”Kirkko on epärehellisimmillään, kun se puhuu maallikoiden asemasta kirkossa”. Näin sanoin joitakin vuosia sitten kokouksessa, jossa puhetta johti edellinen arkkipiispa. Sanoisin samoin tänäänkin. Toisaalta korostetaan maallikoiden merkitystä ja osallistumista kirkon toiminnan kaikilla tasoilla ja samaan aikaan seurakuntien ja kirkon hallintoa halutaan viedä yhä pappiskeskeisempään suuntaan. Kriittisyyteni kohdistuu erityisesti tähän kahdella tuolilla istumiseen. Olisi rehellisempää puhua ja tehdä niin kuin sanoo. Olkoon puhe on, on tahi ei, ei.
Ostin kesällä mökkikuntani kirjaston poistomyynnistä Mikko Juvan muistelmateoksen ”Seurasin nuoruuteni näkyä”. Kirjassa Juva, joka muutaman vuoden arkkipiispuuden jälkeen lähti uupuneena ja työhönsä tuskastuneena eläkkeelle, päivitteli havaitsemaansa piispuuden ja pappeuden lisääntynyttä korostusta ja hämmästeli sitä, että papisto ei halunnut uskoa hallintoa ”hurskaiden maallikoiden hoidettavaksi”, mikä olisi mahdollistanut pappien keskittymisen hengelliseen tehtäväänsä.
Kun seuraa kirkossa käytävää keskustelua ja hallinnon eri portaissa menestyviä esityksiä, tuntuu usein, että elettäisiin vieläkin ikään kuin kirkkolaissa säädettäisiin kuten sata vuotta sitten, että ”kirkkoneuvosto on kirkkoherralle avullisena seurakunnan asioiden hoitamisessa”. Ja että pitäjän ainoat luku- ja kirjoitustaitoiset ovat rovasti, nimismies ja apteekkari ja kansakoulun opettaja.
Kun lähdetään siitä, että seurakunnan ja seurakuntayhtymän johtajan sekä kaikkien kirkon keskeisimpien toimielinten puheenjohtajien tulee olla teologeja siksi, että muilta puuttuu tarpeellinen osaaminen ja asiantuntemus, on aika turha päivitellä, ettei omilla aloillaan huippuosaajiksi tunnustettuja maallikoita onnistuta motivoimaan antamaan panostaan ja osaamistaan kirkolleen ja seurakunnalleen. Kirkon sisällä olisi tarpeen nopeasti hyvin avoimella mielellä ja korostetun rehellisesti arvioida, keskustella ja tehdä johtopäätökset sekä viestittää siitä, mitä halutaan. Halutaanko kansankirkkoa, joka todellisesti haluaa ottaa ja saada käyttöönsä jäsentensä osaamispanoksen vai halutaanko kirkkoa, jossa maallikot ovat toiminnan rahoittavaa kirkkokansaa, ja vaaleilla luottamustehtäviin valitaan kahvinkeittotehtäviin halullisimmat.
Jos kirkko olisi Jumalan valtakunta maanpäällä, siinä pitäisi olla kolme ärrää kaksi sioa ja yksi pieni. Ne olisivat Rakkaus, Raamattu ja raha.
Jos me tutkimme miten voimasuhteita voidaan käsitellä niin, että yhtälö vielä toimii, niin pakollinen on vain tuo pikkuärrä.
Rakkautta ei enää tarvita, koska kaikki hoidetaan demokraattisilla enemmistöillä. Tarpeellinen kannatus, asia menee läpi ilman rakkauden hempeilyä.
Raamattu on niin ikävä kirja, kun siellä on niin paljon sääntöjä. Kukaan ei juuri huomaa, jos sitä ensin vähän suomennetaan, sitten hiukan tulkitaan ja lopuksi jätetään se sinne museohyllyyn tuomiokirkon torniin, eikä juuri kukaan huomaa mitään.
Jäljelle jää vain se yksi tarpeellinen. Jeesuskin puhui samoja sanoja, mutta luulen tarkoittaneen eri asiaa. Jos Jeesus olisi yliopiston rehtorina ja Pyhä Henki opettajana, niin kai me saisimme elämäämme jotain uutta päivittäin. Voisi tuoda Hengenuudistuksen ja viimein herätyksen.
Asiaa. Monissa seurakunnissa jo kahvien keittämisen arvostaminen olisi osoitus seurakuntalaisten yhteisöllisyyden alkeellisesta arvostuksesta. Sekään ei usein onnistu. Siis tarkoitan kahvien keittämistä. Tämä kertoo minulle siitä, että ev.lut. kirkko ei oikeastaan ole kiinnostunut siitä, että se olisi ”seurakunta”. Tärkeintä ydintä on todellisuudessa ”maagiset sakramentit”, joita papit suorittavat. Todellakin puhe ja teot ovat ristiriidassa.
