Luulin että seurakuntalaisen rooli ja osallisuus seurakuntansa elämässä olisi laiminlyöty aihe kirkossa. Huomasin että ei se olekaan. Siitähän on tehty kirkkohallituksessa jo vuonnan 2012 asiakirja nimeltään ”Aikuiset seurakuntalaisina -kehittämisasiakirja, mitä ja miksi” https://evl.fi/documents/1327140/52567046/KH_aikuiset_www.pdf/00348a76-1edc-ebe1-7cd8-fb23f578f2f2. Kirkkohallituksen virastokollegion asettama työryhmä, puheenjohtaja Marja Pesonen ja jäseninä muita toiminnallisen osaston asiantuntijoita, valmisti ja kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi marraskuussa 2012. Kauniisti taitettu ja kuvitettu.
Kehittämisasiakirjan koonneella työryhmälla oli työnsä tukekena tutkija Minna Rikkisen laatima Selvitys seurakuntien aikuistyöstä. Se puolestaan oli koottu useiden seurakuntien nettisivujen kuvauksista omasta aikuistyöstään. Sen selvityksen johtopäätöksinä mainitaan tärkeä havainto.
”Selvityksen johtopäätöksissä korostetaan seurakunnan taustakäsitysten ja -näkemysten auki puhumisen ja -kirjoittamisen merkitystä. Tietoisesti tai tiedostamatta käsitykset seurakunnasta, aikuisuudesta ja seurakuntalaisuudesta vaikuttavat siihen, millä tavoin seurakuntalaiseen suhtaudutaan, kuinka hänet kohdataan, millaisin sanoin ja ilmaisuin aikuisista seurakuntalaisista puhutaan ja kirjoitetaan. Kirkon työntekijöiden käyttämä kieli on usein tahattomasti seurakuntalaista kohteellistavaa. Aikuinen seurakuntalainen on käytettyjen ilmaisujen perusteella mielletty usein toiminnan kohteeksi eikä yleistä pappeutta toteuttavaksi, täysivaltaiseksi seura-kuntalaiseksi.”
Voisi ajatella, että Aikuinen seurakuntalaisena -selvitys olisi ottanut tämän havainnon vakavasti, ja lähtenyt etsimään tietä siihen, että seurakuntalainen tulisi toiminnan kohteesta sen subjektiksi. Sen sijaan selvitystä leimaa laaja-alaisuus, yleisluontoisuus, kaiken kattavuus, ja varsinkin silmiinpistävä hienovaraisuus, varovaisuus ja lempeys. Jonkin verran siinä näkyy myös kirkollinen kaunopuheisuus, kuten ”Seurakunnan keskeinen haaste on luoda mahdollisuus merkityssuhteiden syntymiselle aikuisen oman elämän ja kirkon yhteisen uskon välille.” Lempeää armollisuutta kuvaa maininta aikuisena kavamisen yhteydessä sanottu ”Aina ei kuitenkaan tarvitse jaksaa kasvaa. Seurakunta on myös keidas. Se on yhteisö, jonne saa tulla ja jossa saa niin tarvitessaan vain olla: levätä Jumalan ja toisten kristittyjen yhteydessä.”
Sen jälkeen kun on todettu että työalojen sijasta seurakunnissa ollaan siirtymässä ”tehtäväajatteluun”, selvityksessä kaydään läpi työaloja palvelusta, kasvatuksesta ja lähetyksestä perhetyöhön, vapaaehtoistyöhön sekä maahanmuuttajatyöhön. Julistustakin käsitellään, vaikka ”kirkkomme julistuksen tehtävän strategisten suuntaviivojen valmistelua” vasta suunnitellaan. (Näin siis vuonna 2012, kyseisiä suuntaviivoja ei ainakaan vielä näy kirkkohallituksen ”muiden strategia-linjausten” joukossa.) Seurakunnan ja kirkon ydintä sanotaan kuitenkin olevan ”hengellinen elämä, joka toteutuu monipuolisessa jumalanpalveluselämässä”.
Varsinainen Aikuinen seurakuntalaisena -selvityksen anti on suuri joukko (noin 551 kpl) kysymyksiä, joiden pohjalta aihetta voiaan lähestyä seurakunnissa. Aikuiset pitävät siitä että heiltä kysytään. Olin vuonna 2012 itsekin vielä seurakunnan palveluksessa, mutta en havainnut tällaista asiakirjaa jaettavan. Onko joku muu havainnut?
