”Kirkko on epärehellisimmillään, kun se puhuu maallikoiden asemasta kirkossa”. Näin sanoin joitakin vuosia sitten kokouksessa, jossa puhetta johti edellinen arkkipiispa. Sanoisin samoin tänäänkin. Toisaalta korostetaan maallikoiden merkitystä ja osallistumista kirkon toiminnan kaikilla tasoilla ja samaan aikaan seurakuntien ja kirkon hallintoa halutaan viedä yhä pappiskeskeisempään suuntaan. Kriittisyyteni kohdistuu erityisesti tähän kahdella tuolilla istumiseen. Olisi rehellisempää puhua ja tehdä niin kuin sanoo. Olkoon puhe on, on tahi ei, ei.
Ostin kesällä mökkikuntani kirjaston poistomyynnistä Mikko Juvan muistelmateoksen ”Seurasin nuoruuteni näkyä”. Kirjassa Juva, joka muutaman vuoden arkkipiispuuden jälkeen lähti uupuneena ja työhönsä tuskastuneena eläkkeelle, päivitteli havaitsemaansa piispuuden ja pappeuden lisääntynyttä korostusta ja hämmästeli sitä, että papisto ei halunnut uskoa hallintoa ”hurskaiden maallikoiden hoidettavaksi”, mikä olisi mahdollistanut pappien keskittymisen hengelliseen tehtäväänsä.
Kun seuraa kirkossa käytävää keskustelua ja hallinnon eri portaissa menestyviä esityksiä, tuntuu usein, että elettäisiin vieläkin ikään kuin kirkkolaissa säädettäisiin kuten sata vuotta sitten, että ”kirkkoneuvosto on kirkkoherralle avullisena seurakunnan asioiden hoitamisessa”. Ja että pitäjän ainoat luku- ja kirjoitustaitoiset ovat rovasti, nimismies ja apteekkari ja kansakoulun opettaja.
Kun lähdetään siitä, että seurakunnan ja seurakuntayhtymän johtajan sekä kaikkien kirkon keskeisimpien toimielinten puheenjohtajien tulee olla teologeja siksi, että muilta puuttuu tarpeellinen osaaminen ja asiantuntemus, on aika turha päivitellä, ettei omilla aloillaan huippuosaajiksi tunnustettuja maallikoita onnistuta motivoimaan antamaan panostaan ja osaamistaan kirkolleen ja seurakunnalleen. Kirkon sisällä olisi tarpeen nopeasti hyvin avoimella mielellä ja korostetun rehellisesti arvioida, keskustella ja tehdä johtopäätökset sekä viestittää siitä, mitä halutaan. Halutaanko kansankirkkoa, joka todellisesti haluaa ottaa ja saada käyttöönsä jäsentensä osaamispanoksen vai halutaanko kirkkoa, jossa maallikot ovat toiminnan rahoittavaa kirkkokansaa, ja vaaleilla luottamustehtäviin valitaan kahvinkeittotehtäviin halullisimmat.
Kiitos tästä blogikirjoituksesta, Risto!
On hyvin totta, että samalla kun seurakuntalaisten osallistumista ja maallikoiden merkitystä korostetaan (etenkin juhlapuheissa) niin samalla heitä kohtaan tunnetaan lisääntyvää epäluottamusta kirkon teologisen johdon taholta. Johtaminen pyritään keskittämään yhä vahvemmin vakituisissa viroissa istuvien pappisjohtajien käsiin. Nämä pappisjohtajat eivät ole demokraattisessa vastuussa kenellekään, eivät seurakuntalaisille eivätkä heidän valitsemilleen luottamushenkilöille.
Olisikohan niin, että successio apostolica synnyttää meissä papeissa sekä paremmintietämisen mieltä että demokratian vierastamista kirkon päätöksenteossa?
”Pappisjohtaja” eli kirkkoherra on demokraattisesti kansanäänestyksellä valittu virkaansa – samoin kuin luottamushenkilötkin.
