudestaan, velvoitetaan maallikot hyväksymään kaikkien pappien tasapuolinen osallistuminen järjestäjien luottamuksesta riippumatta, ei anneta tilaisuudelle lupaa tai siirretään toiminta yksinkertaisesti työntekijöiden vastuulle. Kaikissa näissä tapauksissa maallikot voivat tuntea tulleensa sivuutetuiksi, ensimmäisessä myös työntekijä. Kaikkea tätä tapahtuu (en siis tarkoita nyt naispappeutta). Kysehän on tietysti vanhanaikaisesta toimintakulttuurista, joka muhii toisin paikoin. Lisäksi seurakunnalla on velvollisuus huolehtia turvallisesta toiminnasta (EI hengelliselle väkivallalle) sekä työnantajana työntekijöidensä oikeuksista. Voin myös ajatella, että sellaiset aihepiirit kuin kristinusko ja evoluutio herättävät paikoitellen täysin eri suuntiin käyviä odotuksia siitä, mikä on oikea ja kristillisen luomisuskon mukaista opetusta.
Joo, ymmärrän tuon asian aivan täydellisesti. Olen ollut seurakuntatyössä noiden asioiden keskellä, ja allekirjoitan kaikkien pappien mukana olon periaatteen. Toisin sanoen tiedostan että ”änkyrät” ja ”ääri-ajattelijat” voivat tulla ongelmaksi.