Vanhoillislestadiolainen herätysliikkeemme on ajautunut jälleen tilanteeseen, joka heijastuu voimakkaasti mediassa ja hyvin paljon keskinäisissä keskusteluissa monin tavoin nykytekniikan suomilla mahdollisuuksilla. Kirkkomme julkaisuna Kotimaa on vain yksi areena, mutta toimii hyvin keskustelun edistäjänä.
On selvää, että herätysliikkeemme on historiallisen murroksen keskellä.
Otsikon aihe kokonaisuudessaan on suuri ja vakava, kun sen oikein ymmärtää.
Mieleeni on jäänyt soimaan erään kommentoijan parahdus: Herätysliike – herätkää!
Itse olen sotien loppupuolella syntynyt, tässä herätysliikkeessä uskovaisten sukujen keskellä elänyt ja kaikki vaiheet kokenut.
Uskoisin, että Kotimaa-julkaisua seuraavat tietävät, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan vl-liikkeeseen tunkeutuneesta harhaopista 1960 – 1980 -luvuilla. Tästä ilmiöstä on nytkin kyse.
Toisin kuin luulisi, harhaoppi vaikuttaa liikkeemme keskellä yhä nuoremmankin polven talostelussa viimeistään suhtautumisessa lasten syntyvyyteen – mutta heillä on kyllä aivan omakohtaisia kokemuksiakin hoitokokouksista ja niiden jatkeeksi muodostuneista seurakuntapäivistä.
Yksi sysäys tähän kirjoitukseen oli, kun luin uutissivustolta, että Olavi Voittonen lausui vielä äskettäin median edustajalle, että pääosin hoitokokoukset koettiin siunauksellisiksi.
Luitte oikein: ”Pääosin hoitokokoukset koettiin siunauksellisiksi”.
Toinen sysäys oli Joona Korteniemen blogi ”Hulluinhuonelainen”, joka käsitteli valheen ja totuuden merkitykseen sekä yksilön, että yhteisön kannalta. Erityisen puhutteleva on toteamus, että valhe on mädättävää myrkkyä kaikille ihmisyhteisöille. Hän kuvaa hyvin, kuinka valhe tuhoaa luottamuksen ilmapiiriä, jonka varassa jokainen yhteisö on. Epäluottamus taas synnyttää pelkoa, vihaa ja viha katkeruutta. Siitä seuraa ahdistusta ja sulkeutumista.
Kun valhe pyritään peittelemään uusilla valheilla voi ihminen tai ihmisyhteisö joutua valheiden verkkoon, josta on vaikea vapautua. Verkon selvitteleminen vaatii paljon aikaa ja henkisiä resursseja. Silti verkon selvitteleminen on aina kannattavampaa ja kestävämpää kuin selvittämättä jättäminen jne.
Totuus on näet kaikessa alastomuudessaan hyvin karua ja julmaa harhaopin ensimmäisinä vuosikymmeninä. Se kosketti liikkeen kaikkia jäseniä. Siten ilmiö on ollut täydellä syyllä kollektiivinen. Massahoitokokoukset kulkivat aaltoina ympäri Suomen kaikilla rauhanyhdistyksillä ja silloinen SRK oli edustajineen niissä 488 kertaa. SRK käytännössä organisoi harhaopin ”sisäänajon”, koska harhaopin johtohahmot olivat ottaneet siellä vallan.
Tämän kollektiivisen ilmiön uhreja olivat niinä vuosikymmeninä kaikki, koska lapsetkin olivat mukana hoitokokouksissa, joihin velvoitettiin tulemaan.
Kun myöhemmin SRK:n sisällä havahduttiin harhaopin mielettömyyteen, keskityttiin kritiikissä sen henkiopin tuomitsemiseen. Tiedämme, kuinka monennimisistä vääristä hengistä KAIKKIA jäseniä vaadittiin tekemään yksitellen seurakunnan edessä julkista parannusta.