Vastuu ”coram hominibus” (ihmisten edessä) on selvä. Kun siihen lisätään vielä vastuu ”coram Deo” (Jumalan edessä), se ei ainakaan vähene.
Jouni T.,
kuten tiedät, kirkkoherra istuu (yksissä vaaleissa kerran valittuna) vakituisessa virassa eikä ole enää sen jälkeen demokraattisessa vastuussa kenellekään, ei seurakuntalaisille, eikä heidän valitsemilleen luottamushenkilöille. Tämän takia kirkkoherran ei pitäisi istua seurakuntaneuvoston vakituisena puheenjohtajana, vaan demokraattisessa vastuussa olevan maallikon. Maallikoiden nauttima luottamus seurakuntalaisten keskuudessa mitataan neljän vuoden välein kirkkovaaleissa.
Pappina olen Riston kanssa aivan samalla kannalla, vaikka tiedänkin esimerkiksi ammattijärjestössäni tämän sanomisesta kauniisti sanoen nosteltavan kulmia. Samalla en malta olla hiukan hymähtämättä Sarin termille ”kirkon teologisesta johdosta”. Kirkon hengellisessä johtamisessa tarvitaan teologiaa, mutta hallinnossa ja ihmisten johtamisessa sillä on vähäisempi merkitys joskaan sen tuntemisesta ei pitäisi haittaakaan olla.
” Juva hämmästeli sitä, että papisto ei halunnut uskoa hallintoa ”hurskaiden maallikoiden hoidettavaksi”, mikä olisi mahdollistanut pappien keskittymisen hengelliseen tehtäväänsä.”
Jospa nämä ”hurskaat maallikot” tyytyisivätkin hoitamaan hallintoa, mutta kun he pyrkivät johtamaan hengellistä tehtävää, kuten viime aikoina on hyvin ikävällä tavalla tapahtunut mm. lähetysmäärärahariitojen yhteydessä. ”Hurskaat maallikot” tulkitsevat Raamattua mielensä mukaan ja vaativat, että kirkon papisto kirkkohallitusta myöten alistuu heidän päätöksiinsä. Ellei näin tapahdu, niin seurauksena on syyttelyä .
Paikalleen sanottu!
Ei ollut paikalleen sanottu, tätä keskustelua käydään toisen blogin alla. Mutta kaimaltani jälleen kiinnostava kirjoitus.
En tiedä, ymmärränkö Salme kommenttisi oikein eli luen sen ilman ironiaa. Jos keskustellaan maallikoiden osuudesta seurakuntaelämään, mikä onkaan lannistavampaa kuin puhua lainausmerkeissä ”harskaista maallikoista, jotka tulkitsevat Raamattua mielensä mukaan” ja pyrkivät johtamaan hengellistä tehtävää. Pidän hankalana yleisen aiheen konkretisoitumista vain tiettyyn ongelmalliseen aiheyhteyteen.
Eikö Luther puhunut yleisen hengellisen pappeuden puolesta. En tarkoita, että seurakuntaelämä olisi yhtä hulabaloota, jossa asemasta kilpailut ja syytteet lentävät toistensa päälle. Kyllä seurakunnassa sopii olla virkapappeus. Sen puolestahan me rivijäsenet maksamme verojakin.
Maallikoilla on silti tärkeä mahdollisuus hedelmöittää hengellistä seurakuntaelämää sekä omilla avuillaan että myös armolahjoillaan. Vaikken mitään hurmoksellista heilumista ja kaatumisia altarille erityisemmin suosi, pidän periaatteellisesti ongelmallisena, jos kielletään todellakin maallikoiden tuore ja tervehenkinen mahdollisuus osallistua seurakunnalliseen vaikuttamiseen.
Olen itse entinen helsinkiläinen seurakuntaneuvoston jäsen. Kirkkoherra oli ”avarakatseinen”. Hän piilopropagoi minut läpi vaalien hengellisenä ”julkkiksena” (80-luku). Olin akateemisesti vaikuttavassa asemassa, olin kirjoittanut kirjoja rukouksesta, ollut mediailmiö jne. Minusta tuli nuorten edustaja srtk-neuvostoon. Viis siitä, että olin jo seurakuntanuorten iästä kasvanut aimo annoksen vuosia.
