Sydämeni on myös Saimaanmaalla ja Virossa. Näin esittelen itseni blogini alussa. Tällä kertaa tulee pieni huomio Virosta.
Luin kotonani The Baltic Guide-lehteä, joka on useille suomalaisille Tallinnanreissaajille tuttu aviisi, jota saa ilmaiseksi Helsingin ja Tallinnan satamista. Hyvä ja kiinnostava lehti onkin. Ilmestyy kuukausittain.
The Baltic Guidessa on kolumni (vai pakina?) nimimerkillä Hüttünen, joka elokuun numerossa kirjoittaa Virossa olevasta työvoimapulasta. Varmaan osittain ihan oikeaa asiaa.
Mutta yksi kohta pysäytti minut. Suora lainaus: ”Työnantajat etsivät luovia ratkaisuja. Esimerkiksi markettien kassoilla on töissä henkilöitä, jotka eivät puhu viroa. Eläkeläiset toimivat vartijoina, kassatyöntekijöinä ja lipunmyyjinä. Lisäksi kehitysvammaiset on otettu mukaan työelämään.”
Kehitysvammaiset mukaan työelämään? Eikö se ole hyvä asia? Miten paljon onkaan töitä, joita kehitysvammaiset voivat tehdä! Miksi heidät on otettu huomioon ainakin tämän jutun mukaan vasta sitten, kun ei muuta keksitä?
Suomessa kehitysvammaisten koulutuksesta ja työllistämisestä on jo paljon hyviä esimerkkejä; toki meilläkin olisi petrattavaa. Kun luin Hüttüsen kolumnin ja mietin laajemminkin arvoja ja ihmisarvoa lahden molemmin puolin, niin en oikeastaan ihmettele tuollaisia lipsahduksia, mutta tekee mielen apeaksi. Aika on kovaa.
The Baltic Guiden kolumnistin huolipuhe päättyy toteamukseen, että Viro tarvitsisi jo nyt kipeästi lisätyövoimaa. Se on varmasti totta. Mitäpä jos maa työllistäisi ensin omansa. Mikä lisä olisi se, että valtio arvostaisi kaikenlaisia ihmisiä tärkeinä ja arvokkaina, jopa hyödyllisinä?
Sydämestäni toivon, että Hüttüsen kolumni oli vain huono vitsi, jota ei lue tavalliset päiväristeilijät, joita lehti tavoittaa paljon. Siksi en linkkaa juttua tähän lopuksi.
Todellakin tarvittaisi asennemuutosta, jotta kehitysvammaiset saataisi paremmin työelmään. Toivottavasti hallitus paneutuu tähänkin, kun nyt työllisyysastetta on nostettava.
On monia vammaisryhmiä, jotka ovat syrjäytetty pois työelämästä siltikin että heillä olisi akateeminenkin koulutus, kuten teolologitutkinto. Koulutusta kyllä on, mutta ei ole helppo verkostoitua kun et ole ihanteen kiiltokuva, johon ensiksi otetaan yhteyttä tarjotakseen työtä. Kun työpaikkahakija istuukin pyörätuolissa, tulee se yllätyksenä haastattelussa. Siinä työn tarjoja alkaa epäilemään. Usein et pääse työhastatteluun, jos kerrot vammasta njo hakupapereissa. Se on samantapainen tilanne, jos romani hakee työpaikkaa omalla nimellä. Asenteet nousevat mielikuvissa siitä, ettei tästä ole kuin harmia. Ja työlaki on tiukka siitä, ettei potkuja saa antaa kevein mielin. Olen miettinyt, miksi emme kouluta samalla tavalla erilaisia vammaisryhmiä Suomessa yrittämään kuin opetamme Afrikassa olevia vammaisia lähetystyössä? Saisi lisää tuloa sekä ehkä jopa kokopäivätyön. Se mikä estää työllistymisen täysin palkalla eläväksi, on kansaeläke/takuueläke ja sen verotusraja. Eläkkeen saa jättää lepämään vain mutaman vuoden tai on toki mahdollisuus heittäytyä myös samaan markkinatukeen kuin muutkin, mutta työllisyysmahdollisuus riippuu verkostointikyystä tai päättäväisyydestä saada työpaikka ja elinkelpoisen palkan.