Lainaus:”Halutaanko kansankirkkoa, joka todellisesti haluaa ottaa ja saada käyttöönsä jäsentensä osaamispanoksen vai halutaanko kirkkoa, jossa maallikot ovat toiminnan rahoittavaa kirkkokansaa, ja vaaleilla luottamustehtäviin valitaan kahvinkeittotehtäviin halullisimmat.”
Hyvää pohdintaa, mutta varmasti tämä asia ei tästä selvemmäksi tule koskaan niin kauan kuin meidän ev.lut kirkko on mikä se on.
Kun itse täysin maallikkona tulin uskoon vuonna 1994, riemastuin kovasti siitä, että nyt olen ”yhtä” sen kirkonväen kanssa joka siihen asti oli ollut vieras. Vaan miten kävi; Hengen paloani yritettiin ”ymmärtää” ja eipä siitä paljoa vastakailua tullut. Jotkut tulivat kyllä naulakolla onnittelemaan ja uudelleenkin olin tervetullut. Vaan sydämeni palo oli se; että kahvinkeittäjäaines haluaisi, että ne, jotka eivät tiedä, että Jeesus on edelleen todellinen, siitä kuulisivat! – Joitain rukouspiirejä oli, mutta niissä tärkeintä oli se meidän muutaman ihmisen kokoontuminen ja kahvit & pullat. Kovasti pidin mielessäni sen, että mitään ei tule vähätellä. Mutta tajusin mitkä valtavat mahdollisuudet kirkolla olisi, jos niitä käytettäisiin luovasti ja innostavasti ja juuri niitä nk. hengessään kuolleita kohtaan. Liian usein sain kuulla, että jokainen tulee uskollaan autuaaksi! Tuli tärkätty olo. Yritin silti, yritin kovasti, yritin tajuta sitä kirkon sisäistä maailmaa…vaan siellä oli / on melkoinen palokunta valmiuksissa koko ajan. No eihän se ihan musta valkoista ole, mutta silti… juodaan enemmän kahvia kuin puhutaan Jeesuksesta! Onneksi oli muitakin ryhmiä nk. vapaissa suunnissa. Tajusin, että ne olivat syntyneet syystä, että meidän oma kirkko ei ole voinut vastata maallikon hengelliseen nälkään. Kerran ”eksyin” piispantarkastukseen ja siellä vastustettiin kovasti Tuomasmessua. Onneksi yksi pappi nousi puolustamaan. Vuosia myöhemmin hänestä tuli piispa. – Vaan meidät maallikot ohjataan kyllä mieluummin kahvinkeittoon kuin todistamaan elävästä Jumalasta, joka edelleenkin auttaa ja ohjaa ihmisen elämää, parantaa sairaita ja pitää sielunvihollisen loitolla! Ja sehän se olisi se kirkon tehtävä! – Onko se sitten niin, että näin on aina ollut ja oleva, vai voiko tähän tulla muutos? Voiko maallikoista tulla kirkkomme hengen uudistajia kun pappien aika menee riidellessä siitä miten Raamattua tulee tulkita? Ja ihmetellään että miksi ihmiset eivät käy sunnuntaiaamun jumalanpalveluksissa. Miten papit yleensäkään voivat sellaista ihmetellä, kun esim. erilaiset Sanan ja Rukouksen -illat viikosta toiseen vetävät kirkot täyteen. Loppuun sanon, että olen käyttänyt sanaa pappi yleisluontoisesti, ja tiedän että tietysti papeissa on niitä, jotka näkevät asiat toisin, mutta isoa ratasta on kyllä vaikea pienin voimin kääntää. – Kuitenkin toivottavasti mahdollisimman moni uskoo, että rukous on kuin se käsi, joka käsi kääntää koko maailmaa. Olkoon rukouksemme kohde Jumala Hän, josta Raamattu kauttaaltaan todistaa ja jonka kautta Hän nostaa meitä maallikkoja kaikesta huolimatta! Siis karuna yhteenvetona todettakoon, että se kirkko, jonka rippikoulun olin käynyt, ei kuitenkaan vastannut sitä hengentodellisuutta, jonka lahjaksi sain. Ja josta kirkko kuitenkin edelleen julistaa, onneksi! Ja todella onneksi Suomessa on sitten muitakin vaihtoehtoja kuin ev. lut. kirkkoon kuuluminen, johon minäkin kuuluisin, jos siellä olisi luovaa tilaa maallikoille. Saarnatkaa Jumalan Rakkaudesta, sillä sen suurempaa ei ole kuin Hänen Rakkautensa meitä ihmisiä kohtaan. Hyvää joulua kaikille!
En pysty sitä leipää miespapin kädestä ottamaan. Kuuleman mukaan eivät pese käsiään käydessään WC:ssä. No ei ole tarvettakaan. Kotona murran omatekoista leipää.
Charlotta, hyvä kommentti, kiitos. Käsihygienia on tärkeää. Meillä pappi pesee hyvin kädet ja käyttää käsidesiä.
