Ekumeeninen rukous on meille kristityille elintärkeä asia. Perinteiden ja käytäntöjen erilaisuuden tunnistamisen ohessa tarvitsemme rukousta, jossa olemme yhtä.
Omassa elämässäni ekumeeninen rukous on ollut tavallisin ja läheisin rukouksen muoto yli kymmenen vuoden ajan. Rukoilen ekumeenisesti katolis-luterilaisen perheeni jäsenenä kotona ja kirkossa.
Ekumeeninen rukous on tehnyt katolista kirkkoa tutuksi ja rakkaaksi. Näin ekumeenisen rukousviikon jälkitunnelmissa haluan kiittää ja kehua katolista kirkkoa niistä asioista, joita rukous sen yhteydessä on minulle antanut. Perimmäinen kiitosten kohde on toki kolmiyhteinen Jumala, mutta olen mielelläni kiitollinen myös kirkolle, joka on hänen työtään.
Katolisen kirkon rukouselämä antaa traditiolle tilaa elää ja hengittää. Jerusalem, Rooma ja kaikki pyhät kulkevat mukana siinä missä tämän päivän kirjava todellisuuskin. Hengellisen ekumeniikan kautta opin ymmärtämään myös kulttuurisia juuriani. Katolinen perinne muokkasi Suomea ennen Suomea. Suomalaiset juuret ovat – kuten Emil Anton kirjassaan hyvin osoittaa – katolisemmat kuin luulit.
Katolinen rukouselämä yhdistää minut koko maailman kristittyihin. Katolinen kirkko Suomessa on jäsenistöltään erittäin kansainvälinen. Kun toivotan messussa ympärilläni oleville ihmisille Kristuksen rauhaa, olen kouriintuntuvasti kosketuksissa moniin maanosiin ja kansoihin. Tämä on vahva kuva siitä Karitsan valtaistuimen edessä vietettävästä jumalanpalveluksesta, jossa on ”ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista” ja jossa puhutaan ”kaikkia kieliä”. Kansainvälisyys, universaalius ja kulttuurienvälisyys elävät katolisen kirkon luissa ja ytimissä.
Katolinen rukouselämä välittää kirkon uskoa alkukirkosta alkaen ja liittää tämän päivän kristittyihin, jotka elävät köyhyydessä ja rikkaudessa, vainottuina ja yhteiskunnan ytimessä, marginaaleissa ja huippuyliopistoissa, vihattuina ja rakastettuina – kaikkialla. Rukoilen heidän kanssaan. Heidän kysymyksensä ovat myös minun kysymyksiäni. Heidän löytönsä ovat myös minun löytöjäni. Heidän kipunsa ovat myös minun kipujani. Heidän todellisuutensa kutsuu minua avartamaan ajatteluani.
Nämä ovat osa niistä rikkauksista, joihin ekumeeninen rukous on minut liittänyt. Olemme vasta matkalla täyteen ykseyteen. Vajaa yhteys on ruma haava, joka ei selittelemällä kaunistu. Rumuus ei ole kuitenkaan koko totuus. Jo matkalla yhteinen, ekumeeninen rukous on toivotun ykseyden todeksi elämistä siinä määrin, kuin se on mahdollista.
Kiitos, katoliset sisareni ja veljeni!