Mitenkään ihmeemmin pohtimatta minut valittiin suoraan jumalanpalvelustoimikunnan pj:ksi. Toimikunassa oli lisäkseni 3 muuta henkilöä: kirkkoherra, käytännöllisen teologian akateeminen oppinut ja nuorten varsinainen edusta, Hiljaisuuden ystävä ja Taizén kävijä.
Elämäni kiireisimmässä vaiheessa en totisesti kaivannut kirkollista valtaa. En toisaalta myöskään ”tytön kyykytystä”, joka tosiasiassa ilmeni varsin pian. Asemanin työelämässä oli varmaan yhtä kiireinen kuin kirkkoherran, mutta hän osoittikin ”luottamusta” antamalla minulle ensi käden käänteessä tehtäväksi järjestää rovastikunnan hengelliset päivät. Kulttuuripitoiset! Olin todella ahtaalla ajallisesti ja voimavaroiltani. En ymmärtänyt, miksei seurakunnan palkkaasaava työntekijäjoukko voinut jotenkin yhtyä projektiin.
Kirkkoherran ja lääninrovastin tyttärenä tiedän, että resursseita ei uupunut sen ajan pääkaupunkiseudun ja varakkaiden alueiden seurakunnilta. Kun katselin muutaman kappalaisen joutenoloa kansliassa, olin pala kurkussa. Ja toinen vielä ilmoitti, että minusta tulisi ”hyvä apulainen” hänen rippikoululeirilleen! (Mieshenkilö).
Jos maallikkoon ei työntekijöiden suunnalta suhtauduta tietyllä tavoin ”tasa-arvoisesti”, vaikkakin tehtäviä jakaen sopivalla tavalla, miten seurakunasta voi kehittyä inhimillisen kohtaamisen paikka, jossa myös Jeesuksen opettama lähimmäisyys toteutuu.
On täysin näennäistä antaa maallikolle jokin puheenjohtajuus, jossa hän joutuukin olemaan seurakunnan kirkkoherran kumileimasin. Tai joutuu kuuntelemaan avustajajuttuja, joissa pilkoittaa omituinen kirkollinen ylemmyydentunne maallikoiden suhteen.
Minusta Salme kirjoituksessasi oli osin tätäkin.
Olisi mielenkiintoista miettiä, miten Luther ikinä sai äänensä kuuluviin ja uuden uskon kirkoksi asti aikaan, jos olisi kielletty maallikoääni. Älkää nyt pillastuko. En väitä Lutheria maallikoksi, mutta kuitenkin katolisen kirkon luopiomunkiksi! Jos tätä rahvaankin ääntenkantajaa ei olisi aikoinaan jossakin kuunneltu ja noudatettu, menty ulos vallitsevasta kirkollisesta järjestyksestä, mitä seurakuntaelämää meillä olisi (paitsi tiukkaa katolista kuria ja hierarkiaa).