Myös nuorilta, jopa 12-vuotiailta vaadittiin tällaista – eikä vain yhtä kertaa, vaan useita kertoja. Julmuus, joka on edelleen tämän harhaopin leimallisin piirre, näkyy erityisen selvästi ilmauksessa, joka luettiin hänelle, joka ei osannut tai voinut tehdä vaaditusta väärästä hengestä parannusta. Hänet jätettiin kirjaimellisesti saatanan haltuun.
Luit aivan oikein – niitä sanoja käytettiin – jopa lapsille.
Koska kaikkia kiellettiin puhumasta jälkeenpäin näistä asioista ja alkoi opetus kuin mantrana hoitokokousten siunauksellisuudesta – on tilanne tämä: vieläkään eivät uskovaiset uskalla puhua yhteisistä kokemuksista = kollektiivisesta vääryydestä, joka astui liikkeeseemme karmivalla tavalla.
He, jotka olivat lapsina näissä massahoitokokouksissa mukana ja muistavat, ovat vasta lähestymässä keski-ikää.
Harhaoppi ja sen julmuus tulevat erityisen selvänä ilmi sen ajan kannanotoissa ja julkilausumissa. TV:n osalta tiedämme, miten se meni ja on muuttunut ilman virallista irtisanoutumista harhaopin aikaiseen kannanottoon ja koulu-tv:n kieltämiseen. Näistä uskovaisten lasten kokemuksista voisi keskustella, koska ne eivät varmasti olleet heille helppoja. Itse en esimerkiksi ymmärtänyt silloin lasteni todellisia tunteita – vasta jälkeenpäin
Harhaopin vaikutus suurperheiden syntyyn
Monelle voi olla yllätys, että juuri silloinen julkilausuma syntyvyyden säännöstelystä julmine sanakäänteineen tuli aiheuttamaan seuraukset, joita maassamme ei ennen sitä oltu nähty.
Kun muistelen lapsuuteni kaupungin lestadiolaisyhteisöä, ei siellä kellään ollut kovin suuria perheitä. Silloin uskovaisilla oli samanlaisia perheitä kuin muillakin. Normikoko oli 4-6 ja niillä main. Ehkäisyvälineet eivät olleet käytössä, mutta vain jossain maalla saattoi olla suuri perhe.
Seuraavien vuosikymmenten mittaan liikkeemme sisällä on syntynyt harhaopin ohjeistuksen/pakkosynnytysopin myötä todelliset suuret perheet ja se näkyy leimallisena piirteenä ulkopuolisille.
Jotta ei syntyisi väärää käsitystä, en missään tapauksessa pidä suuria perheitä huonona asiana ja kaikkia lapsia – aivan kaikkia – Jumalan lahjoina. Kysymys on siitä, miten tämä Jumalan lahjojen vastaanottaminen velvoitettiin toteuttamaan – vaikka henki menisi – Jumalalla on varaa antaa perheelle uusi äiti.
Olisiko tällaista syntynyt ilman pakkosynnytysoppia?
Miksi puhutaan pakkosynnytysopista?
Siksi, että harhaopin ohjeistus oli niin julma, että sen seurauksena heikoimmat ja tavalliset äidit ovat joutuneet kantamaan aivan kohtuuttomia taakkoja ja sellaista kipuilua, joka on tarpeetonta. Isoäitejäkin saatettiin kieltää säälimästä tyttäriään jatkuvien synnytysten ja yli voimien käyvän kuormituksen keskellä.
Samalla on syntynyt vahvojen ja selviytyvien äitien ”rotu”, joka on venynyt aivan uskomattomiin suorituksiin suurten perheiden ja jatkuvien synnytysten myötä.