Vähän hiljaiseksi vetää, kun mietin mitä tästä voisi ajatella. Ainakin valmistelua, selvityksiä, kehittämistyötä ja asioiden pohtimista tapahtuu. Hiippakunnissa ja isoissa seurakuntayhtymissä seurakuntalaisuuden merkitystä työstetään varmasti jonkun verran konkreettisemmin. Yksi esimerkki on arkkihiippakunnassa menossa oleva Realismi ja toivo -seurakunnat muutoksessa hanke. Huomaan että tällaisen pilkunviilaajan ei kannattaisi katsoa sitäkään: hankkeen taustatekstissä todetaan, että ”Yhdessä tekeminen rikastuttaa koko seurakuntaa. Tämän tekevät mahdolliseksi työntekijät, jotka kutsuvat, kouluttavat ja tukevat vapaaehtoisia toiminnassaan”
Milloin työntekijät keksivät löysätä otetta, siirtyä sivummalle, ja sanoa suoraan että tämän kaiken tekevät mahdolliseksi seurakuntalaiset, jotka työntekijöiden rohkaisemina ja tukemina ottavat heille kuuluvan paikkansa seurakunnan elämässä ja toiminnassa?
Kyllä meitä seurakuntalaisiakin on teologisesti montaa eri lajia. Tulemme eri taustoista, yhteiskuntaluokista ja koulutuksista. Uskomme tai hienommin sanottuna teologiamme painotuksia on erilaisia. Karismaattisia enemmän ja vähemmän, käytännön rakkauspalvelua korostavia ja raamatun sanaa enemmän tutkivia. Kysymys kuitenkaan ei ole siitä. Kysymys on siitä, miten tuo seurakunta, joka on eri paikoissa erilainen, sanoisinko kuin Jumalan tilkkutäkki, elää todeksi kristillisyyttään ja uskoaan Herraamme ja Vapahtajaamme. Meillä jokaisella on toisistamme poikkeavat käsitykset siitä. Nyt on kuitenkin seurakunnan rakenteessa niin, että yksi ainoa ihminen, kirkkoherra, määrittelee mitä ja millaista on seurakunnan hengellinen elämä. Voi tietysti esittää ja yrittää, mutta jos ei käy kirkkoherralle, niin sitten ei käy. Isossakin seurakunnassa tiedän seurakuntalaisten valmistelleen matalan kynnyksen Majatalo iltaa seurakuntapastorin kanssa hyvässä yhteisymmäksessä. Kun kirkkoherra sai tietää, että tilaisuuteen oli kutsuttu helluntalaisten soittoryhmä, kun omaa ei saatu kasaan, niin siihen homma tyssäsi. Pienessä seurakunnassa kaikki käy kirkkoherran pään kautta. Kuka saa puhua tai opettaa, voiko kutsua karismaattisen puhujan, onko alfa-kurssi tarpeeksi luterilainen, voivatko seurakuntalaiset mennä torille ilman työntekijää ja laittaa kyltin ”Tervetuloa seurakuntaan” muutaman esimerkin mainitakseni. Pappiemme niin johtamistaito kuin teologinen ajattelu on niin monenlaista, että vertaisinko sitä vaikka suomalaiseen sekametsikköön. No, tällä lauseella tuli taas yksi anteeksipyyntö aihe lisää, kun joku loukkaantuu. En halua moittia tai väheksyä ketään vain todeta asiantilan. Se, että yksi ihminen päättää seurakunnan hengellisen toiminnan muodot ja tavat on mielestäni väärin seurakuntalaisia kohtaan.
KIrjoitat asiaa Jouko. Ja ilmeisen kokemuksesta. Olen joskus kirjoittanut tänne bloginkin ”Eihän kirkkoherroja voi kouluttaa..”. Ja sittenkin, ruohonjuurityötä voi ja kannattaa tehdä. Uskon että asia vaikuttaa omalla painollaankin jotain. Mutta siis kuten sanoin aikaisemmin, voi olla että emme näe a) nopeata emmekä b) suurta eli kaikekattavaa muutosta.
