”Kirkon johto vilisee edelleen ihmisiä, joiden pääasiallinen tehtävä ei ole palvelu vaan hallitseminen ja oman aseman puolustaminen keinoja kaihtamatta.”
Koiran hinatessa minua iltalenkillä mietin noita Mikko Salmen sanoja. Mietin, tunnenko tuollaisia ihmisiä kirkon johdossa.
http://www.sana.fi/sana/kolumnit/kirkko_ja_valta
Muistin muutamia, joilla on maine ”keinoja kaihtamattomina oman aseman puolustajina”. Tunnen heidät tosin ainoastaan saunan lauteilla kerrottujen mehevien juttujen kautta.
Muistin useita, joiden tiedän tehneen typeriä päätöksiä. Tuntemieni kirkon työntekijöiden ja esimiesten joukossa on monta eri tavoin taitamatonta, kokematonta, kyllästynyttä tai ylikuormittunutta. Itsekin lukeudun monissa asioissa samaan joukkoon. Mutta tästäkään joukosta en keksi sellaista, joihin tuo kolumnistin lause sopisi.
Tunnen useita henkilöitä ja ryhmiä, jotka haluavat rakentaa erilaista kirkkoa kuin mitä itse haluan rakentaa. Heidän kanssaan on usein napit vastakkain. Mutta hekään eivät ole ”oman aseman puolustajia” vaan yhteisen kirkon rakentajia.
Tiedän monta tilannetta, jossa jollekin hakijalle on jäänyt rekrytoinnista paha maku suuhun. On hyvin todennäköistä, että joissakin rekrytoinneissa on tuttuus tai samanmielisyys mennyt sen edelle, kuka hakijoista suoriutuisi tehtävistä parhaiten. Joissakin rannalle jäänyt on kokenut näin, tietämättä valitun henkilön ja itsensä kaikkia vahvuuksia ja heikkouksia.
Kirkossa lienee myös heitä, jotka ovat jättäneet ilmiantamatta vakavia virheitä tai jopa rikoksia tehneen kaverinsa. Se on väärin. Se on selvää. Mutta se taitaa olla eri asia, kuin mihin tuon lauseen kirjoittaja viittaa.
Moni arkitodellisuudesta etääntynyt laiskottelija majailee kuulemma Kirkkohallituksessa, kapituleissa ja seurakuntayhtymissä. Mutta tätäkään oma kokemukseni ei tue. Päinvastoin. Olen saanut apua nopeasti ja asiantuntevasti sekä silloin kun olen kysynyt ”oikealta henkilöltä”, että myös kysyessäni neuvoa ja apua kauempana olevien seurakuntien, yhtymien ja kapitulien työntekijöiltä. Minun kokemukseni perusteella kirkossamme vilisee auttavaisia, palvelualttiita ja ammattitaitoisia moniosaajia. Mutta voihan tietysti olla, että he näyttäytyvät omissa organisaatioissaan aivan erilaisina.
”Kirkon johto vilisee edelleen ihmisiä, joiden pääasiallinen tehtävä ei ole palvelu vaan hallitseminen ja oman aseman puolustaminen keinoja kaihtamatta”?
Tartun tuohon lauseeseen, koska tuollainen retoriikka on hyvin vaarallista. Moni uskoo sen olevan kuvaus kirkon todellisuudesta.
Jos tuo lause on valhe, se on vaarallinen valhe. Se ruokkii kuvaa inkvisition ajalle jämähtäneestä autoritäärisestä kirkosta, josta jokainen ajatteleva ihminen ilman muuta eroaa.
Ja jos tuo lause on totta, se on vielä monin verroin vaarallisempi.
Heh heh. Seurakuntayhtymän hallinnon johtavana viranhaltijana olin aikoinaan pari vuosikymmentä. En ole enää. Vuodesta 2002 olen ollut seurakuntayhtymän pappi. Kiitos Luojalle! Hallinnon tehtävät ovat raskaimpia, mitä voidaan ihmiselle antaa. Kiitosta ei juuri tullut. Ehkä en ollut tehtävään sopiva. Papin työ on parasta, mitä voi olla. Harmi, etten päässyt siihen jo aikaisemmin. Pyrin kyllä. Mutta ehkä Jumala tahtoi ensin koetella tulella.
Toimittaja Reetta Meriläinen sanoi ”Kirkon rakentajien foorumissa”, että ”eniten kirkon julkisuuskuvaan vaikuttaa kirkko itse”.
Tämä on tulkittavissa vaikka niin, että esim. kirkon työntekijät vaikuttavat kirkon julkisuuskuvaan sanomisiensa kautta.