Näin sivusin KK:ssa 6.5.2010 viimeksi puheenjohtajuusasiaa, kun etelä haki heikkomainosarvoiseen ( <5% äänstysvilkkaus) suoraan kirkkoherran vaaliinsa muutosta eli välillisen vaalin mahdollisuutta:
Kirkkomme on elänyt koko 2000-luvun voimakasta rakennemuutosten aikaa. Keskeisenä vaikuttimena on ollut parjattukin euron valta. Tällöin esillä ovat olleet elinkelpoisena nähtävät seurakuntarajat seurakuntineen ja jäsenistön määrässä yhä tuntuvana tapahtuva kumulatiivinen väheneminen. Kun tämän kaiken rinnalla kirkon työyhteisöjen työolobarometreissä kuvattu tila, johon myös edustaja Henrietta Grönlund monimuotoisuusaloitteen lähetekeskustelussa viittasi, ei tunnu kestävän vertailua muun yhteiskunnan välillä, on aika selata vielä kerran ja aivan loppuun asti piispainkokouksen aloite 2/2002 johtamisen selkeyttäminen seurakunnassa. Mitä se voisi sen lisäksi merkitä, mitä kirkkoneuvos Voipio kyselytunnilla asiasta valotti? Vuonna 2002 kirkolliskokous päätti mahdollisuudesta, että kirkkoneuvosto ja kirkkoherra voivat yhteisestä sopimuksesta, vielä niin sanotusta tavanomaisesta käytännöstä poiketen, siirtää puheenjohtajan tehtävän maallikkoluottamushenkilölle. Nyt tiedossa on, että näin on myöhemmin joissakin seurakunnissa myös tapahtunut, vieläpä onnistuneesti. Näin saatujen hyvien kokemusten ja edellä mainitsemani kirkolliskokouksen päätöksen turvin voidaan osoittaa, ettei kirkkoherraa ole johtavassa virassa säännösten eikä myöskään käytännössä saatujen kokemusten valossa saatettu oikeustoimikelvottomaan asemaan. Ajassamme on osoitettu, ettei auktoriteettiasema ole helposti saavutettavissa ja yhtä vaikeaa se lienee säilyttääkin. Mielestäni myös matka autoritäärisen johtamismallin tiellä on kuljettu loppuun. Sitä ei toiseksi muuta edes miljoonakampanja aiempaa nuorempien äänestäjien puolesta.
Koulutustason yleinen nousu, tietoisuus oikeuksista ja tiedon taso kaikkiaan ovat tekijöitä, jotka myöntävät oikeuden keskustella hallintorakenteesta muun muassa seurakuntarakenteessa yhä uudelleen. Kirkko ei kerta kaikkiaan voi enää elää yhteiskunnan julkisoikeudellisena yhteisönä saarekkeessa, jossa loukataan perusoikeudet jäsenistön mahdollisuuksista vaikuttaa demokraattista linjaa seuraten päätettäessä muun muassa seurakuntarakenteista, hautausmaan laajentamisesta tai muista taloutta koskevista asioista.
Kirkko on saanut ja saa eläköitymisen kautta lähivuosina paljon uutta johtajuutta, vaaleilla. Kirkonkin kirkkoherroiltaan edellyttämä ja tarjoama johtamiskoulutus on hyvä asia. Varsinaista koulutusohjelmaa tarkemmin edes tuntematta uskon ja toivon siinä keskityttävän seurakunnan työyhteisön ja toiminnan johtajaominaisuuksien vahvistamiseen, ei välineellistämiään tai jakamaan millään tavalla seurakunnan luottamushenkilökenttää. Niin ikävää kuin se onkin, seurakuntien työyhteisöjen tilasta eri vuosien välillä tehtävät tutkimukset eivät osoita merkittäviä muutossuuntia parempaan. Työntekijät muun muassa odottavat saavansa huomattavasti enemmän palautetta esimiehiltä. Se jo yksin viestittää ajan ja vuorovaikutustaitojen puutteista ja muun muassa yksinjäämisen tunteesta niissä eri työalavastaavien haasteissa, joihin kirkkomme tahtoo seurakuntiensa välityksellä yhteiskunnassa vastata. En lähde tässä repostelemaan työolobarometrien tuloksia tässä sen enempää, siitä huolehtivat kyllä muut toimijat ja ne löytyvät helposti kirkon nettisivuilta.
Minun huoleni on siinä, että seurakunnan johtava paimenvirka saisi kirkossamme piankin vapain sydämin, nyt vielä usein puheenjohtajuudessa turhankin herkästi hallintopäätöksistä kuormitettuna, keskittyä jatkossa työyhteisön ja toiminnan johtamiseen toimimalla hallinnossa yksiselitteisesti pelkästään esittelijänä. Olen varma, että näin tässäkin asiassa toimimalla ja samalla viimein nykyaikaistumalla seuraamaan muun muassa Ruotsissa toteutettua mallia, muistaakseni 1970-luvulla, pääsemme seurakuntahallinnossa terveeseen valtatasapainoon. Tällaista säädöstarkistusta nyt esillä oleva hanke välilliseen vaaliin siirtymisen vaihtoehdosta kirkkoherranvaalissa mielestäni jatkossa oikeutetusti sallii pidettävän esillä.