Jouko Kukkonen. Sen vuoksi kirkkoherrat valitaan vaalilla, että seurakuntalaiset voisivat luottaa paimeneensa. Kirkkoherra on jo tunnustuskirjojen pohjalta vastuussa sanan puhtaasta julistamisesta ja sakramenttien oikeasta toimittamisesta. Eli vastuussa laumansa hengellisestä hyvinvoinnista. Tuosta seuraa se, minkä totesit: kirkkoherra voi ja saa edistää mutta myös kieltää. Käytännössä asiat ovat tietysti paljon moniulotteisempia ja naapuriseurakunnissakin on usein toisistaan poikkeavia käytäntöjä. Koska kirkkomme ja sen papit edutavat yhä suurempaa uskonnäkemysten kirjoa.
Tuohon Alfaan sanon omana mielipiteenäni sen, että siinä hyvän yhteisökonseptin lisäksi kyse on myös seurakuntien valtaamisesta ja muokkaamisesta sen edustaman helluntailaissävytteisen opin mukaiseksi. Miten se sopii luterilaisuuden ja kansankirkon kanssa yhteen jätän toisten pohdittavaksi.
Voi olla Helsingissä eri tilanne, mutta täällä maaseutupitäjissä ei valinnanvaraa monesti ole. Mutta mitä onkaan seurakunnan hengellinen hyvinvointi? Jos seurakuntalaisen hengellinen hyvinvointi on riippuvainen ainoastaan pappien puhdasoppisista saarnoista, kasteesta ja ehtoollisilla käymisestä, niin aika kapealla pohjalla ollaan. Tämä voi olla tietysti kirkkoherran näkökulma. Olen huomannut, että työntekijä ei usein tunne seurakuntaansa. Ajatus saattaa olla, että kun kalenterini on täynnä seurakunnan palvelutehtäviä, niin eihän seurakuntalaisilla voi huonosti mennä. Tai jos menee vika on heidän omansa. Todellisuudessa työntekijöiden resurssit eivät riitä tälläkään hetkellä kuin murto-osaan tekemään sitä työtä mikä on seurakunnan hengellinen tarve. Kun aloitimme täällä kotiseuratoiminnan ympäri kyliä, yllätys oli suuri kun tuvat täyttyivät vaikka seuroja ei oltu pidetty vuosikymmeniin. Kun työntekijän rinnalle nousee hengellisen työn tekijöitä seurakuntalaisista, hengellisten tilaisuuksien tarjonta monikertaistuu. Seurakuntalaiset kun ovat usein syntyperäisiä ja ihmisten tarpeet tuntevia ja keskenään verkottuneita toisin kuin muualta tuleva työntekijä. Vaikka jumalanpalvelus on tärkeä osa seurakunnan toimintaa ja kirkkoon mahtuisi väkeä, ei se riitä hengellisen hyvinvoinnin ylläpitoon. Tarvitaan monipuolista toimintaa, kutsumista ja yhteydenottoja, rakastavasa palvelua käytännön asioissa ja paljon muuta työtä seurakunnan sisällä, mihin työntekijöillä ei ole mahdollisuuksia. Kysymys ei ole siitä, että seurakuntalaiset korvaavat työntekijät vaan seurakunnan yhteisestä hengellisestä elämästä, jossa jokaisella on paikkansa ja palvelutehtävänsä. Kysymys on seurakuntakäsityksestä, mikä se on? Miten se toimii niin, että Jumalan valtakunta on näkyvä tässä maailmassa? Siihen ei riitä kirkko keskellä kylää.
No nythän pojat on päässeet oikein asian syrjään kiinni. Tämähän alkaa näyttää siltä, että aitoa ja luottamuksellista keskustelua alkaa syntyä. Se kun on ensimmäinen edellytys sille, että muutosta asioihin alkaa tapahtumaan. Nyt on hyvä aika ryhtyä rukoilemaan teidän ja keskustelun hyvän ilmapiirin jatkumisen puolesta.
Tässä vaiheessa kiitos Marko ja Jouko hienosta keskustelusta! Miehekästä ja reilua.