Kotiehtoollinen ei ole pyhä kommuunio.
Alkuseurakunnassa ei sitä kai tiedetty, kun mursivat kodeissa leipää
Seurakunnan messu voidaan toimittaa myös kodissa. Tällöin papin eli seurakunnan paimenen toimittama messu on avoin koko seurakunnalle. Kotiehtoollinen ei ole seurakunnan messu.
Kiitos Pekka hyvästä kommentista.
Ei kai se ollu ku mun huonoa huumoria. Joku saattoi jo kuvitella, että suosin papittomia ehtoollisia.
Tuossa aiemmin kun kirjoitin siitä, että voisin seurakuntatalolla järjestää hartaustilanteita, niin siitäkin jo tuli palautetta, että hyväksyn muka papittomat messut.
Hyvä tarkennus, kiitos Pekka. Rakennus, jossa messua vietetään ei tarvitse olla kirkkorakennus. Tärkeintä on, että tila on avoin koko seurakunnalle ja seurakunta viettää yhdessä pyhää kommuuniota.
Ehtoollinen yhdistää seurakuntalaiset Kristukseen, toisiinsa ja kaikkien aikojen kaikkiin kristityihin. Siksi sen säännöllinen vietto on tärkeä. Leivän ja viinin jakamisen tekninen toteutus ei ole sakramentin pätevyyden kannalta merkityksellistä. Hygieniasyistä on suositeltavinta, että leipä annetaan käteen eikä suuhun ja viini jaetaan pikariin kaadettuna, kuten ev.lut. seurakunnissa yleensä tehdään. Jos haluttaisiin tarkasti noudattaa Jeesuksen ajan tapaa, tulisi leivän olla suurehko vehnäleipä, josta murretaan palasia ja viini nautittaisiin yhteismaljasta. Ehtoollisaineiden jälkikäsittelystä on äskettäin annettu ohjeita, jotka lähenevät katolisen kirkon käytäntöjä. Katolinen käytäntö perustuu ajatukseen, että konsekroitujen ehtoollisaineiden pyhyys säilyy messun jälkeenkin. Tämä käsitys on mielestäni luterilaisen ehtoollisopin valossa peruteiltaan kyseenalainen.
Yrjö kiitos mielenkiintoisesta kommentista. Todellakin koko seurakunnan messun säännöllinen vietto on tärkeää. Hygieniasyistä otan leivän suoraan kielelleni ja viinin kalkista. Leipä ja viini on aina käytettävä ihan kokonaan, ihan jokainen leivän murunen ja viinin tippakin. Yhtään ei saa jäädä yli.
Ei näin ole luterilaisessa kirkossa. Miksi mielestäsi kaikki pitää käyttää?
Luterilaisessa kirkossa on kautta aikojen käytetty leipä ja viini loppuun. Evl-kirkon tapoja en tiedä.
Eli Kristuksen ruumis ja veri on käytettävä loppuun yhdessä koko seurakunnan kanssa. Tämä siksi, että silloin ehtoollisaineita ei voi käyttää väärin. Harhaan menneet voivat vaikka palvoa siunattua leivänpalaa tai mitä muuta tahansa. Mikä voisi olla arvokkaampaa kuin Kristuksen ruumis ja veri? Ei kukaan heitä arvokasta menemään.
Juhalle tiedoksi: Aiemmin pidettiin suositeltavana ja kunnioittavana käytäntönä sitä, että maljaan jäänyt viini kaadettiin kirkon kivijalan juureen ja ylijääneet leivät käytettiin seuraavassa messussa.
Yrjö, kiitos tarkennuksesta. Tarkoitit varmaan evl-kirkon aikaisemmasta käytännöstä. Mielestäni kirkon kivijalkaan kaataminen on siunatun viinin Kristuksen veren väärinkäyttöä. Messussa pitäisi siunattu ja leipä aina käyttää kokonaan.
Juhani Ketomäki. Nyt olet kyllä väärässä. Luther opasti nimenomaan yli jääneiden siunattujen ehtoollisaineiden loppuun nauttimiseen. Tästä on kirjoittanut esimerkiksi Jari Jolkkonen perusteellisessa väitöskirjassaan Lutherin ehtoollisopista. Asiaa on jo ennen Jolkkosta käsitellyt hyvinkin yksityiskohtaisesti saksalainen Jűrgen Diestelmann useassa kirjassa.
Hyvä kommentti, kiitos Marko. Juuri näin ja näinhän me teemme joka sunnuntai. Murustakaan tai tippaakaan ei mene hukkaan.
”Murustakaan tai tippaakaan ei mene hukkaan. ”
Tavallaan menee, koska se menee vatsaan ja ulostuu.
Hyvä näkäkulma, kiitos Tarja. Mutta olen eri mieltä. Mitään Kristuksen ruumiista ja verestä ei mene hukkaan.