Lopuksi haluan lohduttaa ja muistuttaa niitä, jotka sitten epäilevät maallikon kykyä toimia kirkkoneuvoston puheenjohtajana sanoilla: kirkkoneuvoston puheenjohtaja valitaan kahdeksi vuodeksi, kirkkoherra mahdollisesti 30:ksi. Kun ongelmat kasaantuvat, ovat yleiset virkamiesoikeudelliset säännökset tulleet viran avuksi, hyvin tuntemissamme tapauksissa, mutta eivät kaikessa. Tästä on kysymys. Olen suojelemassa virkaa. Toivon, että tästä tulee myöhemmin toivomusponsi liitettäväksi tähän lakivaliokunnan mietintöön. Haluan lukea yhden tähän aikaan sopivan virren säkeen lopuksi: "Siis ajan merkit nähkää, uutta luodaan, puu kukkii, kesä keskellemme tuodaan, on päivä Kristuksen, nyt polvillemme, Kunnian Herra tuntee kurjuutemme."
Riston kommentti sai minut pohtimaan. miksi oikeusistuimet on jätetty vain juristien hoitoon. Juristit toimivat niissä jopa puheenjohtajinakin, vaikka luku- ja kirjoitustaitoisia ”maallikoitakin” nykyään löytyy. Luulisi, että monien alojen huippuosaajiksi tunnustetut maallikot voisivat hyvin toimia puheenjohtajina käräjäoikeuksista korkeimpaan oikeuteen asti?
Ehkä opinnoilla ja kyseisiin asioihin perehtymisilläkin pitäisi olla joku merkitys. Kysyin aikoinaan kirkolliskokouksessa silloisselta KHOn jäseneltä, että onko väärin khran olla puheenjohtaja kirkkoneuvostossa. Hänen vastauksensa sisältö oli seuraavaa: kyllä se on ihan laillista, kyllä kirkolla voi olla omanlaisensa. hallinto.
Ei meidän ole todellakaan pakko matkia kunnallista demokratiaa kaikessa. Papeissa ja ehkäpä arkkipiispoissakin löytyy todella hyviä puheenjohtajia, mutta myös niitä, jotka eivät sovi puheenjohtajiksi (tällöin pitäisi olla hakematta khran virkoja ja seurakunnan olla valitsematta tällaista pappia). Tämän takia olin hyväksymässä sitä, että seurakunnassa halutessaan khra voi luovuttaa puheenjohtajuuden jollekin toiselle, mutta löytyy toki maallikkopuheenjohtajissa aivan samoin sekä hyviä että heikkoja puheenjohtajia.
Arto, oikeuslaitos toimii eri periaatteella kuin demokraattiseen edustukseen perustuvat elimet (joita kirkossa ovat mm.seurakuntaneuvostot ja kirkkovaltuustot ja valtiossa kansanedustuslaitos, kunnan demokraattiset elimet jne.). Mutta, Arton ideaa jatkaen, olisihan se mielenkiintoista jos edustukselliset elimet (muiden asiantuntijaorganisaatioiden tapaan) kansoitettaisiin asiantuntijoilla. Eduskunnassa ei istuisi kansan valitsemia edustajia vaan demokratian asiantuntijoita (demokratiateorioiden asiantuntijoita, esim. professoreja jotka ovat erikoistuneet tutkimaan demokratian luonnetta).