Viestintuojan syyllistäminen
Kolmas pääkohta, johon haluan kiinnittää huomiota on se kehärakennelma, jonka harhaoppi loi. Siitäkään ei puutu julmuutta:
Vaikenemisen ja ehdottoman kuuliaisuuden vaatimus lukkiutettiin menetelmällä, joka tehosi ja tehoaa edelleen. Siksi minäkin kirjoitan toistaiseksi nimimerkillä:
Jos kenelläkään uskovaisella oli kysyttävää tai kriittistä sanottavaa harhaopin opetuksiin, häneen kohdistettiin samantien epäily, joka pian johti puhutteluun – hoitokokoukseen ja pahimmillaan seurakunnan eteen hoidettavaksi ja jopa sitä tietä ulos.
Massahoitokokoukset jatkuivat seurakuntapäivinä ja yksityisinä hoitokokouksina.
Näin harhaopin julmuus on pystynyt säilyttämään otteensa tänne asti – pelon voimalla.
Harhaopin ja sen seurausten viestintuojien oman sieluntilan kyseenalaistaminen on ollut SRK:n julma käytäntö.
Tämä, mitä olen kertonut, on vain pinnallinen selostus tapahtumakulusta. Varsinaiset kokemuskuvaukset avaavat todellisuuden.
Haluammeko, että nämä kokemukset tulevat julkisuuteen, vai kiirehdimmekö korjaamaan vääryydet?
Jokaisella meillä on vastuu omista synneistä ja vääryyksistä, mutta myös yhteisistä. Siellä pinnan alla muistilokeroissa on julmia ja ahdistavia kokemuksia aikuisilla ja sen ajan lapsilla. Kaikilla meillä.
Harhaoppi on tilitetty liikkeemme keskellä vain osittain. Se työ on auttamatta edessä uudistuvalla SRK:lla. He joutuvat ottamaan vastuun omasta osuudestaan.
Meillä kaikilla on harhaopista yhteinen vastuu, koska olemme joutuneet osaksi tätä ilmiötä ja toimimaan sen ehdoilla. Jokaisella on aihetta kuunnella omaatuntoaan.
Erityisen tärkeää on, kun paneudutaan pohtimaan oikeaa ja raamatullista uskovaisten suhtautumista syntyvyyteen – ottaa mukaan todelliset asiantuntijat – äidit. Eikä vain ne vahvat superäidit – vaan parhaita oppaita ovat heikot ja sairaat – heillä on eväät opastaa Kristuksen mielen sisään, joka oli ja on aina heikoimman ja kärsivän puolella.
Julma harhaoppi opetuksineen on mahdollisimman kaukana Jeesuksen opetuksen, Hyvän Paimenen äänestä. Tämän äänen suuntaan meidän on höristeltävä korvamme.
Pyhä Henki vaikuttaa, missä tahtoo. Se voi jopa puskea median välityksellä esiin. Raamattu kertoo, kuinka uppiniskainen lauma on jo ammoin joutunut nuhteiden kohteeksi – ei se ole uutta.
Harhaoppi Jumalan valtakunnan keskellä ei ole leikin asia. Se mädättää. Jos mätä saa vallata kokonaan, Pyhä Henki jättää ja siirtyy muualle.
Tätäkö haluamme?
Miksi kirjoitan nimimerkillä kirkkomme keskusteluissa?
Siksi, että en ole vieläkään vakuuttunut, etten joutuisi ”hoitokokousrumbaan”, jos avautuisin ajatuksineni avoimesti. Siten harhaopin lukko vaikuttaa yhä. Ainoa keino pyrkiä herättämään yhteisesti omiatuntoja on tällainen nimettömyys.
Miten harhaoppi tilitetään?
Ajattelen, että uskovaisten tulisi keskustella vihdoin näistä asioista luottoystäviensä kanssa ja pyrkiä luomaan omissa rauhanyhdistyksissään sellainen avoimuus, jossa uskaltaa puhua tunnoistaan ja ajatuksistaan ilman hoitokokousuhkaa. Eli pitäisi pystyä purkamaan tämä uhka.
Olavi Voittosen lausahdus hoitokokousten siunauksellisuudesta tarkoittaa perimmältään, että harhaoppi on ollut siunauksellinen.