”Kirkon johto vilisee edelleen ihmisiä, joiden pääasiallinen tehtävä ei ole palvelu vaan hallitseminen ja oman aseman puolustaminen keinoja kaihtamatta”?
Miten tämä pain antama todistus/lausuma kirkosta mahtaa vaikuttaa kirkon julkisuuskuvaan ihmisten mielissä?
Poistin yhden kommentin, jossa kirjoittaja pohti Mikko Salmen tilannetta. Se ei ole tämän blogin aihe, sitä keskustelua voi jatkaa jossain ihan muualla. Tässä blogissa keskustellaan tietystä lauseesta, sen sisällöstä ja kirkon työntekijöistä yleisesti.
Salme: ”Miten tämä pain antama todistus/lausuma kirkosta mahtaa vaikuttaa kirkon julkisuuskuvaan ihmisten mielissä?”
Jos tuo blogin aiheena oleva lause on totta, on kirkolle parhaaksi että asiasta ei vaieta.
Jos lause on valhe, silloin se voi ruokkia kirkosta eroamisia. Mutta silloinkin se antaa kirkon työntekijöille ja jäsenille mahdollisuuden käydä asiasta hyvää ja asiallista keskustelua.
”paha kello kauas kuuluu” – olen pappina törmännyt kirkollisen hallinnon huonompiin puoliin viitsimättä yksilöidä. Tuula Sääksi teki rohkeasti tullessaan kaapista tässä suhteessa.
Kokemukseni vaikuttavat vieläkin työhöni vammauttavasti. Otin aikanaan yhteyttä pariin eri piispaan, eri aikoina – parikymmentä vuotta väliä – toinen oli supportiivinen, jälkimmäinen viittasi että alainen hoitaa juttua, hän ei voi puuttua siihen.
Henkilöstöhallinto-osaamista on johdossa vähän. Valitaanhan se muilla kriteereillä eli se on ymmärrettävää.
No eikö se Tuomas Hynynen ole nimenomaan Mikko Salmen oma tilanne mikä on tämän johtopäätöksen aikaansaanut. Vai onko sekin jonkun toisen johtopäätelmä tuosta yhdestä lauseesta. Erikoinen syy poistaa yhtään mitään.
Minulla on Mikko Salmen kuvaamia kokemuksia. Jos tilanne on noin auvoinen kuin Tuomas kuvaa, miksi niitä (esim.epäselviä valintatilanteita) ei sitten puhuta auki tai avoimesti? Vallan (väärää) käyttöä on myös salailu ja avoimuuden kaihtaminen.
Selvyyden vuoksi sanottakoon, että minulla ei ole Tuomaksen kuvaamia kokemuksia viranhauissa, koska minulta puuttuu kirkollinen pätevyys (paitsi lapsityönohjaajan virkoihin, joita en ole koskaan hakenut). Epäpätevyydestäni olen kyllä saanut kuulla.
Olen kyllä havainnut, etten sovellu kirkon töihin. Minulta puuttuu kyky hymistellä ja vaieta vääräksi kokemastani, ja sitä tunnutaan kirkon piirissä arvostettavan.
Sinänsä Mikko Salmi on oikeassa tuollaisia ihmisiä on paljon ja he osaavat sanoa samoin toisista, mutta harvemmin he huomaavat sen itsessään. Mites se Jeesus sanoi, ota ensin se tukki pois nokkas edestä ja koita sitten poistaa roska toisen silmästä. Ja minä totean lisäksi älä hemmetti puho silmää toiselta, kun et saa tukkia kannettua pois välistä.
Lisään vielä, että olen työni puoleen joutunut kuuntelemaan erään papin me hartautta kaiuttimista. Kuin meidän on niin vaikea antaa anteeksi. Helppohan se on uskoa kirkosta vai liekkö tarkoitti kuulijoita. Ei ei ole viisasta sekään. Tekis mieli neuvoa molempia kuulijan ja lukijan kulmasta, mutta olkoon .
Minä olen tullut siihen tulokseen, että yksi ihmisten aidon tunneilmaisun ja aidon kohtaamisen este on siinä, että ihmiset ”rakentavat yhteistä kirkkoa”. Toisia toppuutellaan, että ”ei näin rakenneta kirkkoa”.
Myös agnostikkoiltoihin liittyvässä keskustelussa on semmoista henkeä, että ne eivät rakenna kirkkoa, pappien ei sen takia pitäisi sellaisia kysymyksenasetteluja sallia tai ei ainakaan rohkaista sellaisen miettimiseen, koska papin päinvastoin pitäisi vahvistaa uskoa. Siis uskotella.