Artolle lämmin kiitos kommentista ja liki täydellisen käsitesekaannuksen tuomisesta vaihtopöydälle. Rinnastus tuomioistuimiin on perinjuurin väärä. Jos olisin pohtinut, että piispainkokous muodostettaisiin yleisen ja yhtäläisen kansanäänestyksen pohjalta, tekemäsi rinnastus tuomioistuimiin olisi ymmärrettävä. Tuomioistuimet eivät Suomessa hoida hallintoa, eivät edes hallinto-oikeudet, puhumattakaan Korkeimmasta oikeudesta tai Korkeimmasta hallinto-oikeudesta. Esim. hallinto-oikeudet ratkaisevat, onko hallintopäätös tehty laillisessa järjestyksessä, lain mukaisesti ja eräissä erikseen säädetyissä tilanteissa, onko hallintopäätös lain tarkoittamalla tavalla tarkoituksenmukainen, kun joku asianosainen on valittamalla väittänyt sitä epätarkoituksenmukaiseksi. Mutta hallinto-oikeus ei puutu siihen, jos toimielin (esim. kirkkoneuvosto tai kirkkovaltuusto) on laillisesti voinut tehdä tyhmän hallintopäätöksen.
Ehkä minun on syytä palata tähän aiheeseen vielä jossain myöhemmässä blogissani. Totean tähän vain tämän: Olennaista on, että ollaan rehellisiä. Jos maallikoita ei haluta keskeisiin kirkollisiin vastuutehtäviin, sanottakoon se suoraan. On ihan perusteltavissa, että papit hoitavat hallinnon ja seurakunnan päivittäiset aktiviteetit. Mutta se on sitten sanottava ääneen.
Juristeilla, papeilla, opettajilla ja toimittajilla on yhteisenä piirteenä vakaa usko siihen, että he asemansa ja koulutuksensa perusteella tietävät kaikesta kaiken. En kuitenkaan ole vielä koskaan tavannut juristia, joka väittäisi koulutuksensa perusteella olevansa teologian asiantuntija. Mutta olen törmännyt lukuisiin teologeihin, jotka luulevat olevansa teologeina kirkko-oikeuden asiantuntijoita, jopa taitavansa lakipykälien kirjoittamisen ja säännösten juridisen tulkinnan.
Risto, eikö sinun mielestä kirkkovaltuuston, yhteisen kirkkovaltuuston ja hiippakuntavaltuuston puheenjohtajuudet ole merkittäviä keskeisiä vastuutehtäviä? Minä ainakin pidän näitä hyvin keskeisinä vastuutehtävinä. Puhumattakaan siitä, että he tekevät päätökset riippumatta siitä kuka on puheenjohtaja.
Sari, eihän kirkko- ja seurakuntaneuvostoja ole kansoitettu papeilla/ viranhaltijoilla. Yksi pappi ja 7-15 muuta jäsentä. Onko todella niin nuo 7-15 muuta jäsentä (kaikilla yksi ääni) eivät osaa tarvittaessa äänestää toisin kuin kirkkoherra. Vaikka aikoinaan (yli 30-vuotisen kirkkoherra urani aikana) suurin osa päätöksistä tehtiin sulassa sovussa yksimielisesti, niin aina välillä minulle osoitettiin ”kaapin paikka” äänestyksessä. Mielestäni seurakuntademokratia toimi hyvin. 12 vuoden kaupungin luottamushenkilökokemuksella (hallinnon kaikilla tasoilla) totean, ettei seurakunnan hallinnolla ole juurikaan oppia otettavissa sieltä ja sen byrokratiasta!
Oikeuslaitokseen rinnastaminen ontuu. Mutta kyllä käräjäoikeuksissakin on ollut myös maallikkotuomareita (lautamiehiä) näihin päiviin asti. Minäkin olen ollut lautamiehenä aikoinaan seitsemän vuotta. Nyt niitä ollaan kyllä vähitellen vähentämässä.
Ontuu ja ontuu, mutta ehkä pitäisikin muuttaa nämä oikeusistumet sellaisiksi, joissa juristit toimisivat vain esittelijöinä esittelijän vastuulla ja me ”maallikot” toimisimme kollegion jäseninä. Tällaista malliahan kirkkoon näytetään haluavan. Eli pois hallintoelimistä ne, jotka ovat asiaa asiaa opiskelleet jne.
