Opetuslasten kysymys ”kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” on meille tuttu ja tiedämme myös siihen vastauksen. Mutta ken on suurin maan päällä? Kenellä on valta kirkossa? Se on kautta historian herättänyt keskustelua ja suuria skismoja, eikä meidän aikamme tee siinä poikkeusta.
Parastaikaa on kirkolliskokouksen käsittelyssä seurakuntarakenteen kehittämishanke. Sen vaikeimmaksi kysymykseksi näyttää jälleen muodostuvan hierarkian yläpään valtasuhteet, seurakuntalaisten asema ei niinkään. Seurakuntalaisten valtaa on tapana kutsua demokratiaksi. Joidenkin mielestä se sovi ei kirkkoon, ei edes luterilaiseen.
Kristillinen kirkko alkoi muotoutua muutama vuosikymmen Jeesuksen elämäntyön jälkeen. Hän itse liikkui kansan parissa, ei hierarkian huipulla. Alkuseurakunnissa oli erilaisia tapoja päättää asioista ja johtaa niitä. Joissakin oli myös jäsenvallan muotoja käytössä. Demokratian esiasteitahan oli käytössä jo muutama sata vuotta aikaisemmin Kreikan kaupunkivaltioissa.
Mutta Jeesuksen kuoleman jälkeisinä vuosikymmeninä elettiin Rooman keisarikunnassa, jossa valtasuhteet olivat selkeät: ylhäältä alas, keisarista maaherroihin. Keskiajalla germaaninen keisari oli ylimpänä, hänen alapuolellaan pienempiä valtiaita feodaalisen aseman mukaan. Kirkon pääksi nousi paavi, joka ennen pitkää ryhtyi kilpailemaan vallasta keisarin kanssa; kumpi sai nimittää toisensa?
Reformaatio 1500-luvulla merkitse Pohjois-Euroopassa siirtymää paavin ja keisarin vallan alta pienempien ruhtinaiden ja piispojen hallintaan. Kuningas tai myöhemmin Suomessa presidentti nimitti piispan, eikä se ollut pelkkä muodollisuus.
Kunnallinen itsehallinto eriytyi seurakunnista 1800-luvun puolivälissä, mutta ylin valta määräytyi Ruotsin vallan ajalta hallitsijoineen ja säätyineen.
Pidettiin luonnollisena, että kirkon valtarakenteet muotoutuivat ympäröivän yhteiskunnan mallin mukaan. Maallinen ja hengellinen valta sekoittuivat tai niillä ei nähty suurta eroa.
Kirkonkokoukset olivat ensimmäinen paikallisen demokratian muoto, mutta valtaa ei niissä ollut kaikilla. Kirkonkokouksissa äänivalta oli sidottu maaomaisuuteen ja sukupuoleen. Yleinen ja yhtäläinen äänivalta tuli Suomen valtion ja kuntien hallintoon vasta itsenäisyyden aikana. Sen myötä demokratia on tullut kirkkoonkin askel askeleelta, yhtäläinen äänioikeus vasta 1953. Piispan nimittäminen ja osittain jopa valitseminen kuului kuitenkin presidentin valtaoikeuksiin 1900-luvun loppuun asti.
Historian kertaus osoittaa, että kirkon hallinto yleensä ja äänivallan osalta erityisesti on siis seurannut maallisen hallinnon kuvioita, eikä niinkään riippunut kirkon opin lähtökohdista. Toki papistolla on siinä aina ollut keskeinen asema, silloinkin kun kuningas käytti ylintä valtaa.
Jäsenten (seurakuntalaisten, myös naisten) äänivalta on 1900-luvun kuluessa kirkossa vähitellen kasvanut. Kasvua ovat rajoittaneet ja sekoittaneet kiintiöpaikat sekä ristiin edustukset ja päätösten alistamiset. Nykytila on sekava: valta on olemassa, mutta sen lähteitä on vaikea löytää. Jäsendemokratiaa rajoittaa varsinaisen hallintojärjestelmän lisäksi sekavat vaalitavat ja alhainen äänestysaktiivisuus.
Näitä asioita pohtiessani ja historian lehtiä selaillessa vahvistui oma käsitykseni, että demokratia soveltuu erittäin hyvin kirkkoomme ja tekee sille hyvää. Alkuviikolla uutisoitiin paavin ero. Se sai ajattelemaan, että demokratia tekisi hyvää myös katoliselle kirkolle. Ongelmat kun eivät poistu sillä, että ne pidetään piilossa.