Tämä toteamus ei ole mikään hyökkäys häntä kohtaan henkilökohtaisesti, vaan osoitus, kuinka vähän SRK:n johto tietää ja tuntee kentän sisällä liikkuvan lauman tuntoja ja eikä ole kirkastunut todellinen vastuu harhaopista. Ei todellakaan ole ollut kyse vain joidenkin yksilöiden ylilyönneistä.
Vastuu on meillä kaikilla – kysytään seurakunnalta – mistä kuuluu Hyvän Paimenen ääni.
vl – seniori
Se parannus on varsin oleellinen asia. Ilman sitä ei kukaan voi pelastua,. Sen lahjana saa vielä veljiä ja sisaria myös rauhanyhdistyksissä. Se taas auttaa ymmärtämään heidän iloaan ja ristintietään tässä sydämettömässä maailmassa.
Jorma, mitä on ”tehdä parannus”? Onko se mahdollista vain johonkin lestadiolaisuuden suuntaan liittyvällä? Oletko ihan TODELLA sitä mieltä?
Meikäläinen, siis suruton teidän mielestänne, yrittää tehdä parannusta päivittäin omassa pienessä elämässään ja pyytää anteeksi, niiltä, joita vastaan on rikkonut. Joka aamu on armo uus oli isoäidin opetus.
Eräs hyvä ystäväni, joka oli irtautunut liikkeenne eräästä ryhmästä luki paljon ja ajatteli. Ennen viimenukahtamistaan hän oli saanut hyvin lempeän ja avarakatseisen hengen ja vahvan uskon Vapahtajaamme. Hänen kanssaan oli rikasta keskustella.
Kuitenkin, kun hän tapasi entistä, hänet hyljännyttä perhettään, hänelle aina muistutettiin: Älä lue, älä ajattele, käy seuroissa.
Jorma Ojala toimii tässä asiassa vl-liikkeen tavoin: hän absolutisoi oman uskoontulo- ja parannuskokemuksensa oikean uskon vaatimukseksi ja edellytykseksi kaikille. Ratkaisukristillisyyttä puhtaimmillaan, ilmeisesti kellonaikaa myöten. Ja samalla karkottaa ihmisiä Kristuksen luota ties ja minne.
Pentti Alin kirjoittaa yllä täyttää asiaa (9.2. klo 02.53 kommenttina Anni Niskaselle); mainitsen vain, koska vanhempiin viesteihin tehdyt kommentit jäävät helposti huomaamatta.
Tekstistä saa aavistuksen siitä, kuinka suorastaan pirullisen laskelmoivaa ja härskiä vl-liikkeen johdon ja vastuullisten toiminta on. Tarkoitus – harhaisen seurakuntaopin ja oman erehtymättömän, jumalallisen aseman varjeleminen – pyhittää keinot, kaikki valehtelua ja ihmishenkien menetyksiä myöten on sallittua.
Tosin tunnettu tosiasiahan on, ettei ihminen osaa ketään pettää niin hyvin kuin itseään. Saataaa siis olla, että vastuulliset ovat ainakin osin itsekin lanseeraamiensa harhojen vallassa.
Roth-Edelman kysyi minulta jotakin, ja tavallaan antoi siihen jo retorisen vastauksen. Kiitos.
Sanon vastauksena kuten Mark Twain julistetiusta kuolemastaan: ”Suurta liioittelua”.
Tänään Ylivieskan kirkkoherran saarnan mukaan Jeesus lähetti opetuslapset saarnaamaan parannusta ja syntien anteeksiantamusta ja näin taistelemaan pahan valtaa vastaan.
Tämä työ hänen mukaansa jatkuu.
Martinus Lutherus sanoi 95 teeseissään seuraavasti:
1. Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo: Tehkää parannus jne., niin hän tahtoo, että uskovaisen koko elämä on oleva parannusta.
3. Kuitenkaan se ei myöskään tarkoita yksinomaan sisäistä katumusta, sillä ei voida ajatella mitään sisäistä katumusta, joka ei samalla vaikuttaisi kaikkea näkyvää lihan kuolettamista.