Tuosta tunnustuskirjoista johdetusta kirkkoherran vastuusta puhtaan sanan julistamisesta ja sakramenttien oikeasta toimittamisesta ajattelen, että sen turvin on kyllä valitettavasti kapeutunut paimenen vastuu. Kunnioitan suuresti Lutherin opetuksia ja työtä, Sidottu ratkaisuvalta teos oli aikanaan minulle ratkaiseva vapauttaja ympäristön asettamista raameista ja rajoista. Mutta tietynlainen ”tunnustususkollisuus” mielestäni liian usein pääsee betonoimaan elämää, ja ehkä se tässä kirkkoherran valta-asiassa näkyy. Jos puhutaan Sanan puhtaasta julistamisesta ja opettamisesta, liian harvoin siinä näkyy esim. Ef. 4. luvun mukainen pyhien varustaminen palvelun työhön, mikä kuuluu keskeisesti työntekijöiden (myös pappien ja kirkkoherrojen) tehtävään.
Ehkä se on juuri tuo, että noita kolmea liian harvoin sanoitetaan ja avataan riittävästi, ja niin pääsevät liian helposti toimimaan ulkoisena ”suojana” kaikelle mitä kirkoherra tekee.
Keskustelu jatkukoon.
Kiitos. Jouko Kukkonen. Mitä tahansa oppisysteemiä voidaan käyttää sekä oikein että väärin. On meitä, joille hyvin vankka opillinen luterilainen tunnustuksellisuus on ollut – ja on yhä – vapauttava sekä ”voimaannuttava” asia kun on uupunut hengelliseen suorittamiseen ja hengelliseen paloon. On myös niitä, joille on ollut vapauttavaa väljentää raameja. Uskon, että jokaisessa pienemmässäkin seurakunnassa on mahdollisuuksia toteuttaa maallikkovastuuta. Tässä on kuitenkin huomattava se, että kristillinen kirkko(kunta) on sekä totuusyhteisö että ihmisten muodostama kokonaisuus. Pelkälle ”Jeesukselle” ja ”yhteyden kokemiselle” tai ”evankelioinnille” ei pitemmän päälle voida rakentaa. Esimerkiksi luterilaisuus ja helluntailaisuus ovat opillisesti toisensa poissulkevia, vaikka rajat voidaan vetää eri tavoin ja hienotunteisesti. Fanaattista opillisuutta olen itse kohdannut niin evankelisissa, luomisuskoisissa (nuoren maan kreationisteissa), vanhoillislestadiolaisissa kuin karismaatikoissakin. Ihan kasvoista kasvoihin. Itse uuvuin aikanaan perusteellisesti lainomaiseen evankelioimisen korostamiseen ja loputtomiin rukoussessioihin sekä pyhän elämän esittämiseen eräässä vitoslaisessa järjestössä. Viimeinen niitti oli, kun vaikutusvaltainen kulissivaikuttaja syrjäytti minut tehtävästä, jossa olin palvellut kauan. Ilman että kukaan koskaan kertoi, mistä oli minun hengellisyydessäni huolissaan.
Itse ajattelen nykyään niin, että ”kirkko keskellä kylää” ja messu tai seurat viikossa riittää ihan aikuisen oikeesti. Kunhan kirkko on jumalanpalveluskäytössä ja osallistujat- minä muiden mukana – elävät uskonsa todeksi arjessa sekä uskon sisältö on kunnossa.
Tällä en tarkoita sitä, että esimerkiksi evankeliointi ja pienpiirit olisivat sinänsä väärin tai tuomitse toisin ajattelevia hornan tuuttiin. Lahjoja on monenlaisia ja on hulluutta luulla, että kaikki keskittyy pappiin. Itse asiassa Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovat yksi tuntemani esimerkki hyvin vanhakantaisesta opilisesta luterilaisuudesta, jossa toiminta nimenomaan EI ole työntekijäkeskeistä vaan tehtäviä on yleensä kaikille, jotka haluavat tehdä jotain. Vaikka vain papit toimittavat messun aina tekstinlukua myöten.
Minun mielestäni on aitoa Jumalan moninaisen armon hoitamista sekin, jos joku kuuraa lattiaa, toinen on suntiona ja kolmas soittaa huilua, neljäs hakkaa halkoja itselleen ja naapurille ja tekee tämän kristittynä. Koska Jumala toimii armonvälineissä, minun paikkani on julistaa sanaa uskollisesti, koska siihen minut on luterilaisessa kirkossa kutsuttu ja asetettu.