Tämmöinen pönkittäjien puhetapa, että ”näin rakennamme yhteistä kirkkoa”, on ainakin ollut tavallista. Sellaiseen voi netissäkin törmätä, ja sen lajin ojentaminen on vallankäyttöä, joka ainakin omasta mielestäni on epäilyttävää. Saatan helposti uskoa Mikko Salmen sanaan, kun hän niin kirjoittaa, hänellä on kokemusta tuossa myrskyn silmässä olemisesta.
Kun vielä muistamme piispa Samuel Salmen ja piispa Matti Revon nuijamaiset kannanotot Rebekka Naatuksen ja Päivi Jussilan kolumneihin, niin Salmen näkemys ei omasta mielestäni vaikuta ollenkaan keksityltä. Oulussa lääninrovasti Juhani Lavanko sanoi, että kolumninsa takia Naatus on ”luupin alla”. Seurannassa. Naiset haastoivat kirkon sedät. Kun tätä oululaista todellisuutta ajattelen, niin Mikko Salmen kolumni Sanassa tuntuu osuvan kohdilleen.
Ymmärrän hyvin, että M. Repo, S. Salmi ja J. Lavanko varmasti kaikki ”yhdessä rakentavat kirkkoa”, ja siltä se sitten näyttää.
Viime kevättalvella satuin seuraamaan sitä Oulun meininkiä yhden lehtijutun verran, lainaanpa tähän professori Erkki Karvosen haastattelua siitä jutusta:
[prof. Erkki Karvonen] näkee, että piispojen ja kolumnistien välisessä jupakassa on kysymys kahden erilaisen filosofian törmäyksestä.
– Suomessa oli pitkään vallalla mannermainen filosofia, jossa jokaista tekoa tehtäessä arvioitiin Immanuel Kantin hengessä, voisiko teosta tulla yleinen periaate. Tässä tottumuksessa voidaan edelleen kuvitella, että jokainen kolumnikin esittää aina uuden kaikkia sitovan säännön, Karvonen sanoo.
– Tällöin yksittäistä puheenvuoroakin arvioidaan hirveän raskain asein.
Eettinen sitovuus ja filosofinen rationalismi johtavat korostukseen, jossa kaikkien on noudatettava poikkeuksetta samoja lakeja ja käytössääntöjä. Kun tähän ympätään saksalaisen G.W.F. Hegelin näkemys valtiosta, voi lopputuloksena olla paternalistinen hierarkia, jossa isällisesti holhotaan ymmärtämättöminä lapsina pidettyjä kansalaisia.
– Tunnetusti tällä suunnalla on vaarana yhden opin totalitarismi, jossa toisinajattelijat laitetaan mielenvikaisina sairaalahoitoon tai uudelleenkoulutettaviksi.
– Nykykulttuurissa kohun ja skandaalin synty on aina lähellä, kun vallanpitäjä röykyttää tavallista kansalaista. Kritiikkiä alhaalta ylöspäin sitä vastoin pidetään demokraattisena. Tässä tapauksessa mukana on vielä sukupuoliulottuvuus. Siihen tulee asetelma, että paavilliset viranhaltijat sieltä korkealta määräävät naisia, joilla on uusia ajatuksia ja reippaita keskustelunavauksia, Karvonen sanoo.
Piispojen toimintaa voisi Erkki Karvosen mukaan tulkita vanhaksi mannermaiseksi paternalismiksi. Tämän ajattelutavan vahvaksi haastajaksi on Suomessakin noussut angloamerikkalainen liberalismi.
– Liberalismissa lähtökohtana on vapaa yksilö, jolla on sanan- ja mielipiteenvapaus. Vapauden rajoitukset ja holhous pyritään minimoimaan. Yksilöt ajatellaan järkeileviksi aikuisiksi, jotka esittävät asiaan oman näkökulmansa, Karvonen sanoo.
Kun toisetkin esittävät käsityksiään, syntyy ajatusten markkinatori, jossa näkemykset kilpailevat kannatuksesta keskenään.
– Tällöin jokaisen kolumnin voisi ajatella yhdeksi näkökulmaksi ja keskustelunavaukseksi. Usein kolumnit ovat kärkevän yksipuolisia. Niiden kirvoittamasta keskustelusta voi seurata entistä monipuolisempi ymmärrys, Karvonen sanoo.
Kun erilaisia näkökulmia on useita, ei hierarkian huipulla ole ketään, joka Jumalan tavoin voisi väittää, että hänellä on yhtä aikaa hallussaan kaikki mahdolliset näkökulmat.
– On myös ehdotettu, että holhoavuuden sijaan jonkin alan asiantuntija voisi nykykulttuurissa olla paremminkin neuvonantaja, joka valmentaa yksilöä tekemään itse päätöksiä.
http://www.kirkkojakaupunki.fi/artikkelit/luupin-alla