En ole puhunut mistään yhteisöstä, Olen mielestäni Kristuksen kirkon puolesta, vain siellä on elämän sana.
Vielä tuosta vastuukysymyksestä.
Kenen pakeille minä ohjaan ihmisen, joka on traumatisoitunut 70-luvun hoitokokouksista niin pahoin, että masennus pitää otteissaan edelleenkin? Monilla heistä on edelleenkin sydämessä toive ja rukous, että kaikki palaisi vl-seurakunnassa sille mallille, jolla se oli ennen hoitokokouksia. Sitä he odottavat yhä hiipuvan toiveikkuuden kanssa.
Koska itselläni ei ole enää mitään toiveita vl-seurakunnan suhteen omalla kohdallani, kun en enää kuulu siihen enkä koskaan haluakaan kuulua, niin minun on vaikea tukea sellaisia ihmisiä, jotka yhä elättelevät toiveita siitä asiasta.
Minun on niin vaikea ymmärtää, miksi vl-seurakunta VIELÄKIN ohittaa hoitokokousuhrit. Miksi nämä eivät saa apua kokemiinsa kärsimyksiiin? Usein käy vieläpä päinvastoin jos he erehtyvät valittelemaan vaivojaan; heidän käsketään unohtamaan menneet ja uskomaan vaan.
Ei, kukaan ei ota vastuuta asioista. Täälläkin käydään höpöpttelemässä liirumlaarumia kaikenlaisista asioista ja samalla kuljetaan henkihieverissä olijoiden ohitse oikealta ja vasemmalta. Hyvä ettei sylkästä päälle. ”Ei asia mulle kuulu kun en ole edes kokenut hoitokokouksia”, sanotaan nokka ylpeänä pystyssä. Hyi olkoon kun minusta tuntuu pahalta! Kuka tämmöisiä kärsivien ihmisten ohittajia haluaa kuulla ihan missään asiassa? En minä ainakaan. Vaikka ihminen olisi kuinka oppinut ja puhuisi kukkaiskieltä ja vakuuttelisi oman porukan pyhyyttä ja samalla ohittaa kärsivän nokka pystyssä, ketä semmoinen vakuuttaa? Ehkä toisia yhtä pyhiä ihmisiä.
Pikkasen savu tupruaa korvista. Ja ihan siksi, kun sain taas kuulla tällaisen kärsimystarinan ja sen tosiasian, ettei kukaan liikkeen sisällä auta ihmistä tällaisessa tilanteessa. Nyt tekisi mieli jo puhua rumia oikein olan takaa kun niin suututtaa :(((((((((((((((
On aika yleinen kokemus ja näkemys, ettei juuri siltä satuttajalta tule saamaan myöntämistä asiaansa, hyvittämisestä puhumattakaan. Eli ihan pienemmissäkin piireissä useimmat joutuvat käymään traumansa/kokemansa vääryydet ammatti- ja vertaisavun piirissä. Ja todellakin, suuri todennäköisyys on torjunta ja vielä kovempi satuttaminen.
Irrottautuminen ja sen hyväksyminen, ettei sieltä toivomasta suunnasta tule apua, on mielestäni se työ, mikä on tehtävä itsensä (ja muidenkin) selviämiseksi. Siinä on juuri tuo koukkuriski. Yhteisön sijaan pitää etsiä uutta.
Niinpä just Sonja, taidatpa puhua viisaita. Ehkä minunkin kannattaa ohjata näitä kolhiintuneita hakemaan apua muualta.
Tuo mitä Vuokko kirjoitti eli ”Ei asia mulle kuulu kun en ole edes kokenut hoitokokouksia”, sanotaan nokka ylpeänä pystyssä, on käynyt mielessäni.
Liikkeessä on siis ihmisiä, jotka yskimättä hyväksyvät mitä tahansa nokkamiehet sanovat ja eipä joudu hoitokokouksiin. Kunhan vain kakistelematta nielee kaiken eikä vahingossa tartu vaikka Raamattuu ja katsele, että mitä siellä sanotaan.