Lopuksi: On tärkeää, että pienissä seurakunnissa oivalletaan, että rajalliset resurssit ovat myös syy keskittyä olennaiseen. Tärkeintä olisi avoimuus: että eri osapuolet tietävät miten ajatellaan ja mitä odotetaan. Sitten voidaan jakaa tehtäviä ja etsiä muita ratkaisuja sovussa, jos näkemyksiä ei voida sovittaa yhteen. ”Kaikille tilaa riittää…”
”Kirkko keskellä kylää” voi merkitä myös sitä, että hengellinen elämä tapahtuu vain kirkon seinien sisäpuolella. Jolloin seurakuntalaisia ei varusteta kohtaamaan sitä maailmaa jossa he elävät ja kohtaavat niitä, jotka kysyvät heiltä uskon keskeisiä kysymyksiä. Siinä ei voi sanoa, että menkää kysymään papilta.
Papille tietysti voi messu riittää, mutta entä ne, jotka eivät tule messuun. Eivätkä ole edes tietoisia siitä miten rikasta hengellistä elämää kirkossa on?
Näen kirkon perusongelman olevan juuri tuossa ”kirkko keskellä kylää” ajatuksessa. Ihmiset vieraantuvat kirkon arvoista, kun eivät saa mahdollisuutta kohtaamisiin niiden kanssa, jotka näitä arvoja pitävät arjessaan esillä. Kansa vieraantuu kirkosta, koska kirkko ensin vieraantuu kansasta.
Vaikka kukaan ei eroaisi seurakunnastamme, niin jo 20 vuoden kuluttua jäseniä seurakunnassamme on puolta vähemmän, kuin nyt. Mitä tapahtuu toiminnalle silloin, kun työntekijöitä ei ole enää varaa pitää. Koen todellista hätää tästä oman seurakuntani tilanteesta. Onneksi saimme kirkkoherran, joka osaa ottaa tilanteen huomioon. Sen näkee siinä kun hän kutsuu meitä vapaaehtoisia uusiin tehtäviin ja rohkaisee alaisiaan siihen. Siitäkin huolimatta että hän tietää miten se vaatii kaikilta uutta asennoitumista. Näin seurakuntamme voi pysyä elävänä vielä vuosikymmenienkin jälkeen.
Eikä pelkästään elävänä seurakuntana, vaan myös vetovoimaisena. Sillä ihmiset tahtovat voida oikeasti vaikuttaa ja kirkon vapaaehtoistehtävät antavat siihen hienon ja monipuolisen mahdollisuuden.
Olemme kokemustemme vankeja. Sama kokemus vielä vaikuttaa jokaisessa eri tavoin. Toiselle karismaattisuus ja ylistys on sitä parasta toista se taas ahdistaa. Silloin tällöin kuulee viestejä opillisuuden ja karismaattisuuden ylilyöntien aiheuttamista traumoista. Kun tälläinen henkilö esim. katuevankelioinnin ja traktaattien jakamiseen väsyneenä sitten löytää seesteisen luterilaisuuden ja jumalanpalveluksen, jossa voi istua rauhassa kuunnellen, hän on tyytyväinen. Hän myös pitää muuta kristillsyyden harjoitusta helposti vääränä. Traumaan saatetaan hakea apua myös teologisesta tiedekunnasta. Jokainenhan meistä kuvittelee ja haluaa olla oikeassa. Totuus vain on jotakin muuta. Olemme aina väärässä enemmän tai vähemmän. Raamatussa on hyvä paikka missä sanotaan Jumalan ajatusten olevan meidän ajatusten yläpuolella hollin matkaa. Seurakunnassa tämä ongelma näkyy juuri siinä, että yksi ihminen omien kokemustensa mukaisesti määrittelee hengellisen elämän muodot. Jumalanpalvelus on ihan hyvä juttu, sinne on mukava tulla raamattupiiristä, kotiseuroista, nuortenilloista tai muusta yhteisöllisestä toimintamuodosta. Monesti juuri siellä muualla kuin kirkossa löydetään uskovien hengen yhteys, ystävystytään, luodaan verkostoja ja kontakteja, osoitetaan rakkautta ja saadaan raamatun opiskelusta evästä hengelliseen elämään.
Pekka. Olet kyllä oikeassa. Suomi on lähetyskenttää millä tahansa mittareilla arvioituna. Minun näkökulmastani kyse EI ole siitä, mikä papin kannalta on tarpeeksi vaan siitä, (1) mikä on oikein eli ”raamatullista kristinuskoa” (2) mihin resurssit eli aika ja rahat riittävät ja (3) mitkä ovat seurakuntalaisten tarpeet sekä odotukset. Viimeksi mainitut taas eivät aina ole ne samat, joita pappi näkee seurakuntalaisten tarvitsevan. Tai mihin aika ihan oikeasti riittää kansankirkon papille vuonna 2020.