Kehitys tästä eteenpäin? Jäsendemokratiaa tulee vahvistaa ja selkeyttää. Se edellyttää valtarakenteiden yksinkertaistamista ja äänestysaktiivisuuden kasvua. Jotta niin kävisi, on kiinnostusta herätettävä ja äänestämistä helpotettava.
Myös muita seurakuntalaisten osallistumisen muotoja on vahvistettava. Ihmiset eivät enää tyydy olemaan yhteisöissä vain vallan käytön ja toiminnan kohteita ja maksajia, vaan he haluavat osallistua ja olla myös tekijöitä. Monenkeskinen viestintä muuttaa yhteisöjen elämää ja dynamiikkaa. Hierarkioiden merkitys vähenee ja kirkkokin rakentuu alhaalta käsin.
Kirkolla ja kunnilla on samanatpainen johtamismalli. Kari J. Hietala on tehnyt siitä ansiokkaan gradun.
http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/ep/tiedostot/Valta_dualistisessa_johtamisessa.pdf
Tuohon Salmen esittämään toteamukseen voi lisätä kysymyksen, miksi? Ei kirkko välttämättä tarvitse samoja toimielimiä, mutta jäsendemokratiaa kirkko kyllä tarvitsee. Sitä ei kuitenkaan tarvitse järjestää aivan samalla tavalla kuin kunnissa on.
Markku Jalava puhuu ihan viisaita. Kiitos!
Jos jäsendemokratian edistäminen on tavoite, niin kirkolliskokousedustajat lienevät nukahtaneen uuden kirkkolain muutoksen käsittelyssä. Siinä poistetaan viimeisetkin luottamumiesten valtaoikeudet suhteessa papistoon. Tämä tapahtui poistamalla valtuustolta oikeus määritellä ohje- ja johtosäännöillä papiston työnkuvista ja alistamalla papisto kirkkoherran direktio-oikeuden alle.
Martti Muukkonen, eivät potilaat (=kansa) määrittele minkään lain ja asetuksen nojalla sitä miten lääkäri tutkii, hoitaa ja leikkaa ”asiakkaitaan”. Jonkinlaista valtaa yksittäiseen lääkäriiin on johtavalla lääkärillä ja muilla lääkintähallinnon viranomaisilla.
Miksi kirkossa kansa tietää paremmin kuin kansan valitsema kirkkoherra? Mitä me ylipäätään teemme kirurgeilla ja kirkkoherroilla, jos emme voi luottaa heidän ammattitaitoonsa? Leikkaame omat sydämemme ja ratsastamme omalla uskollamme taivaaseen?
Martti, jäsendemokratian vahvistaminen ei tarkoita yksittäisen työntekijän työn tekemisen ohjaamista, mutta kylläkiin työn tavoitteiden asettamista ja tavoitteiden saavuttamisen arviointia.
Ilman muuta hyvää ja valaisevaa pohjatekstiä tulevaan, vaikka kirkolliskokousedustaja raottaakin kovin vähän sitä, mitä hän mm. hallinnon yksinkertaistamisella tarkoittaa. Minä kyllä ymmärrän, että Jalava jättää oivallisesti edeltävässä kommentissaan ”aikaa” ymmärtää viestinsä – sitä nykyhallintoon kiinnittämättä.
Korostanpa vaan, että on joka tapauksessa ensin tärkeää kokea kutsumus luottamustehtävään seurakunnassa tai kirkossa mielekkäänä ja jopa kilpailtavana. Vasta tämän jälkeen voidaan ajatella tavoiteltavan parempaa äänestysaktiivisuutta – eikä suinkaan toisinpäin.
Paavo Eero, tärkeä huomio äänestysaktiivisuudesta. Vaikka kuinka tiedotettaisiin ja vaikka miten helpoksi äänestäminen tehtäisiin, mutta äänioikeutetuilla ei olisi kiinnostusta vaaleihin, ei prosentti paljoa nouse. Jotain aina voidaan tehdä viestinnällä ja vaalitavallakin, ja se kannattaa tehdä. Monimutkaisuus etäännyttää, pistää kävelemään ohi. Toisaalta osallistumista vaalehin voidaan pitää yhtenä yhteisön yhteyden mittarina. Se ei koske vain seurakuntia, samoja piirteitä on yhteiskunnallisissakin vaaleissa.
Valta ollee niillä jotka tästä elinkeinojärjestelmästä eniten tienaavat ja eniten kantavat huolta eläkkeittensä maksatusvalmiudesta.