Jos sen teet ja alat kyseenalaistaa noita juttuja niin johan on hoitoa edessä.
Se selittää kai sen kumman ilmiön, että täälläkin kaiken vl-liikeen sisäisen surkeuden paljastuttua vielä löytyy ihmisiä, jotka ilmeisen vilpittömästi ovat kiintyneet meininkiin. Tarvitsee siis vain sulkea silmät epäkohdilta, olla lukematta Raamattua ja olla piittaamatta likkeen piinaamista kärsivistä ihmisistä?!
May Roth-Edelman kirjoitti.
>>>>Meikäläinen, siis suruton teidän mielestänne, yrittää tehdä parannusta päivittäin omassa pienessä elämässään ja pyytää anteeksi, niiltä, joita vastaan on rikkonut. Joka aamu on armo uus oli isoäidin opetus.
Eräs hyvä ystäväni, joka oli irtautunut liikkeenne eräästä ryhmästä luki>>>>>
1) Missä ja milloin minä olen May Roth-Edelmanin uskosta tai suruttomuudesta sanonut jotakin?.
2) Minun liikkeeni on Suomen Ev.lut kirkko, ja siihen olen sitoutunut. Eikö se riitä?
Vuokolle
Luin juuri Päivämiehestä, että kristillisyyden historian kipupisteitä olisi itse kunkin hyvä avata omalla kohdallaan ja keskustella niistä läheisten ja muiden uskovaisten kanssa. Tällaisia keskusteluja hoitokokouksista on käytykin ja kuuntelijoita on löytynyt. Hoitajien ja traumatisoituneen hoidetun kohtaaminenkin on ollut joskus mahdollista.
Traumatisoituneen ja masentuneen ihmisen jatkuva kuunteleminen on monelle ylivoimaista, vaikka tahtoa olisikin. (Tarvitaanko ammattiterapeutin apua?)
Voisiko rauhanyhdistyksen diakoniavastuuhenkilö auttaa tukihenkilöiden löytymisessä? Keskustelu pienryhmässä on yksi vaihtoehto.
Kansanopistojen lyhytkursseista saattaisi olla apua, esim. hoitava kirjoittaminen, taideterapia.
Terttu, tuohan kuulostaa mukavalta, tosi hyvältä. Ehkä puhujatkin voisivat sivuta näitä asioita puheissaan, jotta uusi asenne ja käytäntö kohtaisi mahdollisimman monen.
Terapian osalta usein ongelmana on se, että terapeutit eivät tunne uskonnollisten liikkeiden ajatusmaailmaa ja traumatisoivia asioita tarpeeksi hyvin, jotta voisivat auttaa. Joku sanoi minulle tänään, että kirkon papit olisivat parempi apu tästä syystä.
Vuokolle vielä (en tiedä, mihin tämä viesti päätyy)
Vanhoillislestadiolaisia pappeja, diakoniatyöntekijöitä, psykiatrisia sairaanhoitajia ja erilaisia terapeutteja on paljonkin, mutta ei kaikilla paikkakunnilla.
Ajattelen, että eniten helpottaa, kun tulee kuulluksi omassa yhteisössä.
Tertulle. Suosittelen ehdottomasti terapiaa kaikille kun sellaiseen on tarvetta. Mutta ei missään nimessä vl-liikkeen sisäistä, vaan ulkopuolista terapeuttia / terapiaa! Ei missään nimessä mitään RY:n diakonia tms puoskaroimaan!
Vuokolle. Ammattinsa osaavat terapeutit tietävät tarpeeksi hyvin uskonnollisten liikkeiden ajatusmaailmaa. Väitän, että terapeutti on ehdottomasti parempi terapeutti kuin pappi. Papeillakin on oma paikkansa sielunhoitajina, lähimmäisinä ja kanssakulkijoina, mutta eivät he ammattiterapeuteille pärjää mitä lääketieteelliseen (psyko)terapiaan tulee.