Kohta (1) on minun lempilapseni, koska olen opillinen jäärä, jonka pitäisi elää 1800-luvulla 🙂 Sinulla ja monella muulla on käytännöllisempi asenne, jonka hyödyntäminen on laiminlyöty. Minä kyselen myös, olisiko 30+ ikäisellä kristityllä perheellä tarpeeksi haastetta päästä edes kirkkoon sunnuntaina ja ohjata jälkikasvua kristilliseen harrastustoimintaan?
Kohta (2) on myös pienen seurakunnan papin sydämellä. Oma seurakuntani on Jumalan armosta vankasti herätyskristillinen ja työkavereilla hengellinen, osin evankelioiva-yhteiskristillinen työnäky. Mutta: 2 pappia, lomaoikeus 38 vuorokautta, 150 toimitusta ja 80+ rippikoululaista vuodessa sekä 2 vapaapäivää viikossa. Messu tai jumalanpalvelus joka sunnuntai- tai pyhäpäivä. Kaikki työtehtäviä, joita pappi EI voi delegoida maallikoille. Tuohon kokonaisuuteen ainakin minun on vaikea lisätä kovin paljon muuta, kun huomioidaan se, että joka sunnuntai kirkossa on 4-8 vapaaehtoista, joihin pitää myös olla yhteydessä.
(3) Kun odotuksista puhutaan, ne ovat erilaisia. Sinä ja Jouko Kukkonen olette hyvin peräänkuuluttaneet maallikoiden hengellistä osallistumista ja evankeliointia yms. Toisilla taas on odotuksia siitä, että kirkossa saa vain olla ja levätä. Tai että pappi on sekä paikalla että läsnä, kun on hätä tai suru.
Minusta on Jumalan armoa, että kirkko vielä elää.
Kohta 1 Taidan Marko olla melkoisesti samasta puusta veistetty, vaikka pappeuteni ei päässyt toteutumaan. Seuraan kyllä läheiseni papillista taivalta hyvin läheltä ja erityisen hyvältä näköalapaikalta. Olen ollut seurakunnan palveluksessa ja puolisoni vielä paljon pitempään.
Tunnen kirkon toimintaa ja sen sisäistä rakennetta melko paljon. Juuri se on laittanut minua liikkeelle. Raamatullinen kristillinen oppi on keskeistä ajattelussani. Uskoisin että meillä siinä asiassa on melkoisen samanlaiset käsitykset. Joukon kanssa esiin nostamamme vapaaehtoistoiminta ja työntekijöiden sisäinen ongelmakettä ei sekään ole vieras. Kuvaat sitä hyvin kohdassa 2.
Seurakuntatyössä joutuu olemaan monien erilaisten odotusten ristipaineessa. Siihen kun lisätään vielä ne omat toiminnan kehittämisen suuntaviivat, niin mitäpä siihen enää mahtuu muuta.
Ainoana ratkaisuna näkisinkin se, että toimintaa voitaisiin vähentää, jotta papille tulisi sisäistä tilaa
keskittyä niihin toimenpiteisiin jotka oikeasti veisivät seurakuntaa eteenpäin.
Meillä täällä vapaaehtoiset vuorollaan kokoavat avustajat messuihin. Joten papin, tai työntekijän ei tarvitse siitä huolta kantaa. Ehtoollisavustajat saadaan netin kautta postituslistalta.. Homma pelaa hienosti.
Pappien ei tarvitsisi tehdä ihan kaikkea, mitä heiltä odotetaan. Seurakuntalaiset voivat hoitaa kiitettävästi monia vastaavia tehtäviä. On vain totuttu siihen että kyllä pappi hoitaa.
Seurakuntatyössä pääsin kipeästi näkemään sen, että moniin tärkeisiin tehtäviin oli tartuttava ikään kuin vasemmalla kädellä. Sellainen uuvuttaa, kun tietää, ettei työtä voi tehdä niin hyvin kuin tahtoisi. Vapaaehtoinen sen sijaa voi keskittyä yhteen asiaan täysillä ja hoitaa sen hyvin. Eikä sen pidä olla työntekijöiltä pois, että vapaaehtoinen voi hoitaa homman jopa paremmin. Tietenkin voi, jos saa vain mahdollisuuden.
