Tämä on thaimaalainen tapa. Laita kädet rinnan eteen ja kumarra niin, että nenänpää melkein hipaisee sormien päitä. Näin tehdään “vai”, oikeaoppinen tervehdys Thaimaassa. Samalla sanotaan “Sawatdii khrap” tai “Sawatdii kha” riippuen tervehtijän sukupuolesta. Tervehdyksen iästä tässä muodossa on paljon teorioita, mutta oletettavasti se sementoitiin viralliseksi thailaisuudeksi vuoden 1939 jälkeen, jolloin valtio nimeltä Siam myös nimettiin Thaimaaksi. Tuohon aikaan monien kieliryhmien ja kulttuurien maa Siam yhtenäistettiin niin kielen kuin kulttuurin osalta.
Tämän tervehdyksen lisäksi on tietysti monia muita asioita, joita thaimaalaiset kokevat oman kulttuurinsa peruselementeiksi. Yksi niistä on theravada-buddhalaisuus, jota tunnustaa yli yhdeksänkymmentä prosenttia asukkaista. Buddhalaisuus on saapunut Thaimaahan lähetystyön tuloksena useammassa aallossa vuosisatojen ajan. Samalla se on sekoittunut maaseudun animismiin, kiinalaiseen esi-isien palvontaan ja hindulaiseen kuningaskulttiin muodostaen oman sekoituksensa kaikista näistä aineksista. Se on kuin thaimaalainen ruokapöytä, jonka identiteetti on siinä, että se on sekoitus eri kulttuureista tulleista mauista. Siinä on kiinalaista, kambodzhalaista, intialaista ja etelä-amerikkalaista maustetta vain muutama mainitakseni. Esimerkiksi kuuluisa chili, jota thaimaalaiset lisäävät melkein jokaiseen ruokalajiin, ei suinkaan ole aasialaista perua. Se on tullut Aasiaan todennäköisesti portugalilaisten kauppiaiden ja lähetyssaarnaajien mukana 1500-luvulla.
Monet thaimaalaiset haluavat varjella omaa kulttuuriaan ulkopuolisilta vaikutuksilta. Täysin ymmärrettävää, mutta sinällään erikoista, kun ajattelee miten selkeästi thailaisuus on rakentunut erilaisista ulkopuolelta tulleista vaikutteista. Thaimaa ei ole kuitenkaan poikkeus. Onhan Suomi ja sen kulttuuri myös rakentunut ulkopuolisista vaikutteista. Mitään alkuperäistä kulttuuria ei ehkä ole paikallistettavissa. Suomessa jo ennen kristinuskon saapumista erilaiset paikalliset kulttuurit ja uskomusjärjestelmät lainasivat toisiltaan aineksia välillä väkivaltaisesti ja välillä rauhanomaisesti. Tästä sekoittumisesta on vain paljon vähemmän jälkiä kuin niistä, jotka tapahtuivat myöhemmin. Tarina taitaa olla kaikkialla aika lailla sama. Se, mitä me pidämme aitona suomalaisuutena tai thailaisuutena on vain yhden aikakauden näkökulma ja heijastus tarkastelijan omista arvoista.
Ehkä kulttuuria on syytä tarkastella jokena, liikkeellä olevana prosessina, joka ottaa koko ajan mukaansa uusia aineksia. Jotkut kohtaamani suomalaiset ovat kyseenalaistaneet koko lähetystyön oikeutuksen vedoten siihen, että kristinusko ei kuulu esimerkiksi thaimaalaiseen kulttuuriin. Tällaisen ajattelutavan taustalla on aika staattinen kuva kulttuurista ja apaattinen kuva paikallisten ihmisten mahdollisuudesta päättää, mikä heidän elämässään on tärkeää. Taustalla hengittää tietysti imperialismin haamut, mutta nekin ajat ovat jo aika kaukana historiassa. Ehkä tällainen pelko heijastaa myös käsitystä kristinuskosta länsimaisena keksintönä. Rehellisyyden nimessä olisi myönnettävä, että Nasaretin mies oli enemmän aasialainen kuin suomalainen.
Tero Massa
Thaimaan ev.lut. kirkon pastori