Terttu Keränen Vuokolle:
”Vanhoillislestadiolaisia pappeja, diakoniatyöntekijöitä, psykiatrisia sairaanhoitajia ja erilaisia terapeutteja on paljonkin, mutta ei kaikilla paikkakunnilla. Ajattelen, että eniten helpottaa, kun tulee kuulluksi omassa yhteisössä.”
Anteeksi, Terttu, että sivusta kommentoin!
Mutta minä ihmeteelen himan sinun ajatteluasi siitä, että eniten helpottaisi, jos traumojen aiheuttaneen liikkeen ihmiset toimisivat traumautuneiden terapeutteina. Eikö se käytännössä olisi sama kuin uusi hoitokokous?
No juu joo. Siis varmasti traumaattisten kokemusten osalta parhaita auttajia ovat ammattilaiset, ihan näin. Mutta tavallaan toivumisen kannalta olisi hyvä myös saada tukea liikkeen ihmisiltä, se olisi tavallaan osa sitä terapiaa. Tuki taasen ei tarvitsisi olla sen kummempaa kuin vääryyksien myöntäminen, olkapään tarjoaminen itkeväiselle ja hiljainen kuunteleminen. Tähän asti kun on ollut pelkkä vaientamista ja siunauksellisuuden ihmettelemistä hoippareitten suhteen.
Tiedän vain monen 70-luvun hoippareiden kokeneiden kohdalla käyneen sillä tavalla, ettei heidän tuskansa ole kunnolla väistynyt terapian avulla, vaikka ovat vuosia siellä ravanneet.
Hengellisen väkivallan ymmärtämys on vielä lapsenkengissä useilla terapeuteilla. Näin olen kuullut monen sanovan. Joku on saanut paremman avun kirkon papilta.
Ymmärsin Vuokon tarkoituksen aivan oikein: tarvitaan vertaistukea herätysliikkeen sisältä.
Ry:n diakonia ei rupea puoskaroimaan eikä diagnosoimaan ongelmia. Minä vain kaavailin, että diakonia voisi pyydettäessä etsiä sopivan vapaaehtoisen tukihenkilön. Uskon kyllä, että kuuntelija löytyy muutenkin.
Terapeuttinsa jokainen saa valita itse.
Terttu Keränen:
”Ymmärsin Vuokon tarkoituksen aivan oikein: tarvitaan vertaistukea herätysliikkeen sisältä.”
Anteeksi vaan kovasti Terttu ja Vuokkokin! Mutta minun, -ehkä jotenkin rajoittunut?-, ajattelukykyni ei riitä ymmätämään, kuinka kiusaajan olkapää voi lohduttaa kiusattua ja kuinka kiusaaja voi toimia vertaistukena kiusatulle.Ei, vaikka kuinka yrittäisin ymmärtää. Selittäkää hyvät ystävät, please!
Jussille
Sehän se vasta ihanteellista olisikin, että kiusaaja pyytäisi kiusatulta anteeksi. Kiusatun kuuntelijaksi sopii tietenkin joku sellainen, joka ei ole kiusannut. Jopa päiväkodeissa on kuulemma kiusaamista, mutta eihän se tarkoita, että koko päiväkoti kiusaa.
1970-luvun hoitokokoukset eivät ole niin mustavalkoinen asia, kuin usein annetaan ymmärtää. Eivät kaikki kokeneet hengellistä väkivaltaa ollenkaan, en minäkään. Jotkut sanovat, että ilmapiiri parani, jotkut taas olivat kokeneet, että omassa uskonelämässä oli korjaamista.
Olen sukulaisten ja ystävien kanssa jonkin verran keskustellut 1970-luvun hoitokokouksista. Minulle on tullut käsitys, ettei katkeruutta ole jäänyt noista ajoista. Me olemme kaikki erehtyviä ja eksyviä. Eikö apostolikin kehota jättämään sen, mikä on takana…
Mutta jos joku tuntee tarvetta puhua kokemuksistaan, häntä kuunnellaan.