Käräjäoikeuksissahan on kuitenkin aina puheenjohtajan juristi/tuomari.
Näitä blogeja ja kommentteja lukiessa tuntuu, että kirkostamme pitäisi lakkauttaa pappisvirka, koska se näyttää vaivaavan niin monia. Ikäänkuin pappisvihkimys muuttaisi ihmisen sopimattomaksi hallintoon ja kykenemättömaksi esim. puheenjohtajaksi!
Nimimerkillä myös tuomarinvalan vannonut.
Joo oikeuden puheenjohtaja oli lautamiesaikanani tuomari. Lisäksi oli kolme lautamiestaä, jotka saattoivat äänestää puheenjohtajan kannan nurin. Jokaisella oli näet yksi ääni. Jos äänet menivät tasan, ei puheenjohtajan ääni ratkaissut, vaan lievempi tuomio voitti. Minäkin äänestin kerran juristipuheenjohtajan kanssa lievemmän tuomion puolesta ja se voitti 2-2. Mutta juristin ää ni ei ratkaissut, vaan lievempi tuomio.
Artolle vielä. Kuinkas paljon me teologit olemmekaan talousasioita opiskelleet? Niitähän suurin osa yhteisen kirkkoneuvoston asioista ovat. No minulla on kyllä kansantaloustieteen appro ja yleisen valtio-opin cumu yliopistotutkinnossa. Mutta minä en olekaan minkään hallintoelimen puheenjohtaja enkä esittelijä, kuten kirkkoherrat ovat.
Osmo, eikö juuri sitä varten talouspäälliköt ole kokouksissa läsnä, että he opastavat näissä asioissa. Niin olen ainakin luullut.
Juu Arto. Mutta miksi puheenjohtajan on oltava kirkkoherra. Eikö hänkin voisi olla opastaja teologisissa kysymyksissä, joita maallikot ymmärtävät vähemmän? Mihin mielestäsi maallikoita tarvitaan seurakuntien hallinnossa? Vai tarvitaanko mihinkään?
Itse seurakuntamestarina ja jokapaikan luuta on tullut nähtyä näitä yllä olevia asioita 38 vuotta ja luottamushenkilönä 2 vuotta kunnes muutin pois paikkakunalta. Täällä on puhuttu hienoin termein ja ylätason seurakuntatyöstä, mites ruohonjuuritaso.
Varsinainen seurakuntatyö arjessa jossa työntekijät ahertavat. Siellä on paljon hyvä toimintaa ja uskollista vastuunkantoa.
Olen silti kokenut että varsinkin pappien ja kantorien kohdalla varjellaan omia reviireitä hyvin voimakkaasti. On seurakuntia jossa vuosien saatossa mallikko puhujat ollaan työnnetty syrjään, tai vahvoja musiikin ammatilaisia ei haluta varsineiseen seurakunnan työhön kykyjä vastaaviin toimiin.
Yleensä seurakuntien työtekijät ovat taakoitettuja ja uupumuksien alla. Miksi ei käytetä maallikkoja avustamaan ja rikastuttamaan niillä alueilla joissa niitä voisi käyttää ja joka ei vaatisi virka vastuuta.
Merkittävä toiminta on tulevaisuudessa juuri maallikko työ ja heidän kouluttamisensa tiettyihin tehtäviin, silti niin että maallikot olisivat työ-ala vastuulisten alaisia ja vastuulla
Täällä on puhuttu pappisvaltaisuudesta, mutta on ollut merkkejä luottamushenkilöiden omimista henkilö kohtaisista vallan ylityksistä ja puuttumisista suoraan viranhaltioiden ja työntekijöiden toimintaan joka kuuluu aina vastaavalle työn johdolle
Näinkin asiat varmaan monasti ovat.