Jatkossa kirkon tilanne vain pahenee, kun varojen puutteessa joudutaan vähentämään väkeä. Työhön jäävä joutuu ottamaan lähtevien tehtäviä entisten ylikuormituksen lisäksi. Nyt olisi vielä aikaa reagoida tuleviin vaikeisiin aikoihin, mutta ei kovin kauan enää. Olisi paljon sellaista jossa voisimme olla tukemassa ja helpottamassa pappien työpaineita. Oma tavoitteeni ei ole tunkeutua pappien työnkuvan alueelle.
On vain suuri into olla mukana elämän tärkeimmässä tehtävässä, eli viedä evankeliumia tavalla tai toisella eteenpäin. Toivon, että se voisi mahdollistua monen vapaaehtoisen kohdalla enemmän. Omaa asemaani en tässä pyri pönkittämään. Saarnavuoron hoitamisessakin on ihan tarpeeksi puuhaa. Siinä on nyt ihan riittävästi minulle vapaaehtoistehtävää.
Olen kokenut saarnan valmistamisen sellaiseksi mahdollisuudeksi, jossa pääsee itse saamaan paljon enemmän, kuin kykenee kuulioilleen jakamaan. Joten ne tilanteet ovat hyviä oman hengellisen kasvun paikkoja.
Hengellisen kasvun yksi avain tekijä on hengellisen vastuun kantaminen. Minusta olisi kirkolle suuri etu, jos seurakuntalaisille annettaisiin hengellisen kasvun mahdollisuuksia hengellisen vastuun antamisen muodossa.
Pekka, minä olen siis sitä mieltä, että julkinen jumalanpalvelussaarna on papin (tai saarnalupatutkinnon suorittaneen) tehtävä. Tapauskohtaisesti harkittavia rajatapauksia on olemassa ja kirkon sisällä on erilaisia käytäntöjä. Tässä kohden olen myös joutunut käytännössä joustamaan oman vakaumukseni vastaisesti.
Olen samaa mieltä siitä, että ihannetapauksessa maallikot organisoivat messun avustusvuorot. Tämä riippuu kuitenkin paikallisesta kulttuurista ja siitä, mitä valmiuksia seurakuntalaisilla on. Meillä tuo tehtävä kuuluu juurikin papistolle, koska esimiehen arvio on se, että asioita ei voi ”kaataa” maallikoiden vastuulle. Lisäksi meillä sellaiset paikalliset olosuhteet, jotka vaativat papillista ja varsinkin kirkkoherrallista arvovaltaa taakseen monissa asioissa. Riittää, kun kerron esimerkin: Jopa uskontunnustuksen lukeminen ääneen on muuttunut viimeisten 20 vuoden aikana. Osallistuminen on koettu oman itsen korottamiseksi Jumalan edessä ja tällaiset kulttuuriasiat muuttuvat hyvin hitaasti.Nykyinen aktiivisuutemme on rakennettu kovalla työllä 30 vuoden aikana ja siihen on tarvittu kaksi ahkeraa kirkkoherraa.
Itse olen huomannut, että monet avustajat odottavat yhä papin henkikökohtaista vahvistusta teksteihin yms. Esimerkiksi esirukouksen laadinta ei meillä suju, mutta lukijoita löytyy.
Käytät termiä ”hengellinen kasvu”. Minä ajattelen niin, että jokainen kristitty kasvaa uskossaan luonnollisesti lähinnä elämällä elämäänsä uskovana. Tiedän, että karismaattissävyisissä piireissä on kehitelty erilaisia ohjelmia ja opetuslapseuttamisysteemejä, joissa on treenattu kristittyjä. Itse vierastan niitä opinsisällön vuoksi enkä tunne riittävästi esim.luterilaisen Missouri-synodin vastineita, jotka ovat ymmärtääkseni hyviä. Joku nuori tuli joskus sanomaan minulle, että hän raamattukoulun käytyään ymmärsi, että ei ollut aikaisemmin saanut kasvaa kristittynä. Jonkun on tarvinnut ensin kertoa hänelle, mitä se kristityn kasvu on. Aika moiset madonluvut kirkkomme vuosisataiselle ja usein hetätyskristilliselle ksvatustyölle, vaikka nuorelle ei asiaa näin ole tarjoiltu.