Monet, jotka silloin erotettiin tai jäivät itse pois liikkeestä, ovat palanneet.
>>>Kenen pakeille minä ohjaan ihmisen, joka on traumatisoitunut 70-luvun hoitokokouksista niin pahoin, että masennus pitää otteissaan edelleenkin? Monilla heistä on edelleenkin sydämessä toive ja rukous, että kaikki palaisi vl-seurakunnassa sille mallille, jolla se oli ennen hoitokokouksia.>>>
Minä ohjaisin Kristuksen luo, luottamaan omassa elämässään
Jumalan rakkauteen tällaisessakin tilanteessa, jossa monet ystävät, kenties rakkaatkin ovat hylänneet.
Muutokset voivat viedä vuosikymmeniä, mutta meidän elämämme tulee voida jatkua rauhassa…
On muitakin katkeroittavia asioita kuin nämä hoitokokoukset, kenties paljon pahempiakin. Jokaisen kohdalla eheytyminen on tärkeintä. Niin kauan kuin vääryyden kalvavat muistot ja katkeruus paiavat, napanuora entiseen on ehjä. Jumalan rakkauden kokeminen voi sen katkaista. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti, sanotaan.
Voi olla niinkin, että herätysliikkeet aivan käpristyvät itsensä ympärille. Jumalan rakkaus syntistä ihmistä kohtaan ei kuitenkaan poistu keskeltämme. Ken häntä etsii, se ,löytää. Niin hän on luvannut.
Jorma Ojala. Myönnät siis, että vl-liike voi traumatisoida ihmisen perusteellisesti. Siinä tilanteessa kyseisen sisäänlämpiävän, omavanhurskaan liikkeen hylkäämän on vaikea uskoa, että pelastus on liikeen ulkopuolella myös kuultuaan kenties ikänsä näitä kummia vl-liikkeen itse rakentamia opetuksia.
Kyllä siihen eheytymiseen tarvitaan apua niiltä, jotka sen tietävät, että yksin uskosta ja yksin armosta pelastuu ilman vl-liikettäkin.
Niin, Tarja.Aarnio, En tiedä mitä lopulta sanoisin. Onko oikein käyttää juuri noin kovia sanoja, kuten omavanhurskas liike tms.
Olen varma, että porukassa on myös paljon hyvää, vastaus yksityisen ihmisen tarpeeseen saada rauha tunnolleen – ilman mitään omavanhurskasta kikkailua. Saahan usein radiosta kuulla heikäläisten julistusta ja arvioida sitä. Minusta se on ok.
Noin 80 % ihmisistä ei koskaan vaivaa päätään opillisilla asioilla tai linjanvedoilla. Niin se on lestadiolaisuudessa ja niin se on kirkossakin. Ihmiset etsivät sosiaalista yteyttä ja turvaa, Epäkohtien, valtapelin tai opillisten asioiden pohtiminen jää pienen porukan harrastukseksi. En oikein usko muutokseen.
Olemmeko muuten varmoja, ettei kirkkomme nykytilanne ja tietty tendessi traumatisoi?
Uskon, että valtapyyteet etc. heikkoudet, joita löytyy meistä kaikista, ajan oloon muovaa liikettä, joka alussa on lähtenyt leviämään suuren ihanteellisuuden ja innon vallassa. Kristillinen kirkkokin eli ensimmäisiä suuria kriisejään vainojen loputtua.
En taida nähdä muuta neuvoa kuin jättää sellainen yhteisö, johon ei voi sopeutua. Se on vähän niin kuin avioerossa. Exän jatkuva mollaaminen ja vikojen ruotiminen kertoo siitä, että sydämessä ero ei ole selvä. Traagisinta on ystävyyssuhteitten katkeaminen.
Jos ero entisessä hengellisessä kodissa on mennyt tosi sairaaksi, sinne ei todellakaan jaksa pitää yhteyttä. Lyhyt vierailu kokouksissa voi tuntua käynniltä vieraassa kulttuurissa.