Lukiessani Riston muutamia viimeisiä blogeja ei ole millään välttynyt ihmettelyltä: miten tämä sama mies kykeni noiden koko kansan luettavaksi nyt purkamista käsityksistään maallikkuuden kirkossa käyttämättömänä ”arvona” huolimatta istumaan lojaalisti hiljaa ja esimiestensä varjossa. Puheoikeus neuvoksilla KK:ssa oli. Mutta taitava sananasettaja emeritusneuvoksen on täytynyt puheissaan Turussa olla, koska harvan uskon paikalla saaneen juurikaan hajua, että maallikkuudelle oli näinkin järeän luokan hiljainen puolustaja joukossamme. Oliko hän virkamies mutta kuitenkin samalla maallikko, joka joutuikin korvat aivan toisesta syystä punaisena kuuntelemaan salissa maallikoiden valitusvirsiä, usein varmaan onnettomastikin peiteltyjä, kirkkopitäjiensä elämästä ja siitä, mitä arkitodellisuus niissä oli. Nyt kun kirkkoa riisutaan ja revitään suuntaa jos toiseenkin, tulee vain mieleen, löytyisikö henkilöltä, joka oli aikanaan rakentamassa kirkon puolesta ”yhteiskuntasopua” näkyvämmin ja jopa tuloksekkaammin kuin itse paavius, valmiutta jakaa kokemuksiaan jollain järeämmälläkin tavalla – kaivattujen muutosten aikaansaamiseksi: paneeliedustus tai muu vastaava ja jonne tietysti kirkon tiedotuskeskus kutsuttaisiin paikalle. Keskusteluaikaa on n. puoli vuotta ja se on siinä!
Täällä vain jauhetaan ylempien tehtävien paikoista kun paljon enemmän tarvittaisiin ihan normaaliin seurakuntatyöhön vastuunkantajia, kyllähän puheenjohtajatkin kantavat vastuita mutta se on vain yksi homma, vaikka onkin merkittävä. Monesti juuri siellä alatasolla tehdään joka päivä hyvin merkittäviä tekoja että seurakunta elää tässä ja nyt.
Olen simppeli ajattelija pappeuskysymyksessä: mennään lutterilaisittain niin että on kaksi pappeutta: teologisesti oppinut ja yleinen, hengellisesti nouseva pappeus. näyttää siltä, että koko asiaa veivataan vain lain ja johtajuuden nimissä. Asiahan on paljon laajempi. Maallikolla on mahdollisuus hengelliseen, yleiseen pappeuteen. Sen antaa hänelle hänen hengellinen paneutumisensa uskon elämään.
Kirkko voi miettiä, onko se ”tervehenkistä” vai ei. Hyvä jos miettii. Saa samalla oivalluksia omasta hengellisestä paneutumisestaan. Mätiä omenoita voi kasvaa molemmissa puissa, papiston ja maallikoiden. Ylikypsiäkin putoilee. Jotkut käyvät ja muutuvat ”humalahakuisiksi”.
Kirkon tulisi olla maailmansa kuvastin Jumalan silmien edessä. Rehellisesti. Puutteensa tunnistaen niin pappeuden kuin maallikkoiden osalta. Ei kai siinä ole hyvä enää palata Kainin ja Aabelin veljeskateuteen!?
Aina kun ihminen puhuu tai kirjoittaa yleisestä pappeudesta yhteisen pappeuden sijaan, jää liukeneva maku … Tosin evl:n ’aamenesta öylättiin’ sanakirjakin jättää mahdollisuuden hukata käsitteiden välinen ero, kun siellä todetaan ”Yhteisellä (yleisellä) pappeudella tarkoitetaan …” Yhteinen pappeus voi kuitenkin toteutua vain juuri Jeesukseen uskovan elämässä, Hänen kauttaan ja tässä on se sanan ’yhteinen’ perustava pointti!
Googlaten; Luther sitoo kasteen ja uskon toisiinsa edellytyksenä kristittyjen yhteiselle pappeudelle.
Päivi Huuhtanen-Somero, olen samaa mieltä ja oikeastaan paremmin sanoitettu kuin allekirjoittanut.
Eero Polsa